Krugman: Hyvinvointivaltiota tulisi suojella leikkauksia vastaan

Paul Krugman:

For people who like to claim that the welfare state was the source of the crisis, you can look at Sweden, which has done not great, but relative to almost anybody else in the world, has ridden out the crisis pretty well,” Krugman said. That’s “despite a welfare state that’s very generous.

Vuonna 2008 taloustieteen Nobelilla palkittu Princetonin yliopiston professori Paul Krugman, yksi maailman tunnetuimmista taloustieteilijöistä, kehottaa Bloombergin tekemässä haastattelussa suojelemaan pohjoismaista hyvinvointivaltiomallia. Krugman painottaa Ruotsin esimerkin osoittavan, ettei hyvinvointivaltio ole talouskriisin syynä. Maalla on edelleen yksi maailman laajimmista julkisista hyvinvointijärjestelmistä, ja se on selvinnyt kriisistä suhteellisen hyvin.

Bloombergin jutussa tuodaan myös esiin, ettei hyvinvointirakenteiden laajuus ole heikentänyt valtioiden vakavaraisuutta. Esimerkiksi sekä Tanskan että Ruotsin budjettialijäämä on merkittävästi pienempi kuin Yhdysvaltojen. Mailla on myös poikkeuksellisen vahva luottamus rahoitusmarkkinoilta, joten velanhoitokustannukset ovat pieniä.

Parecon Finlandin blogista voi lukea lisää leikkauspolitiikasta.

Olli Tammilehto: Elämän jatkumiseen ei ole varaa nykytaloudessa

Olli Tammilehto:

Meillä ei ole varaa tähän kouluun eikä tuohon kirjastoon. Meillä ei ole varaa hoitaa sairaita, lapsia ja vanhuksia. 

Tämä virsi on meille niin perin tuttu. Poliitikot ja talousasiantuntijat toistavat sitä jatkuvasti siitä huolimatta, että tilastojen mukaan Suomi on rikkaampi kuin koskaan: 1980-luvun puolivälistä bruttokansantuote on kaksinkertaistunut. Emme olleet köyhiä 1980-luvullakaan, mutta kumma kyllä valtava rikastuminen ei ole lisännyt mahdollisuuksiamme tuottaa hyvinvointia. 

Kaikkien mielettömintä tämä talousmiesten puhe on, kun se kääntyy ympäristönsuojeluun. Meillä ei ole muka varaa puhtaaseen ilmaan ja veteen eikä lukemattomien eläinten, kasvien ja eliöyhteisöjen pitämiseen hengissä.

Tutkija Olli Tammilehto summaa Kansan Uutisissa julkaistussa kirjoituksessaan tarkkanäköisesti nykyisen kapeakatseisen talousajattelun perustavampia ongelmakohtia. Osuvan kritiikin lisäksi Tammilehto osoittaa myös toivottavia kehityskulkuja, kuten yhteisöllisen pankkitoiminnan ja erimuotoiset paikallisen järjestäytymisen muodot ympäristötuhojen ja ihmisyhteisöjen hyvinvoinnin rapautumisen estämiseksi.

Tammilehto nostaa tekstissään yhdeksi keskeiseksi ongelmaksi talouskasvun. Monet kapitalismia kritisoivat painottavat valitettavan usein kysymystä kasvusta, vaikka talouden varsinaiset ongelmakohdat piilevät syvemmällä rakenteissa. Tammilehdon tekstin pääasiallinen fokus on tosin toisaalla, joten kenties talouskasvun ongelmallisuuteen ei pureuduta siksi sen tarkemmin. On kuitenkin syytä pohtia tarkemmin, mikä nykyisen talouskasvun varsinainen ongelma on?

Monet kapitalismin kannattajat nimittäin puolustavat kasvua yksinkertaisesti sillä, että asioita tehdään tehokkaammin ja järkevämmin kuin ennen – siksi tuotannon arvo kasvaa. Kellään tuskin on mitään sitä vastaan, että sama tuotanto saadaan tehtyä pienemmällä työmäärällä ja vähäisemmillä luonnonresursseilla – tällainen tehokkuushan on ympäristön ja työtä tekevien kannalta erittäin suositeltavaa. Nykytalouden kasvu ei kuitenkaan tarkoita tätä.

Onkin tärkeää huomioida, että kapitalistista talouskasvua ryydittävät teollisuudenalat ovat usein ympäristöä voimakkaasti kuormittavia. Kasvua ja markkina-arvoa luodaan köyhdyttämällä luontoa. Tämä on mahdollista, koska luonnonresurssien kohdalla kannustimet ovat pahasti vinossa. Mitä enemmän öljyä saa porattua tai metsää hakattua, sitä suuremmat ovat mahdollisuudet liikevoittojen kasvattamiseen. Myös päästöjen kohdalla ongelma on ilmeinen – esimerkiksi kasvihuonekaasujen päästämisellä ilmakehään ei ole markkinoilla lainkaan hintaa. Näin ollen yrityksillä on kaikki kannustimet valmistaa tuotteensa mahdollisimman halvalla, huolimatta päästöjen määrästä tai ympäristölle välittömästi aiheutuvista vahingoista.

Toinen nykykasvun ongelma liittyy siihen, minkälaista kulutusta suositaan. Talouden pyörät pyörivät pääosin yksityisen kulutuksen voimalla. Yritykset pyrkivät stimuloimaan mainonnalla kuluttajien ostohaluja ja mieltymyksiä satojen miljardien edestä vuosittain.

Ympäristön kannalta olisi järkevää panostaa julkisiin palveluihin, jotka tutkitusti kuluttavat yksityiseen kulutukseen verrattuna vähemmän luonnonvaroja. Markkinat kuitenkin kannustavat agressiivisesti yksityiseen kulutukseen, kuten uusimpiin teknologisiin vempaimiin ja autoihin, sillä julkinen kulutus on markkinoilla vaivalloista. Markkinat kannustavat jokaista ostamaan itselleen omat välineet, vaikka yhteisö saisi vähäisemmillä resursseilla varustettua julkisen lainaamon laatutavaralla ja -henkilökunnalla.

Miksei tuotannon arvon kasvua sitten hyödynnetä lisääntyvänä vapaa-aikana tai vihreämpänä kulutuksena, kuten palveluina? Johtuuko se yksinkertaisesti ihmisten valinnoista, kuten nykytalouden kannattajat asian muotoilevat?

Markkinatalous sisältää lukuisia rakenteellisia vikoja, jotka kannustavat yrityksiä ja yksilöitä ympäristölle haitalliseen toimintaan. Koska ympäristöhaitat eivät sisälly markkinahintoihin, ympäristöystävälliset tuotteet ovat kalliita. Koska luontoon heitetyt jätteet eivät maksa markkinoilla yritykselle mitään, on kannattavaa pyrkiä maksattamaan tuotannon ympäristöhaitat muilla.

Nykymuotoisessa taloudessa talouskasvu näyttäisi siis vääjäämättä kuluttavan lisää luonnon resursseja ja aiheuttavan lisääntyviä saasteita ja päästöjä. Ajan myötä tulisi pystyä kuitenkin asteittain rakentamaan reilumman talouden pelisäännöt, jotka ottavat ympäristön hyvinvoinnin rakenteellisesti huomioon. Paremmassa taloudessa kasvu voi todella tarkoittaa sitä, mitä markkinaintoilijat peräjälkeen toistelevat – asioita yksinkertaisesti tehdään paremmin ja järkevämmin kuin ennen. Tämä edellyttää kuitenkin perinpohjaisia uudistuksia talouden kannustimiin ja rakenteisiin.

Lue myös:

Vääristynyt taloustiede ja sen ylikorostunut asema
Robin Hahnel: Talouskasvusta
Robin Hahnel: Ekologisesta paikallistaloudesta

Stiglitz: Finanssikriisiin vaikuttaneet keskeiset kannustimet yhä paikallaan

Ekonomisti Joseph Stiglitz:

We created this inequality—chose it, really—with laws that weakened unions, that eroded our minimum wage to the lowest level, in real terms, since the 1950s, with laws that allowed CEO's to take a bigger slice of the corporate pie, bankruptcy laws that put Wall Street’s toxic innovations ahead of workers. We made it nearly impossible for student debt to be forgiven. We underinvested in education. We taxed gamblers in the stock market at lower rates than workers, and encouraged investment overseas rather than at home.

Taloustieteen Nobelilla palkittu ekonomisti Joseph Stiglitz varoittaa tuoreessa puheessaan globaaliin finanssikriisiin keskeisesti vaikuttaneiden haitallisten markkinakannustimien olevan edelleen pitkälti paikallaan. Lisäksi yhä keskittyvä varallisuus rapauttaa Stiglitzin mukaan demokraattista päätöksentekoa, kun kasvavalla lobbausvoimalla ja yhteiskunnallisella vaikutusvallalla varustettu joukko ihmisiä pystyy vaikuttamaan ratkaisevalla tavalla lainsäädäntöön ja talouteen pelkän varallisuutensa voimalla.

Stiglitz myös huomioi aidosti toimivan talouden vaativan ahkeruuden ja vaivannäön johdonmukaista palkitsemista. Taloustieteilijän silmiin laaja työttömyys, lisääntyvä pahoinvointi ja ongelmat perustarpeiden tyydyttämisessä, valtava määrä tyhjiä kiinteistöjä ja ennätysmäärä kodittomia ovat kaikki vastinpareja, jotka alleviivaavat nykytalouden perustavia ongelmia. Stiglitz näkee ratkaisuna kansalaisaktiivisuuden ja -järjestäytymisen, jonka kautta tulisi vaatia mm. rikkaimpien mittavien voittojen järkevämpää uudelleenjakoa ja terveemmän julkisen investointipolitiikan rohkeaa käyttöönottoa.

Lue myös:

Rikkaiden rikastuminen ja tulonjaon merkitys
Video: Robin Hahnel reilummasta taloudesta
Tutkimus: Rikkaiden rikastuminen käy muille kalliiksi

Mikä aiheutti vuoden 2008 finanssiromahduksen?

