Robin Hahnel Parecon Finlandin haastateltavana

Parecon Finlandin Joona-Hermanni Mäkinen haastatteli kansantaloustieteen emeritusprofessori Robin Hahnelia Euroopan finanssikriisin, Timo Soinin Wall Street Journalissa julkaistun kirjoituksen ja demokraattisen talouden kysymyksistä. Haastattelu on ohessa kokonaisuudessaan.

Osa haastattelusta on julkaistu englanniksi Helsinki Times lehdessä 16.6.2011, sekä ZCommunications sivustolla. Lyhennelmä haastattelusta ilmestyi suomeksi myös Voima-lehden numerossa 6/2011.

Joona-Hermanni Mäkinen: Suomessa Portugalin tukipaketin leikkauksia julkisiin menoihin on perusteltu sillä, että Portugali on elänyt yli varojensa ja valtion on aloitettava säästäminen. Ovatko leikkaukset ja valtion omistuksen yksityistäminen välttämättömiä?

Robin Hahnel: Budjettileikkaukset ja yksityistämiset vain pahentavat taantumaa ja lisäävät työttömyyttä Portugalissa. Kun valtio vähentää kulutustaan, julkisen sektorin työntekijät ja ne yksityisen sektorin työntekijät, jotka ovat valtion rahoittamissa projekteissa, joutuvat työttömiksi tai heidän tulonsa laskevat. Tämä johtaa kulutuskysynnän laskuun, joka on moninkertainen verrattuna alkuperäiseen valtion kulutuksen vähenemiseen. Entisten valtion yritysten uudet omistajat, ostettuaan yrityksen usein pilkkahintaan, irtisanovat ensitöikseen merkittävän osan työvoimastaan, millä on samanlainen vaikutus. Yritykset eivät tuota enempää, koska heillä on hyvä syy uskoa, etteivät he saa myytyä enempää. Ne eivät investoi tuotantolaitoksiinsa, koska tällä hetkellä on runsaasti ylimääräistä kapasiteettia, joten valtion kulutuksen leikkaaminen yksinkertaisesti pahentaa taantumaa – ja tämä on Portugalin talouden pääasiallinen ongelma. Leikkausten seurauksena työttömyys nousee entisestään, tuotanto laskee entisestään ja näin ollen tulotaso laskee entisestään Portugalissa. Verotulot laskevat tulotason mukana, minkä seurauksena Portugalin on entistä vaikeampi huolehtia veloistaan tulevaisuudessa. Tiivistettynä, leikkaukset eivät ratkaise Portugalin valtion budjettiongelmaa, vaan pahentavat sitä entisestään. Ja mikä on vielä tärkeämpää, leikkaukset aiheuttavat suunnattoman määrän tarpeetonta kärsimystä portugalilaisille.

Todisteita on joka puolella siitä, että leikkauksia vastaan myönnetyt pihit tukipaketit eivät toimi. Yli vuosi sitten Kreikka leikkasi menojaan saadakseen lainan, joka oli liian pieni ja jonka korko oli liian suuri. Kreikka kärsi vuoden verran entistä pahemmasta taantumasta, jonka jälkeen valtio on taas kääntynyt EU:n puoleen lisätuen tarpeessa. Leikkaukset eivät auttaneet viime kerralla Kreikkaa, eikä voimakkampi annostus