Vuoden 2008 syksyllä puhjennut finanssikriisi oli mittakaavaltaan historiallinen tapahtuma. Sitä edeltäneet kriisit, kuten esimerkiksi internetyhtiöiden kuplan puhkeaminen Yhdysvalloissa vuonna 2001, 1980-luvun Latinalaisen Amerikan kriisi, kehittyvien maiden ajautuminen epätoivoiseen velkaloukkuun ja 1980-luvun alun voimakas lama Britanniassa, olivat luonteeltaan enemmän tai vähemmän paikallisia. Suuri osa näistä kriiseistä aiheutti merkittävät vahinkonsa maailmantalouden veturien sijaan köyhemmillä alueilla, ja kun kriisi puolestaan osui Yhdysvaltoihin, viranomaiset siivosivat sotkun suhteellisen nopeasti ja tehokkaasti.

Vuoden 2008 romahdus poikkesi merkittävästi edeltävistä kriiseistä, sillä sen vaikutus ylsi kaikkiin maailman kolkkiin. Kriisi kosketti myös teollistuneiden maiden, kuten Britannian ja Yhdysvaltojen, vauraampia alueita – vaikka asuntomarkkinakuplan puhkeamisen aiheuttama hävitys alkoikin Yhdysvalloissa pienituloisemmilta alueilta. Euroopassa koko maanosa on joutunut taistelemaan päättymättömältä vaikuttavan kriisin kanssa, ja Kiinankin kansantaloudessa on viime aikoina noussut esiin huolestuttavia piirteitä, vaikka kriisin alkupuolella se selvisi romahduksesta lähes vahingoitta.

Vuonna 2008 alkaneen kriisin syntyä on pyritty selittämään lukuisin eri tavoin. Aiheesta on julkaistu valtava määrä artikkeleita, kirjoja ja dokumenttielokuvia, minkä seurauksena kriisiä selittävistä teorioista ei ole puutetta.

Ateenan yliopiston talousteorian professori Yanis Varoufakis on osallistunut aktiivisesti kansainväliseen talouskeskusteluun liittyen viime aikaisiin talouskriiseihin. Hän on keskittynyt työssään erityisesti globaalin kriisin taloushistoriallisiin syntytekijöihin sekä eurokriisin mahdollisiin ratkaisumalleihin. Varoufakis jakaa yleisimmät selitykset finanssikriisin syntytekijöistä kuuteen kategoriaan teoksessaan "The Global Minotaur – America, the True Origins of the Financial Crisis and the Future of the World Economy".

Varoufakisin analyysi on hyödyllinen koonti yleisistä näkökulmista finanssikriisiin vaikuttaneista tekijöistä. Kirjassaan hän painottaa lisäksi sitä, kuinka yksinään eri selitysmallit ovat hyvinkin epäonnistuneita, mutta yhdessä tarkasteltuna auttavat sekä ymmärtämään kriisin mittakaavaa sekä kumoamaan väärinkäsityksiä ja myyttejä kriisin syistä.

1) Monet älykkäät ihmiset epäonnistuivat kollektiivisesti ymmärtämään riskejä, jotka liittyivät järjestelmään kokonaisuudessaan

Tämä oli vastauksen ydin, kun British Academy yritti selvittää vuoden 2009 kesällä kuningattarelle, miksi talousasiantuntijat eivät olleet nähneet kriisiä ennalta.

Kaikilla talousasiantuntijoilla oli pääsy ajankohtaiseen dataan, joka kertoi hurjaa kieltään. Yhdysvalloissa finanssisektorin velka oli räjähtänyt jo valmiiksi korkeasta lukemasta (22 prosenttia BKT:sta) tähtitieteellisiin lukemiin (117 prosenttia BKT:sta) vuoden 2008 kesällä. Amerikkalaisten kotitalouksien velka oli lähes tuplaantunut kymmenessä vuodessa. Britanniassa kehitys oli samansuuntaista: yksityinen velka oli paisunut ennätyslukemiin.

Jos yksityistä velkaa kerran kasautui kohtuuttomia määriä ja tämän seurauksena riski lisääntyi merkittävästi, miksi kukaan ei nähnyt romahdusta ennalta?

British Academyn asiantuntijat myönsivät ylpeillen uskoneensa, että tällä kertaa asiat olisivat toisin – rahoitusmarkkinat olivat vihdoin löytäneet tavan luoda rajattoman määrän harmitonta ja riskitöntä velkaa. Koska asiantuntijoiden voitokas retoriikka oli ennen kriisiä voimakkaan teknistä ja matemaattista, ja velat jaettiin pieniin osasiin ja paketoitiin uusiksi erinäisin monimutkaisin riskilaskelmin, viranomaiset ja akateemikot eivät pysyneet kehityksessä mukana ja uskoivat sokeasti innovaatioiden turvallisuuteen. Loppuen lopuksi asiantuntijapiireissä laajalti uskottiin, että oli mahdollista luoda velkoja (ja lyödä vetoa näiden velkojen päälle) moninkertainen määrä verrattuna koko maailman todellisiin tuloihin.

2) Valvovien viranomaisten loikkaaminen

Kun nykyisellään omenoiden hinta määräytyy markkinoilla, ostajan on helppo erotella mädät omenat erinomaisista, joten kaupankäynti sujuu suhteellisen vaivattomasti ilman ulkopuolista valvontaa. Velkakirjat ja erityisesti pitkälle kehitetyt synteettiset finanssituotteet puolestaan toimivat hyvin poikkeavin periaattein, koska ostajat eivät voi maistaa tai käsinkosketella tuotteen kuntoa. Finanssimarkkinoilla ostajat luottavat ulkopuolisten instituutioiden (luottoluokittajien) tarjoamaan tietoon ja selviin pelisääntöihin, joita valvovat puolueettomat ja valppaat viranomaiset (finanssivalvonta). Kriisin yhteydessä nämä edellä mainitut instituutiot eivät kuitenkaan olleet vain epätietoisia, ne olivat myös osasyyllisiä kriisin syntyyn.

Luottoluokittajat antoivat täydellisiä AAA-luottoluokituksia velkapapereille, jotka sisälsivät merkittäviä riskejä. Tämä mahdollisti valtavia, käytännössä automaattisia, liikevoittoja pankeille, koska näitä ongelmallisia velkapapereita kierrätettiin järjestelmässä yhtä luotettavana kuin oikeaa rahaa. Tämä johti näiden ongelmavelkapapereiden suosion valtavaan nousuun kaikkialla. Käytännössä tämä johti tilanteeseen, jossa pankit pystyivät painamaan itse itsellensä käyttökelpoista rahaa – siksi sijoittajalegenda Warren Buffet kutsui kyseisiä velkapapereita (CDO = collaterized debt obligation) “joukkotuhoaseiksi”.

Pankkiirit siis maksoivat luottoluokittajille saadakseen velkapapereilleen luotettavimmat luokitukset, keskuspankki ja valvovat viranomaiset hyväksyivät nämä luokitukset kyselemättä, ja huonosti palkatut nuoret viranomaiset suunnittelivat puolestaan urakehitystään suurten pankkien palkkalistoilla. Viranomaisia valvoivat puolestaan valtionvarainministeriöt, joiden ministerit olivat joko palvelleet vuosia suurissa rahoituslaitoksissa tai suunnittelemassa liittymistä tähän arvovaltaiseen joukkoon poliittisen uransa jälkeen. Ennennäkemättömän vauraat finanssialan toimijoiden piirit luksustavaroineen, asuinalueineen ja erityispalveluineen tekivät ylipäätään kehityksen kyseenalaistamisesta erittäin vaikeaa sijoittajille, viranomaisille ja pankkiireille.

3) Ihmisten luontainen ahneus & itsekkyys

Monet markkinaintoilijat vetoavat myös kriisin selityksissä ihmisten luontaiseen ahneuteen. Varoufakis käy läpi tätä markkinoiden erehtymättömyyteen uskovien toistamaa argumentaatioktejua onnistuneesti. Tästä näkökulmasta katsottuna yritykset säädellä taloutta tai luoda yhdessä sovittuja pelisääntöjä esimerkiksi suuryritysten tai pankkien toiminnalle ovat tuomittuja epäonnistumaan, koska niiden hyvät tarkoitusperät kääntyvät ihmisen luontaisen ahneuden takia itseään vastaan. Talous on siis tuomittu ajautumaan kriiseihin ihmisen luontaisen ahneuden seurauksena, mutta yritykset säädellä markkinatalouden ongelmallisia piirteitä vain johtavat entistä suurempiin ongelmiin. Jos ja kun inhimillisen ahneuden lietsomia ongelmia kuitenkin syntyy, on tällöin tarpeellista puuttua markkinoiden toimintaan ja palauttaa ne niiden luontaiselle, hyveelliselle polulle.

Muutaman vuosikymmenen ajan yhteisiä pelisääntöjä ja ahneuden suitsimista pidettiin kuitenkin tärkeinä. Vuoden 1932 jälkeen pyrkimykset säännellä rahoitusmarkkinoiden ylilyöntejä hyväksyttiin laajalti. Tunnetuin esimerkki lienee presidentti Rooseveltin kaudella vuonna 1933 laadittu Glass–Steagall-laki. 1970-luvulla näitä pelisääntöjä alettiin säännönmukaisesti purkamaan, koska vaikutusvaltaansa lisänneiden markkinaintoilijoiden keskuudessa sääntöjen nähtiin hidastavan kasvua ja heikentävän innovaatioita, sillä niiden uskottiin jarruttavan finanssimaailman kehitystä.

Vuonna 1987 Ronald Reagan nimitti Alan Greenspanin Yhdysvaltain keskuspankin johtajaksi. Greenspan saavutti nopeasti maineen tehokkaana rahamarkkinoiden säännöllisten romahdusten korjaajana. Greenspanin resepti oli yksinkertainen: ahnetta ihmisluontoa oli turha pyrkiä rajoittamaan keinotekoisesti, joten markkinoiden oli annettava toimia mahdollisimman vapaasti. Kun väistämätön katastrofi iski, valtio palasi näyttämölle ja pyrki agressiivisesti kaikin keinoin nostamaan talouden takaisin raiteille esimerkiksi laskemalla korkoja rajusti ja laskemalla markkinoille kasapäin rahaa. Resepti näytti toimivan kelvollisesti parisenkymmentä vuotta. Vuonna 2008, puolitoista vuotta ennen Greenspanin eläkkeelle jäämistä, se lakkasi toimimasta. Tämän seurauksena Greenspan teki jotain poikkeuksellista: hän myönsi ymmärtäneensä kapitalismin perusmekanismit väärin.

4) Kulttuuritekijät

Vuoden 2008 syyskuussa Euroopassa katseltiin itsetyytyväisinä rapakon taakse – vuosien ajan yhdysvaltalaiset olivat saarnanneet Euroopalle heidän oman mallinsa ylivertaisuudesta: joustavien työmarkkinoiden autuudesta, hyvinvointivaltioiden kyvyttömyydestä pärjätä globalisaation aikakaudella, agressiivisen yrittäjyyskulttuurin hienouksista ja Wall Streetin taianomaisesta taituruudesta. Kun uutiset romahduksesta levisivät maailmalle, Euroopassa odoteltiin pelokkaina, mutta tunteeseen sekoittui myös vahingoniloa.

Ei kulunut kauan, kun kriisi siirtyi Euroopan maaperälle – merkittävästi odotettua vahvemmassa ja uhkaavammassa muodossa. Monet Euroopassa kuitenkin pitävät kriisin syntyä angloamerikkalaisen kulttuurin tuotoksena. Syypäänä pidetään muun muassa lumoutumista omistusasumisen kaikkivoipaisuuteen: mitä järkeä on talousmallissa, jossa vuokralla asuminen leimataan vuokranantajien alaiseksi orjuudeksi, kun taas kuvitteellista asunnon omistamista juhlitaan, vaikka tämä tarkoittaakin vielä suurempaa velkaa pankkien suuntaan?

Euroopassa ja Aasiassa nähtiin hyvissä ajoin Yhdysvaltojen ja Britannian finanssisektorin järjettömän mittakaavan paisuminen. Euroopassa omahyväisyys kuitenkin lakkasi pian, kun eurokriisi alkoi nostaa päätään. Aasialaisilla puolestaan on ainakin hieman syytä itsetyytyväisyyteen, ja eri puolilla Aasiaa vuoden 2008 romahdusta ja sen jälkiseurauksia kutsutaankin “Pohjois-Atlantin kriisiksi”.

5) Haitallinen talousteoria

Vuoden 1997 taloustieteen Nobel-palkinto myönnettiin Robert Mertonille ja Myron Scholesille, jotka olivat edelläkävijöitä osakeoptioiden arvottamisessa. Heidän mallinsa mahdollistivat palkinnon jakajien mukaan uuden tyyppisiä finanssituotteita ja helpottivat tehokkaampaa riskinhallintaa yhteiskunnassa. Muutama kuukausi palkinnon myöntämisen jälkeen Long-Term Capital Management, Mertonin ja Scholesin opein ylläpidetty yhdysvaltalainen hedgerahasto, aiheutti kaatuessaan useiden miljardien vahingot. LTCM:n tappiot siivottiin veronmaksajien pelastuspaketilla.

Vuoden 2008 romahduksen koeajona pidetty LTCM:n epäonnistuminen perustui vajavaiseen tieteelliseen teoretisointiin: valtava investointipääoma sidottiin testaamattomiin oletuksiin siitä, että tiettyjen tapahtumien (esim. lukuisia maksujen laiminlyöntejä velallisten ketjussa)  todennäköisyyksiä voidaan laskea, vaikka nämä tapahtumat oletetaankin mallissa mahdottomiksi. Mallien kehittäjät uskoivat teoretisoineensa riskin pois rahoitusmarkkinoilta, ja finanssimarkkinoiden toimijoiden luottamus uudenlaiseen velanluontiin oli vahvaa. Tämä varaukseton luottamus puolestaan ruokki uusien velkamuotojen avulla tehtyjä häikäiseviä voittoja. Mitä suuremmiksi rahastojen voitot kasvoivat, sitä helpompi finanssi-innovaatioille myötämielisten taloustieteilijöiden oli hiljentää kriitikoita.

Taloustieteiden kentällä tapahtui myös laajemmin samoihin aikoihin merkittäviä muutoksia. Markkinoiden toiminta alettiin nähdä teoriassa harmonisena ja virheettömänä mekanismina, jonka poikkeukselliset toimintavirheet johtuvat markkinoiden ulkoisista tekijöistä – sekaantuvan valtion, ammattiliittojen tai keskuspankin toimista. Esimerkiksi sellaista työttömyysastetta, joka pysyi pidemmän aikaa paikallaan, alettiin kutsua luonnolliseksi työttömyysasteeksi. Toisin sanoen yhtäkkiä työttömyys näyttäytyikin luonnollisena asiana, jota oli turha pyrkiä selittämään tai korjaamaan.

Kun talouden toiminnassa osoittautui huomattavia poikkeamia kehitetyistä talousteorioista, nämä poikkeamat sivuutettiin malleissa merkityksettöminä poikkeustapausina. Kun kollektiivinen paniikki lopulta iski ja finanssijärjestelmä alkoi heilahdella juuriaan myöten, mallit ja niiden mukaan rakennetut rahoitusmarkkinat kaatuivat huteran korttitalon tavoin.

Varoufakisin mukaan tästä näkökulmasta katsottuna haitallisten talousteorioiden taustalla vaikutti fundamentalistinen ryhmittymä talousasiantuntijoita, jotka palkittiin ruhtinaallisesti työstään matemaattisesti monimutkaisten ja suunnattomia voittoja finanssisektorille kerryttäneiden mallien kehittäjinä. Huolimatta niiden ulkokohtaisesta hienostuneisuudesta, uudet mallit osoittautuivatkin vain matematiikan avulla verhoilluksi taikauskoksi. Ne perustuivat sokeaan luottamukseen siihen, että markkinat huolehtivat parhaiten itsestään – sekä hyvinä että huonoina aikoina.

6) Järjestelmän epäonnistuminen

Entä jos kriisin syyllinen ei ollutkaan ihmisluonto tai talousteoria? Mitä jos kriisi ei siis johtunutkaan pankkiirien ahneudesta – vaikka monet heistä sitä olivatkin – tai heidän hyödyntämistään haitallisista talousteorioista? Kriisin syyksi on esitetty myös kapitalismiin sisäänrakennettua taipumusta itsetuhoisuuteen. Onko kapitalismi luonnollisen järjestyksen sijaan sittenkin erityinen systeemi, jolla on jatkuvaa taipumusta rakenteellisiin romahduksiin?

Wall Streetin romahduksen jälkeen julkisessa keskustelussa nostettiin analyyseissä esiin useampaan otteeseen Marxin tunnettuja tulkintoja kapitalismin perimmäisestä luonteesta: samalla kun kapitalismi muuntaa ihmisiä konemaisiksi automaateiksi, markkinayhteiskunta muuntuu asteittain Matrix-elokuvaa muistuttavaksi dystopiaksi. Mitä pidemmälle kehityskulku etenee, sitä lähempänä järjestelmä on kaatumista. Kun romahdus lopulta tapahtuu, kapitalismi kuitenkin nousee uudelleen jaloilleen ja jatkaa entiseen tapaansa.

Järjestelmä on tästä näkökulmasta katsottuna erittäin ristiriitainen: kykeneväinen luomaan samanaikaisesti ennennäkemätöntä vaurautta ja musertavaa köyhyyttä, suurenmoisia uusia vapauksia ja kauhistuttavia alistumisen muotoja, hohdokkaita mekaanisia koneita ja turtunutta työvoimaa.

Kaiken kaikkiaan on kuitenkin tärkeää huomata, ettei kapitalismi ole nykytiedon valossa aiheuttamassa sisäsyntyisesti jonkinlaista lopullista tuhoaan – vaikka erilaiset talouskriisit ovatkin sen koko historian ajan olleet säännöllisiä. Kapitalismin eri variaatiot ovat osoittaneet useaan otteeseen kykenevänsä muuntautumaan moneksi ja jatkamaan toimintaansa valtavienkin markkinakuplien puhkeamisten ja lamojen jälkeen. Vaikka taloudellista tehokkuutta menetetään valtavasti, ja inhimillinen kärsimys on luonnollisesti samalla valtava, ei tämä vielä tarkoita että talousjärjestelmä itsessään olisi kuitenkaan perustavalla tavalla “itsetuhoisa”, kuten tämän katsantokannan mukaan se olisi.

Johtopäätöksiä

Taloustieteilijä Varoufakisin mukaan kaikki edellä kuvatut selitykset lisäävät ymmärrystä finanssikriisin synnystä, mutta hänen mukaansa taustalla vaikuttaa myös laajempi taloushistoriallinen kehityskulku. Varoufakis painottaa, että Toisen maailmansodan jälkeinen Bretton Woods-järjestelmä tarjosi usean vuosikymmenen ajan vakautta ja vaurastumista. Aikakautta kutsutaankin usein “kapitalismin kultakaudeksi”. Taloustieteilijä John Maynard Keynesin ajatuksiin nojannut järjestely perustui Yhdysvaltojen taloudelliseen mahtiin, ja maan tuotannon ylijäämien kierrättämiseen globaalissa mittakaavassa sen parhaaksi katsomalla tavalla. Yhdysvallat palautti politiikallaan muun muassa sodan hävinneiden Japanin ja Saksan teollisen tuotannon nopeasti takaisin kasvu-uralle ja mahdollisti maiden nopean taloudellisen elpymisen sodan jälkeen. Kehityksen taustalla oli pyrkimys luoda vakautta maailmantalouteen sekä kysyntää Yhdysvaltojen valtavalle viennille, sillä Yhdysvaltojen sisämarkkinat eivät pystyneet kuluttamaan maan koko tuotantoa.

Varoufakis huomioi, että 1970-luvulla tapahtui merkittävä käänne. Nixonin johdolla Bretton Woodsin järjestelmä romutettiin muutamassa vuodessa, kun Yhdysvaltojen vientiylijäämät alkoivat huveta. Tämän jälkeen muotoutunut maailmantalouden rakenne oli Varoufakisin mukaan merkittävästi edeltäjäänsä epävakaampi. Lyhyesti kuvailtuna tässä uudessa globaalissa mallissa ylijäämäiset maat veivät tuotteitaan runsain mitoin Yhdysvaltoihin sekä siirsivät auliisti voittonsa Yhdysvaltoihin Wall Streetin korkeiden voitto-odotusten finanssimarkkinoille.

Ennennäkemättömät pääomavirrat virtasivat Yhdysvaltoihin, vaikka maan budjetti sekä kauppatase olivat Reaganin ajoista lähtien hurjasti pakkasen puolella, mikä puolestaan ruokki yksityistä velkakuplaa asuntomarkkinoilla. Samaan aikaan Yhdysvalloissa työntekijöiden palkkakehitys polki tuottavuuden kasvaessa paikallaan, mikä mahdollisti ennätyssuuret liikevoitot yksityisellä sektorilla. Yhdysvaltalaiset työntekijät pitivät yllä totuttua elintason nousua velkaantumalla enemmän ja enemmän.

Varoufakisin mukaan maailmantalous on kriisin jäljiltä edelleen äärimmäisen epävakaa. Bretton Woodsin kaltaista rakennetta ylijäämien kierrättämiseen ei enää ole olemassa. Samoin sitä seurannut epävakaampi rakenne, Yhdysvaltojen alijäämiin ja finanssimarkkinoiden kuplaan perustunut järjestelmä, näyttäisi lakanneen toimimasta. Tämän keskeisen globaalin mekanismin puute aiheuttanee moninaisia haittoja kansantalouksiin ja johtanee laajemmin yhteiskunnalliseen epävakauteen.

Kuten Varoufakis toteaa, on finanssikriisin taustalla useita merkittäviä tekijöitä. Yksinäänkin niiden tarkastelu tarjoaa tärkeitä huomioita ja lähtökohtia tämänkaltaisen kriisin toistumisen välttämiseksi, mutta toisaalta ne myös usein antavat harhaanjohtavan yksipuolisen kuvan historiallisen kriisin perustasta.

Nykyisten sekamarkkinatalouksien kriisiytymisen hidastaminen ja kriisien vaikutusten lievittäminen on ensiarvoisen tärkeää. Talouden uudistaminen ekologisesti kestävämmäksi, reilummaksi ja tehokkaammaksi vaatiikin ymmärrettävien analyysien lisäksi pitkäkestoista ja omistautunutta työtä erilaisissa uudistuskampanjoissa. Tämä työ on monin osin kohdistettava nykyisen talousjärjestelmän akuuttien ongelmakohtien parantamiseen, jotta ihmisten enemmistön hyvinvointia voitaisiin lisätä merkittävällä tavalla. Samanaikaisesti on yhä tärkeämpää hahmotella ja testata taloudessa käytännön kokeiluin uudenlaisia yrittäjyyden ja yhteistoiminnan rakenteita ja toimintatapoja, jotka tarjoavat suurempaa taloudellista vapautta ja tehokkuutta. Näiden soisi perustuvan – kilpailun, alistamisen ja ahneuden sijaan – vaivannäön ja yritteliäisyyden johdonmukaiseen kunnioittamiseen sekä tasavertaiseen yhteistyöhön.

WSJ: Noin joka seitsemäs yhdysvaltalainen ruoka-avun piirissä

Wall Street Journal:

One of the federal government’s biggest social welfare programs, which expanded when the economy convulsed, isn’t shrinking back alongside the recovery. […] The number of recipients in the food stamp program, formally known as the Supplemental Nutrition Assistance Program (SNAP), reached 47.3 million, or nearly one in seven Americans.

Talouskriisin kasvattama ruoka-avun tarve Yhdysvalloissa ei ole vähentynyt kriisin lievennyttyä, sillä noin 15 prosenttia Yhdysvaltojen kansalaisista vastaanottaa ruoka-apua. Ruoka-avun tarve on yksi esimerkki talouskriisin haitallisten seurausten epätasa-arvoisesta jakautumisesta.

Köyhien yhdysvaltalaisten tilanne ei ole kohentunut, vaikka talous on alkanutkin näyttää asteittaisen toipumisen merkkejä. Samanaikaisesti kriisin aiheuttaneet pankit ovat vastaanottaneet valtavan mittakaavan pelastuspaketteja ja muita tukia julkisista varoista. Näiden tukien mahdollistamana pankit ovat tehneet huikeita liikevoittoja ja maksaneet johtajilleen ennätyssummia erilaisin palkkioin.

Lue myös:

Tutkija: Perusturva ei riitä kohtuulliseen elämään
Tutkimus: Hyvinvointi riippuu yhteiskunnallisesta asemasta
Tutkimus: Köyhyys heikentää päätöksentekoa

Reuters: Leikkauspolitiikka vaarantaa kansanterveyden

Reuters:

Austerity is having a devastating effect on health in Europe and North America, driving suicide, depression and infectious diseases and reducing access to medicines and care

Poliittinen taloustieteilijä David Stuckler Oxfordin yliopistosta ja lääketieteen ja epidemologian apulaisprofessori Sanjay Basu Standofordin yliopistosta esittävät vuosikymmenen tutkimustyön perusteella, että leikkauspolitiikalla on äärimmäisen vakavat seuraukset kansanterveydelle.

Heidän mukaansa Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa yli 10 000 itsemurhaa ja yli miljoona masennusdiagnoosia on jäljitettävissä nykyiseen talouskriisiin ja sitä seuranneeseen leikkauspolitiikan aaltoon. Yhdysvalloissa yli 5 miljoonaa ihmistä on jäänyt terveydenhuollon ulkopuolelle ja Isossa-Britanniassa noin 10 000 perhettä on jäänyt kodittomiksi.

Tutkijat viittavat esimerkiksi aikaisemmin arvovaltaisessa The Lancet -journaalissa julkaisemaansa mittavaan tutkimukseen, jossa he keskittyivät etenkin Kreikkaan, Espanjaan ja Portugaliin ja tarkastelivat leikkauspolitiikan seurauksia näissä maissa. Tutkimuksen tulokset olivat erittäin huolestuttavia. Samalla kun itsemurhat ja tartuntatautien aallot ovat yleistyneet, ovat kyseiset maat leikanneet terveydenhuollon menoja heikentäen väestön mahdollisuuksia hoitoon.

Tutkijoiden mukaan nämä hyökkäykset terveydenhuoltojärjestelmää vastaan ovat tapahtuneet IMF:n, Euroopan Komission ja Euroopan Keskuspankin sanelemina. Kreikassa Troikka on vaatinut, ettei maan terveydenhuollon menot ylitä 6 prosenttia BKT:sta. Tämän johdosta 370 erikoissairaanhoidon yksikköä on lakkautettu tai yhdistetty, 2000 sairaalavuodetta vähennetty ja uusien lääkäreiden palkkaaminen lopetettu. Samalla kun sairaaloiden budjetteja on leikattu jopa 40 prosentilla, ja ne ovat kärsineet vakavista henkilökunnan ja lääketarpeiden vajeista, ovat myös apteekit kärsineet laajamittaisista lääkkeiden puutteista.

Tutkimuksen perusteella voidaan havaita, että mielenterveysongelmat ovat kasvaneet reippaasti Kreikassa ja Espanjassa. Lisäksi itsemurhien määrä on kasvanut vuodesta 2007, jota ennen itsemurhaluvut olivat olleet tasaisessa laskussa kautta Euroopan. Englannissa piikki itsemurhatilastoissa vuosien 2008 ja 2010 välillä johti arvoiden mukaan 1000 ylimääräiseen kuolemantapaukseen ja oli selkeästi yhteydessä lisääntyneen työttömyyden kanssa.

Kreikassa leikkaukset HIV:n ehkäisemistyön määrärahoihin ja neulanvaihtopalvelujen keskeytyminen ovat johtaneet AIDS-tapausten yli 200 prosentin nousuun vuoden 2011 jälkeen. Ennen vuotta 2010 Kreikan suonensisäisten huumeiden käyttäjien keskuudessa todettiin korkeintaan 15 HIV-infektiota vuosittain. Vuonna 2011 kyseinen lukema pomppasi 256:een ja vuoden 2012 ensimmäisinä kahdeksana kuukautena todettiin jo 314 tapausta. Osasyynä tälle on myös alati kasvava huumeiden käyttö, kun maan nuorista yli puolet ovat työttöminä. Kreikkaa vaivaa myös malaria-aalto, jollaisesta maa ei ole kärsinyt vuosikymmeniin, kiitos nyt leikkauslistalla olleiden hyönteistorjuntaohjelmien.

Tutkijoiden mukaan kyseiset dramaattiset esimerkit ovat todennäköisesti ainoastaan jäävuoren huippu, koska monet terveydenhoitomenojen leikkaukset näkyvät ihmisten terveydessä vasta ajan myötä.

Lancetissa julkaistussa raportissa tarkastellaan myös Islannin tapausta, joka ei talouskriisinsä pyörteissä tunnu kärsineen merkittävästi eri kansanterveyden mittareilla tarkasteltuna, poislukien tihentyneet sydänperäiset hätätapaukset kriisin alkupuolella, jotka menivät kuitenkin hyvin nopeasti ohi. Raportin mukaan Islanti toimiikin hyvänä vertailukohtana Kreikalle, Irlannille, Espanjalle ja Portugalille, koska talouskriisi iski voimakkaasti myös sinne, mutta Islanti onnistui välttämään voimakkaan leikkauspolitiikan.

Islannin tapausta selittä The Lancetin raportin mukaan neljä syytä. Islanti ei noudattanut IMF:n neuvoja, vaan sijoitti sen sijaan yhteiskunnan turvaverkkoihin. Toiseksi, McDonaldsin poistuminen maasta johtuen raaka-aineiden tuontihintojen kasvusta paransi väestön ruokailutottumuksia. Kolmanneksi, vastoin IMF:n neuvoja maa piti kiinni tiukasta alkoholipolitiikasta. Neljänneksi, islantilaiset vetivät kriisin ajan yhtä köyttä. Islannin esimerkki osoittaa, kuinka budjettikurista luopuminen voi olla tärkeä osa ratkaisua kriisistä selviämiseen.

Tutkijat nostavat raportissaan esiin lisäksi toisen huomionarvoisen seikan. Euroopan Komission terveys- ja kuluttajansuoja-asioista vastaava pääosasto on lain nojalla vastuussa EU:n toteuttamien politiikkojen terveysvaikutusten arvioinnista. Tätä ei olla kuitenkaan tehty IMF:n, Komission ja Keskuspankin leikkauspolitiikkasuositusten kohdalla. Sen sijaan pääosasto on toiminut neuvonantavana elimenä opastaen maita leikkaamaan terveydenhuoltojärjestelmiensä menoja. Martin McKee, yksi raportin kirjoittaneista tutkijoista, sanookin EU:n toimivan kuten tupakkateollisuuden, ja kieltävän leikkauspolitiikan vahingollisia seurauksia samoin kuin tupakkayhtiöt yrittävät hämmentää tupakoitsijoita tupakoinnin haitallisista vaikutuksista.

Mikä tärkeintä, Stuckler ja Basu osoittavat, etteivät negatiiviset vaikutukset kansanterveydelle ole väistämättömiä, edes pahimpien talouskriisien kohdalla. Tutkijat ovat käyneet läpi dataa 1930-luvun Suuresta lamasta kommunismin romahtamisen ajan Venäjään, ja havainneet, että valtiot voivat estää talouskriisien negatiiviset seuraukset.

Esimerkiksi Ruotsissa onnistutiin laman aikaan vähentämään itsemurhien määriä aktiivisten työllistämistoimien avulla. Samaan aikaan naapurimaissa, jotka eivät toteuttaneet vastaavaa, lama näkyi piikkinä itsemurhatilastoissa. Suuren laman aikaan Yhdysvalloissa jokainen New Deal -politiikkaan käytetti 100 dollaria tarkoitti 20 vähempää kuolemaa 1000 syntynyttä kohti sekä 100 000 asukasta kohti neljää itsemurhaa ja 18 keuhkokuumekuolemaa vähemmän.

Basun mukaan tutkimusten perusteella on selvää, että talouslaman negatiiviset vaikutukset kansanterveyteen eivät ole väistämättömiä, vaan kyse on poliittisesta valinnasta.

The Real News: Taloudellinen eriarvoisuus talouskriisin taustalla

Tutkija: EU:n virkamiesten pitäisi kertoa totuus taloudesta

Poliittisen talouden jatko-opiskelija Antti-Ville Suni kirjoittaa Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla:

EU-komissio julkaisi 22. helmikuuta unionin uusimmat kasvuluvut. Ne osoittavat selvästi, että jäsenmaiden säästöpolitiikka on kuristanut euroalueen taloutta pahasti.

Suhde säästötoimien ja talouskasvun välillä neljän viime vuoden aikana on selvä: mitä suuremmat säästötoimet, sitä pienempi (negatiivisempi) talouskasvu.

 Lue myös:

New Economics Foundation: Leikkauspolitiikka ei auta
Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä
Ha-Joon Chang: Leikkauspolitiikka ei ole koskaan toiminut
Jussi Ahokas: Talouden realiteetit ja yhteiskuntapolitiikka
Paul Krugman: Julkinen velka ymmärretään väärin

Krugman: Leikkauspolitiikka ei ole toiminut

New York Times:

So what do we learn from the rather pathetic search for austerity success stories? We learn that the doctrine that has dominated elite economic discourse for the past three years is wrong on all fronts. Not only have we been ruled by fear of nonexistent threats, we’ve been promised rewards that haven’t arrived and never will. It’s time to put the deficit obsession aside and get back to dealing with the real problem — namely, unacceptably high unemployment.

Euroopassa laajasti harjoitettu leikkauspolitiikka ei ole osoittautunut toimivaksi lääkkeeksi talousongelmiin, toteaa taloustieteen nobelisti Paul Krugman New York Timesissa julkaistussa kolumnissaan. Krugman käy kirjoituksessaan läpi esimerkkimaita, joita on käytetty tukemaan väitettä leikkauspolitiikan hyödyllisyydestä.

Irlanti, joka toteutti voimakasta leikkauspolitiikkaa kiinteistökuplansa puhkeamisen jälkeen, esiteltiin pitkään esimerkkitapauksena mallikkaasta taloudenpidosta, josta muut maat voisivat ottaa mallia. Näin tehtiin myös Iso-Britannissa vuoden 2012 puolivälissä. Tulokset eivät ole kuitenkaan olleet mairittelevia. Vielä vuoden 2012 lopussa Irlannin työttömyysprosentti oli yli 14 prosenttia. Iso-Britannian taloudellinen kehitys jäi voimakkaasti jopa hitaasta kasvusta kärsivän Yhdysvaltojen jälkeen, vaikka niiden kasvulukemat olivat olleet samankaltaisia ennen leikkauspolitiikan omaksumista.

Myös Latvia nostetaan usein esimerkiksi leikkauspolitiikan onnistumisesta. On toki totta, että todella pahan taantuman jälkeen Latvian talous on viimeisen kahden vuoden aikana kasvanut ja maan työttömyysprosentti on laskenut. Krugman kuitenkin kysyy aiheellisesti, voidaanko siltikään puhua taloudellisesta menestystarinasta, kun maan talous ei ole vielä edes saavuttanut taantumaa edeltäviä lukemia ja työttömyysprosentti pyörii 14 prosentin tienoilla. Lisäksi maasta on tapahtunut huomattavaa maastamuuttoa kun jopa yli 10% väestöstä – kärjessä kielitaitoisin ja koulutettu väestönosa – on jättänyt leikkauspolitiikan lukuisten ongelmien vaivaaman maan taakseen, kuten tutkijat Jeffrey Sommers ja Michael Hudson ovat huomauttaneet Latvian ratkaisujen toistamisesta varoittaneessa analyysissaan.

Leikkauspolitiikan läpikäyneiden maiden sijaan Krugman kehottaa kiinnittämään huomiota Islannin taloudelliseen kehitykseen. Syvän taloudellisen kriisin läpikäynyt Islanti ei harjoittanut kriisin keskellä leikkauspolitiikkaa, ja harjoitetun politiikan seurauksena Islannin talous on toipunut lähes kriisiä edeltäviin lukemiin. Islanti on saanut tunnustusta harjoittamastaan politiikasta myös Kansainväliseltä valuuttarahastolta, minkä lisäksi harjoitettu politiikka osoittautui myös valtiontaloudelliseksi menestykseksi.

Kirjoituksensa lopuksi nobelisti toteaa yhteenvetona, etteivät leikkauspolitiikkaa harjoittaneet maat ole osoittautuneet taloudellisiksi menestystarinoiksi. Pakkomielteinen suhtautuminen valtiontalouksien alijäämiin on unohdettava ja keskityttävä aitoon ongelmaan - työttömyyteen.

Lue myös:

Ha-Joon Chang: Leikkauspolitiikka ei ole koskaan toiminut
Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä
Weisbrot: Latvian kutsuminen leikkauspolitiikan ”menestystarinaksi” harhaanjohtavaa
Robin Hahnel: Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu

Taloussanomat: Talouden löylykisa onkin vikatikki

Taloussanomien toimittaja Jan Hurri kirjoittaa (14.10.) leikkauspolitiikan seurauksista.

Talouskasvu hidastuu kautta EU-maiden, ja talouden ammattiennustajat ovat syksyn mittaan korjanneet ennusteitaan yhä vaisummiksi. Yksi tärkeä syy ennusteiden korjauksiin entistä vaisummiksi ovat julkisen talouden vyönkiristykset.

Tällaisissa oloissa julkisen talouden vyönkiristykset eivät hevin tuota toivottuja tuloksia. Tavoitteet päinvastoin karkaavat, kun alijäämien ja velkaisuuden supistamiseksi toteutetut toimet supistavat taloutta enemmän kuin alijäämiä tai velkoja.

Näin alijäämäisyyden ja velkaisuuden suhdeluvut ja absoluuttisetkin vaje- ja velkamäärät kasvavat eivätkä suinkaan supistu niin kuin oli tarkoitus.

Artikkelissa Hurri kuvaa, kuinka jo taloustieteen perusyhtälöt auttavat arvioimaan leikkauspolitiikan seurauksia.

(T)alouspolitiikan toimia ja niiden tuloksia on mahdollista tarkastella myös kansantalouden tilinpidon ja laskennon keinoin ottamatta minkäänlaista kantaa talouspolitiikan aatteisiin tai värisävyihin.

Tällaisella viileällä tarkastelutavalla ilmenee esimerkiksi seuraava seikka:

Jos kansantalouden kaikki kolme keskeistä kysynnän lähdettä, yksityinen talous, julkinen talous ja ulkoinen talous (=nettovienti), samaan aikaan lisäävät säästöjään ja supistavat kysyntää, ei näiden summana kokoon kertyvä kokonaiskysyntä voi muuta kuin supistua.

Tämä ei ole aatteellinen julkilausuma tai poliittinen kannanotto vaan tilinpidollinen tosiseikka. 

Yksinkertaisimmillaan tämä talouden perusmekanismi voidaan summata seuraavasti: laskusuhdanteessa kokonaiskysynnän väheneminen kannustaa yrityksiä vähentämään tuotantoa ja työllistämään vähemmän, koska nyt on odotettavissa, etteivät ne saa tuotteitaan myydyksi yhtä hyvin kuin ennen. Kun yritykset vähentävät tuotantoa, tämä vähentää kokonaiskysyntää entisestään ja vahvistaa kierrettä. Tämän vuoksi julkisen kulutuksen leikkaaminen laskusuhdanteessa pahentaa tilannetta, koska se edesauttaa kokonaiskysynnän pienenemistä ja täten pahentaa laskusuhdannetta. Julkista kulutusta lisäämällä taas on mahdollista paikata markkinamekanismien heikkouksia, kasvattaa kokonaiskysyntää ja yrittää kääntää talouden suunta noususuhdanteiseksi.

Leikkauspolitiikan seurauksia voidaan tarkastella myös historian valossa. Kuten olemme kirjoittaneet, leikkauspolitiikka ei ole aikaisemminkaan auttanut saamaan kansantalouksia kasvu-uralle.

On myös tärkeää huomata, että markkinat ovat rakenteellisesti alttiita äärimmäiselle epävakaudelle. Niihin jatkuvasti vaikuttavat kilpailuun ja hintojen vääristyneisyyteen liittyvät epävakauttavat voimat - joita kannustaa markkinatoimijoiden täysin rationaalinen toiminta - ajavat markkinoita erityyppisiin ongelmatilanteisiin. Yksinä esimerkkeinä tästä ovat massiivista tehottomuutta synnyttävät hintakuplat ja taantumat.

Lue myös:

New Economics Foundation: Leikkauspolitiikka ei auta
Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä
Weisbrot: Latvian kutsuminen leikkauspolitiikan "menestystarinaksi" harhaanjohtavaa

New Economics Foundation: Leikkauspolitiikka ei auta

Ekonomi James Meadway kirjoittaa leikkauspolitiikan järjettömyksistä arvostetun brittiläisen ajatushautomo New Economics Foundationin blogissa. Vaikka kirjoitus on suunnattu brittiläiselle yleisölle, sopii sen sanoma myös Suomeen.

Meadway toteaa kirjoituksessaan, kuinka leikkauspolitiikka ei ole ikinä toiminut, eikä tule ikinä toimimaan. Syy on selkeä: leikkaukset heikentävät talouden kysyntää, joka puolestaan heikentää yritysten investointeja ja kannustaa henkilöstövähennyksiin. Nämä toimet puolestaan pienentävät talouden kysyntää entisestään ja kierre on valmis. Iso-Britannian valtion tulisikin Meadwayn mukaan ottaa markkinoilta halpaa lainaa varmistaakseen kansantalouden toiminnan:

Government spending cuts reduce demand in the economy. As it reduces its spending, businesses sell less. As businesses sell less they, too, make cuts in spending to reduce costs. They cut wages and make redundancies. Those on reduced incomes or pushed into unemployment also spend less. A vicious circle is set in train. Any economic textbook will tell you this - it is called the multiplier effect.

Lue myös:

Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä
Ha-Joon Chang: Austerity has never worked
Robin Hahnel: Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu

Weisbrot: Latvian kutsuminen leikkauspolitiikan "menestystarinaksi" harhaanjohtavaa

Mark Weisbrot:

IMF Managing Director Christine Lagarde has made conflicting remarks in the last few months indicating that she might have doubts – shared by IMF economists – about the self-destructive economic policies that are pushing the eurozone deeper into recession and causing a financial crisis.

But this week, she flipped to the far-right end of the policy spectrum. In a 5 June speech in Latvia, she praised that country's government's economic policy as a "success story" that "could serve as an inspiration for European leaders grappling with the euro crisis".

Weisbrotin mielestä IMF:n pääjohtaja Lagarden ja muiden leikkauspolitiikan ylistäjien viesti Latviasta "menestystarinana" on harhaanjohtava. Hän kirjoittaa, kuinka finanssikriisin ja vuosien 2009-2009 laman myötä Latvia menetti lähes neljänneksen kansantulostaan. Samanaikaisesti työttömyys kasvoi 5,3 prosentista aina 20 prosenttiin työkykyisistä. Jos työttömyyslaskelmiin sisällytetään ne ihmiset, jotka jäivät pois työelämästä tai siirtyivät työskentelemään ainoastaan osa-aikaisesti, työttömyyslukemaksi nousee yli 30 %. Tämän lisäksi kriisien johdosta n. 10 % työtätekevistä lähti ulkomaille, useat pysyvästi.

Latvian talous kasvoi viime vuonna 5,5 % ja ennusteet tälle vuodelle liikkuvat 2 prosentin tienoilla. Työttömyysaste on edelleen korkea, 16,3% virallisen arvion mukaan ja 23,6% kun mukaan lasketaan osa-aikaiset ja työelämän ulkopuolelle jääneet. IMF:n ennusteiden mukaan Latvia tarvitsee vuosikymmenen saavuttaakseen kriisiä edeltäneen BKT:n tason.

Weisbrotin mukaan pahinta Lagarden viestissä on ajatus, jonka mukaan muut euroalueen maat voisivat ottaa oppia Latviasta. Latviassa yritettiin "sisäisen devalvaation" (internal devaluation) avulla laskea maan työvoimakustannuksia ja täten parantaa maan asemaa maailmanmarkkinoilla. "Sisäisellä devalvaatiolla" tarkoitetaan valtion suhteellisen kilpailukyvyn parantamista erilaisin toimin, jotka laskevat tuotantokustannuksia. Työvoima- ja tuotantokustannuksien laskeminen voidaan saavuttaa luomalla suurtyöttömyyttä ja ajamalla sitä kautta palkkoja alemmas, kuten Weisbrotin mukaan uusliberaalien talousoppien mukaisesti Latvian tapauksessa yritettiin. Kun tämän johdosta vienti kasvaisi ja tuonti laskisi, maksutase, joka on karkeasti ottaen viennin ja tuonnin erotus, paranisi. Tämä parantaisi maan taloudellista tilannetta.

Weisbrot kirjoittaa, että Latvia ei kuitenkaan onnistunut työvoimakustannuksiaan laskemalla saavuttamaan kilpailukykyisempää asemaa maailmanmarkkinoilla ja näin parantamaan maksutasettaan. Latvia onnistui kyllä luomaan massatyöttömyyttä, mutta tämä ei saanut aikaiseksi kasvaavaa vientiä tai laskenutta tuontia, joten maan maksutaseen paraneminen ei ollut syynä Latvian talouden "elpymiseen".

Pääsyynä Latvian talouden elpymiseen oli Weisbrotin mukaan se, että he eivät toimineet kuten olivat luvanneet Kansainväliselle valuuttarahastolle ja Euroopan viranomaisille. He olivat luvanneet kiristää huomattavasti budjettiaan, mitä he eivät kuitenkaan tehneet. Odottamaton inflaatio sai aikaan suunniteltua voimakaamman ekspansiivisen rahapolitiikan ja vähensi julkisen velan kasvua. Latvia sai myös paljon rahallista tukea Euroopan viranomaisilta, jotka halusivat varmistaa, ettei Latvia devalvoi valuuttaansa, koska se olisi aiheuttaneet mittavat tappiot mm. ruotsalaisille pankeille.

Weisbrotin mielestä Latvian esimerkistä tulisi oppia, että perinteinen vyönkiristyspolitiikka johtaa laajaan työttömyyteen ja pahaan taantumaan, kuten Kreikassa ja Espanjassa. Työvoima- ja tuotantokustannuksien laskeminen Latvian tyyliin ei toimi. Jos euroalueen maat lakkaisivat harjoittamasta leikkauspolitiikkaa, saattaisi niiden talouksien elpymisestä olla toivoa. Hänen mukaansa on erittäin harhaanjohtavaa kutsua Latvian tapausta menestykseksi. Samalla logiikalla voitaisiiin Yhdysvaltain 1930-luvun lamaa kutsua menestykseksi, koska siitäkin Yhdysvaltain talous lopulta elpyi.

It is amazing to hear Lagarde, who almost certainly knows better, calling Latvia a "success". It is like calling the Great Depression a success – after all, the US economy did eventually recover in the 1940s. And the US lost a comparable amount of output during 1929-33 to what Latvia lost in just two years (2008 and 2009). Spain, Greece, Portugal, Ireland and the rest of the eurozone will also recover, eventually – and most likely, they will do so after a change of macroeconomic policy.

Lue myös:

Ha-Joon Chang: Austerity has never worked
Weisbrot: EU:n johto ja EKP purkavat hyvinvointirakenteita
Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä


Mark Weisbrot, The Guardian 07.06.2012       
Christine Lagarde's perverse praise for Latvia's economic 'success'


The IMF chief surely knows better than to believe Latvia's disastrous internal devaluation is a good plan for the eurozone

IMF Managing Director Christine Lagarde has made conflicting remarks in the last few months indicating that she might have doubts – shared by IMF economists – about the self-destructive economic policies that are pushing the eurozone deeper into recession and causing a financial crisis. This despite her comments that offended many Greeks last week, in which she appeared dismissive of the mass unemployment and suffering in Greece, saying that she worried more about poor children in Niger who "need even more help than the people in Athens".

But this week, she flipped to the far-right end of the policy spectrum. In a 5 June speech in Latvia, she praised that country's government's economic policy as a "success story" that "could serve as an inspiration for European leaders grappling with the euro crisis".

Latvia suffered the worst output losses in the world during the world financial crisis and recession of 2008-2009, sacrificing nearly a quarter of its national income at the altar of austerity. Even worse, unemployment rose from 5.3% to over 20% of the labor force. And if you count the people who dropped out of the labor force or were involuntarily working part-time, unemployment/underemployment peaked at more than 30%.

But even that doesn't measure the extent of the suffering that Latvians have endured. About 10% of the labor force left the country, many never to come back. The Latvian economy grew by 5.5% last year, but is projected to grow by just 2% this year – a sluggish recovery for a country that fell so far into a hole. Much worse, unemployment is still brutally high at 16.3% for the official rate, and 23.6% for the broader measure noted above. IMF projections show Latvia taking a full decade to reach its pre-crisis GDP.

If that is success, perhaps the eurozone governments should start thinking about what the Troika considers failure.

But the worst part of Lagarde's twisted message is the idea that eurozone countries could emulate or learn positive lessons from Latvia's experience. In fact, Latvia did not even have a successful "internal devaluation", even ignoring the social and human cost – as the Troika (ECB, European Commission, and IMF) likes to do. An "internal devaluation" only works if the country can lower its labor costs enough to become more competitive in world markets, and thereby improve its trade balance. This is done, as was attempted in Latvia, through creating mass unemployment and driving down wages. (This is not a conspiracy theory: this is the actual economic reasoning behind a strategy of "internal devaluation", and how it is supposed to work.)

Latvia succeeded in creating the mass unemployment, but it didn't move its real exchange enough for this to cause its exports (or reduced imports) to pull it out of recession. In fact, the country's trade balance contributed very little to the recovery.

So, how did Latvia finally recover from its deep recession?

The main thing was that in 2010 they didn't do what they promised the IMF and the European authorities. They had promised to tighten their budget by a huge amount, but they didn't do it. And they also got some help from unanticipated inflation, which gave them a more expansionary monetary policy than they had planned, and reduced the growth of their public debt. Latvia also got a lot of money from the European authorities, which wanted to make sure they didn't devalue their currency, as that would have left the Swedish banks with big losses.

So, the lesson for the eurozone is the very opposite of what Lagarde is preaching: if you do what the Troika is prescribing, you will have a devastating recession with vast unemployment – witness Greece and Spain. "Internal devaluation" does not work. And yes, if the eurozone countries were to ditch the budget austerity, their economies might begin to recover.

It is amazing to hear Lagarde, who almost certainly knows better, calling Latvia a "success". It is like calling the Great Depression a success – after all, the US economy did eventually recover in the 1940s. And the US lost a comparable amount of output during 1929-33 to what Latvia lost in just two years (2008 and 2009). Spain, Greece, Portugal, Ireland and the rest of the eurozone will also recover, eventually – and most likely, they will do so after a change of macroeconomic policy.

Then, the IMF and their allies in Europe will ignore the years of lost output and employment, and all of the needless suffering and wasted lives, and announce that these countries have "successfully" restructured their economies – because they did what they were told to do.

Ha-Joon Chang: Leikkauspolitiikka ei ole koskaan toiminut

Ha-Joon Chang:

Last week saw a string of bad economic news reports. (...) The remedies on offer are well known. Reduce budget deficits by cutting spending – especially "unproductive" social welfare spending that reduces growth by making poor people less willing to work. Cut taxes at the top and deregulate business (euphemistically called "cutting red tape") so that the "wealth creators" have greater incentives to invest and generate growth; and make hiring and firing easier.

Ha-Joon Chang Cambridgen yliopistosta kyseenalaistaa The Guardianissa perinteisten vyönkiristysreseptien mahdollisuudet taata talouden elpymistä. Hänen mukaansa sen lisäksi etteivät nämä keinot toimi nykyisessä taloudellisessa tilanteessa, historia tarjoaa paljon näyttöä sen puolesta, etteivät ne ole koskaan muulloinkaan toimineet. Hän nostaa esimerkeiksi vuoden 1982 kehittyvien maiden velkakriisin, vuoden 1994 Meksikon kriisin, vuoden 1997 Aasian kriisin, vuoden 1998 Brasilian ja Venäjän kriisit sekä Argentiinan talouskriisin vuodelta 2002, joista kärsivät maat pakotettiin - useimmiten IMF:n toimesta - leikkaamaan julkista kulutusta ja tekemään ylijäämäisiä budjetteja velkojen maksamisesksi. Tämän seurauksena kyseisten maiden taloudet ainoastaan ajautuivat pahempaan lamaan.

Chang kyseenalaistaa todistusaineistoon vedoten myös näkemyksen, jonka mukaan sosiaalipalvelujen leikkaaminen elvyttäisi kasvua. Hänen mukaansa vuosien 1945 ja 1990 välillä väestön keskiansiot kasvoivat huomattavasti voimakkaammin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa, huolimatta siitä, että Euroopan maiden hyvinvaltiorakenteet olivat keskimäärin kolmanneksen Yhdystvaltoja suuremmat. Kun Euroopan talouskasvu hidastui vuoden 1990 jälkeen, kasvoivat esimerkiksi Suomen ja Ruotsin taloudet nopeammin kuin Yhdysvaltojen, vaikka nämä maat kuluttivat sosiaalipalveluihin huomattavasti enemmän kuin Yhdysvallat.

Chang muistuttaa myös, että vuoden 1980 jälkeen yritettiin sijoituksia ja talouskasvua kannustaa leikkaamalla rikkaiden verotusta ja purkamalla talouden sääntelyä. Verrattuna sitä edeltäneisiin kolmeen korkeamman verotuksen ja tiukemman sääntelyn vuosikymmeneen, sijoitukset suhteessa BKT:hen sekä talouskasvu laskivat kyseistä politiikkaa harjoittaneissa maissa. Lisäksi hänen mukaansa huolimatta alhaisemmasta verotuksesta (osalla maista ei ollut edes tuloverotusta) ja vähäisestä sääntelystä, maailmantalous kasvoi 1800-luvulla huomattavasti hitaammin kuin korkean verotuksen ja tiukan sääntelyn vuosikymmeninä 1945-80.

Changin mukaan myöskään politiikat, jotka tähtäävät työvoiman joustavuuden lisäämiseen, palkkaamisen ja irtisanomisen helpottamiseen, eivät saa historiallisesta näytöstä tukea toimivina keinoina työllisyyden parantamiseksi. Vuosina 1945-80 työllisyysaste merkittävimmissä kapitalistisissa talouksissa oli 0% ja 4% välillä, huolimatta voimistuvasta työmarkkinoiden sääntelystä. Työttömiä oli huomattavasti enemmän 1800-luvulla, jolloin työntekijöiden palkkaamista ja irtisanomista ei säännelty juuri lainkaan.

Chang kysyykin, miksi tämän päivän poliittiset ja taloudelliset johtohahmot kannattavat keinoja, jotka historian valossa eivät selvästikään toimi. Hän epäilee, että selitys piileekin heidän halussaan säilyttää ja jopa vahvistaa taloudellista järjestelmää, joka on palvellut heitä hyvin viimeisten vuosikymmenien aikana.

Do we want a society where 50% of young people are kept out of work in order to bring the deficit down from 9% of GDP to 3% in three years? A society in which the rich have to be made richer to work harder (at their supposed jobs of investing and creating wealth) while the poor have to be made poorer in order to work harder?

Where a tiny minority (often called the 1% but more like the 0.1% or even 0.01%) control a disproportionate, and increasing, share of everything – not just income and wealth but also political power and influence (through control of the media, thinktanks, and even academia)?

Lue myös:

Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä
Robin Hahnel: Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu
Taloussanomat: Islanti osoittautumassa ihannevelalliseksi
Paul Krugman: Julkinen velka ymmärretään väärin
Jussi Ahokas: Talouden realiteetit ja yhteiskuntapolitiikka
New York Times: Vaurauden (1947-1979) ja taantuman (1980-) aika


The Guardian 04.06.2012
Austerity has never worked

It's not just about the current economic environment. History shows that slashing budgets always leads to recession

Last week saw a string of bad economic news reports. The eurozone leaders seem unwilling or unable to change from their austerity policies, even as Greece and Spain fall apart and the core eurozone economies contract. Britain watches on as its economy is heading for the third consecutive quarter of contraction, with an unexpectedly sharp fall in manufacturing. Last week's jobs figures confirmed that the US recovery is stuttering. The largest developing economies that have so far provided some support for world demand levels – especially India and Brazil but even China – are slowing down too. Four years after the financial crisis began, many rich capitalist economies have not recovered their pre-crisis output levels.

Even more serious is the unemployment problem. The International Labour Organisation estimates there are 60 million fewer people employed worldwide than if the pre-crisis trend had continued. In countries like Spain and Greece, overall jobless rates are approaching 25%, with youth unemployment over 50%. Even in countries experiencing "milder" unemployment problems, like the US and the UK, between 8% and 10% are out of work. If we include those who have given up looking for jobs or those who are forced to work part-time for want of fulltime opportunities, "real" unemployment could be easily over 15% even in these countries.

The remedies on offer are well known. Reduce budget deficits by cutting spending – especially "unproductive" social welfare spending that reduces growth by making poor people less willing to work. Cut taxes at the top and deregulate business (euphemistically called "cutting red tape") so that the "wealth creators" have greater incentives to invest and generate growth; and make hiring and firing easier.

It is increasingly accepted that these policies are not working in the current environment. But less widespread is the recognition that there is also plenty of historical evidence showing that they have never worked. The same happened during the 1982 developing world debt crisis, the 1994 Mexican crisis, the 1997 Asian crisis, the Brazilian and the Russian crises in 1998, and the Argentinian crisis of 2002. All the crisis-stricken countries were forced (usually by the IMF) to cut spending and run budget surpluses, only to see their economies sink deeper into recession. Going back a bit further, the Great Depression also showed that cutting budget deficits too far and too quickly in the middle of a recession only makes things worse.

As for the need to cut social spending to revive growth, there is no historical evidence to support it either. From 1945 to 1990, per capita income in Europe grew considerably faster than in the US, despite its countries having welfare states on average a third larger than that of the US. Even after 1990, when European growth slowed down, countries like Sweden and Finland, with much larger welfare spending, grew faster than the US.

As for the belief that making life easier for the rich through tax cuts and deregulation is good for investment and growth, we need to remind ourselves that this was tried in many countries after 1980, with very poor results. Compared to the previous three decades of higher taxes and stronger regulation, investment (as a proportion of GDP) and economic growth fell in those countries. Also, the world economy in the 19th century grew much more slowly than in the high-tax, high-regulation era of 1945-80, despite the fact that taxes were much lower (most countries didn't even have income tax) and regulation thinner on the ground.

The argument on hiring and firing is also not grounded in historical evidence. Unemployment rates in the major capitalist economies were between 0% (some years in Switzerland) and 4% from 1945-80, despite increasing labour market regulation. There were more jobless people during the 19th century, when there was effectively no regulation on hiring and firing.

So, if the whole history of capitalism, and not just the experiences of the last few years, shows that the supposed remedies for today's economic crisis are not going to work, what are our political and economic leaders doing? Perhaps they are insane – if we follow Albert Einstein's definition of insanity as "doing the same thing over and over again and expecting different results". But the more likely explanation is that, by pushing these policies against all evidence, our leaders are really telling us that they want to preserve – or even intensify, in areas like welfare policy – the economic system that has served them so well in the past three decades.

For the rest of us, the time has come to choose whether we go along with that agenda or make these leaders change course.

Do we want a society where 50% of young people are kept out of work in order to bring the deficit down from 9% of GDP to 3% in three years? A society in which the rich have to be made richer to work harder (at their supposed jobs of investing and creating wealth) while the poor have to be made poorer in order to work harder? Where a tiny minority (often called the 1% but more like the 0.1% or even 0.01%) control a disproportionate, and increasing, share of everything – not just income and wealth but also political power and influence (through control of the media, thinktanks, and even academia)?

Maybe we do, but these choices need to be made consciously, rather than by default. The time has come to choose the kind of society we want to live in.

Weisbrot: EU:n johto ja EKP purkavat hyvinvointirakenteita

Mark Weisbrot:

I have argued for some time now that the recurring crisis in the eurozone is not driven by financial markets' demands for austerity in a time of recession, as is commonly asserted. Rather, the primary cause of the crisis and its prolongation is the political agenda of the European authorities – led by the European Central Bank (ECB) and European commission.

(…) Of course, the deficit reduction is making Spain's current recession worse – the Spanish government has estimated that this years' budget tightening will by itself reduce GDP by 2.6%. In a country that has about 25% unemployment and more than half its youth unemployed, this will push hundreds of thousands more people out of work. 

Taloustieteilijä Mark Weisbrot kirjoittaa Guardianissa julkaistussa kolumnissaan, että Euroopan jatkuvan talouskriisin taustalla vaikuttaa EU:n johdon ja Euroopan keskuspankin ajama politiikka, jolla pyritään hyvinvointirakenteiden purkamiseen. Weisbrotin mukaan yleinen käsitys siitä, että nykyinen julkisen sektorin leikkausinto johtuisi pääasiallisesti kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden aiheuttamasta paineesta lamamaille, on virheellinen. Euroopan heikommissa talouksissa ajetaan nyt väkisin läpi poliittisia uudistuksia, jotka eivät menisi normaalissa poliittisessa prosessissa läpi kansalaisten vastustusten takia. 

Espanjan valtavat leikkaukset valtion budjettiin, muun muassa terveydenhuoltoon, ja heikennykset työntekijöiden oikeuksiin ajavat valtion entistä syvemmälle lamaan ja aiheuttavat lisääntyvää työttömyyttä sekä samalla tarpeetonta kärsimystä Espanjan kansalaisille. Espanjan vuotuiset velanhoitokulut ovat Weisbrotin mukaan edelleen keskitasoa ja rahoitusmarkkinoiden nostamat korot saataisiin rauhoitettua Euroopan keskuspankin yksinkertaisella väliintulolla Espanjan velkakirjamarkkinoille – tämän voisi toteuttaa ilman kustannuksia muiden Euroopan maiden veronmaksajille. EKP teki vastaavanlaisia väliintuloja viime vuonna useampaan kertaan. 

Weisbrot varoittaa, että Euroopan unionin johto, Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) ja Euroopan hallitukset, tietoisesti tai tietämättään, ajavat tarpeettomia rajoituksia valtioiden julkisen kulutuksen rahoitukseen, ja näin ollen eurooppalaisia hyvinvointivaltion rakenteita puretaan systemaattisesti talouskriisin varjolla.

Lue myös:

Paul Krugman: Julkinen velka ymmärretään väärin
Robin Hahnel: Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu
Joseph Stiglitz: Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä
Jussi Ahokas: Talouden realiteetit ja yhteiskuntapolitiikka

Mark Weisbrot, The Guardian 30.5.2012

Europeans' economic future has been hijacked by dangerous ideologues

I have argued for some time now that the recurring crisis in the eurozone is not driven by financial markets' demands for austerity in a time of recession, as is commonly asserted. Rather, the primary cause of the crisis and its prolongation is the political agenda of the European authorities – led by the European Central Bank (ECB) and European commission. These authorities (which, if we included the IMF constitute, the "troika" that runs economic policy in the eurozone) want to force political changes, particularly in the weaker economies, that people in these countries would never vote for.

This is becoming more blatantly obvious here in Spain, where the government – run by the rightwing Popular party (PP) – shares the political agenda of the European authorities, perhaps even more than the IMF does. The PP government has taken advantage of the crisis to impose labour law changes that will make it easier for employers to get out of industry-wide collective bargaining agreements. They have also taken away rights that workers' had to challenge unfair firings. The goal is to weaken labour as part of a longer-term strategy to dismantle the welfare state; these changes have nothing to do with resolving the current crisis, or even reducing the budget deficit.

The government has also mandated huge cuts in healthcare spending, at €7bn. This is comparable to cutting 25% of Medicaid spending in the US, something that would be both devastating to the poor and politically impossible. Another €3bn will be cut from education.

Of course, the deficit reduction is making Spain's current recession worse – the Spanish government has estimated that this years' budget tightening will by itself reduce GDP by 2.6%. In a country that has about 25% unemployment and more than half its youth unemployed, this will push hundreds of thousands more people out of work.

The financial markets do have a role in this mess, and they are pushing up Spain's borrowing costs as investors and speculators sell (or short-sell) Spanish bonds. The yield on 10-year bonds has reached 6.69%. But even these rates pose no immediate crisis and the markets are vastly exaggerating the risks of a Spanish default. Spain has to roll over about €85bn of its debt this year, and even if it had to borrow all of that at current rates or higher – which is extremely unlikely – it would not make much difference in Spain's overall debt sustainability or debt service. Spain's projected interest payments on its debt for this year are still at 2.4% of GDP, which is quite moderate.

Much more importantly, the ECB could easily intervene in the Spanish bond market and drive these rates down, as it did last November and at other times last year. This would come at no cost to European taxpayers and would require relatively little intervention, since private investors and speculators would immediately respond by buying Spanish bonds as their price began to rise and yields fell. The ECB won't do this because they are using the crisis to force rightwing "reforms" throughout the eurozone – not only in Greece, Portugal, Ireland, Spain and Italy – but even in the richer countries, who in December committed themselves to budget balancing that would be politically impossible in the United States.

Meanwhile, the Obama administration has once again sent its undersecretary of the treasury, Lael Brainard, to Europe. After giving Greece the back of her hand, she will to try to persuade the European authorities to at least lower the risk of a more serious financial meltdown. The crisis in Europe, with the world's largest banking system, has been roiling financial markets and once again threatens to derail Obama's re-election. Sadly, at this moment the Obama administration probably has more influence on eurozone economic policy than the hundreds of millions of European voters whose economic future has been hijacked by dangerous ideologues. That speaks volumes about what the structure of the eurozone, and the people running it, have done to what was not long ago a group of relatively democratic countries with rising incomes.

HS: Yrityksille ja kuluttajille myönnetyt lainat vähentyneet

Helsingin Sanomat:

Euroalueen pankkien myöntämien lainojen määrän vähenemiseen on kaksi syytä, sanoo OP-Pohjola-pankin pääekonomisti Reijo Heiskanen. 

Pankit ovat kiristäneet lainaehtojaan, koska pelkäävät taantumaa ja asiakkaiden maksukyvyttömyyttä. Mutta myös esimerkiksi yritykset, jotka tuntevat heikon talouskehityksen nahoissaan, ovat haluttomia investoimaan lainarahalla. 

Edes huomattavan alhaiset korot eivät rohkaise yrityksiä pahimmissa velkamaissa. 

"Kun taloustilanne on vaisu, niin ei kysyntää luotoillekaan juuri ole", Heiskanen sanoo.

OP Pohjolan pääekonomistin lausunnot tukevat huomioita, joita useat arvovaltaiset asiantuntijat, kuten taloustieteen nobelistit Paul Krugman ja Joseph Stiglitz, ovat esittäneet leikkauspolitiikan vaaroista talouskehityksen kannalta. Ilmiselvien valtavan mittakaavan sosiaalisten ongelmien lisäksi julkisen kulutuksen leikkaaminen heikentää julkisen sektorin työntekijöiden ostovoimaa sekä myöskin yksityisen sektorin tulevaisuudennäkymiä, sillä valtio ja kunnat tilaavat hyödykkeitä ja palveluja runsaasti yksityiseltä sektorilta.

Köyhät ja keskituloiset käyttävät suuremman osan tuloistaan arkipäiväiseen kulutukseen, kuin rikkaat, joten heidän tulojensa alentuminen ja palveluiden leikkaukset vähentävät merkittävällä tavalla kokonaiskysyntää. Kun kokonaiskysyntä laskee, yksityisen sektorin investointihalukkuus heikkenee, sillä heidän tuotteilleen ei ole samaa määrää ostajia, kuin ennen. Näin ollen leikkaukset aiheuttavat talouteen itseään toistavan kierteen, joka johtaa entistä syvempään lamaan.

Lue myös:

Robin Hahnel: Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu
Joseph Stiglitz: Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä
Paul Krugman: Julkinen velka ymmärretään väärin
YLE: Leikkauksien tilalle talouden elvytystä

HS, Olavi Koistinen 4.5.2012
Kuluttajien ja yritysten lainat ovat yhä tiukassa euroalueella

Euroopan keskuspankin europankeille myöntämä lainaraha ei ole virrannut vuolaasti kuluttajille tai yrityksille asti. Yrityksille ja asunnonostajille myönnettyjen lainojen määrä on euroalueella supistunut syksystä.

Euroopan keskuspankki lainasi talvella europankeille yhteensä 1 020 miljardia euroa kolmeksi vuodeksi edullisin ehdoin. Silloin pelättiin, että euroalueen velkakriisi ajaa pankit vakaviin vaikeuksiin, eivätkä ne enää saa lainaa markkinoilta.

Euroalueen pankkien myöntämien lainojen määrän vähenemiseen on kaksi syytä, sanoo OP-Pohjola-pankin pääekonomisti Reijo Heiskanen.

Pankit ovat kiristäneet lainaehtojaan, koska pelkäävät taantumaa ja asiakkaiden maksukyvyttömyyttä. Mutta myös esimerkiksi yritykset, jotka tuntevat heikon talouskehityksen nahoissaan, ovat haluttomia investoimaan lainarahalla.

Edes huomattavan alhaiset korot eivät rohkaise yrityksiä pahimmissa velkamaissa.

"Kun taloustilanne on vaisu, niin ei kysyntää luotoillekaan juuri ole", Heiskanen sanoo.

Hänen mukaansa pankit ovat uusineet EKP:n rahoituksella omia erääntyviä lainojaan ja erityisesti Espanjassa ja Italiassa myös lainanneet rahaa valtioille.

EKP:n pääjohtaja Mario Draghin mukaan kestää aikansa ennen kuin keskuspankin tukilainat näkyvät kuluttajien ja yritysten luottomarkkinoiden vilkastumisena.

Lisää aiheesta perjantain Helsingin Sanomissa.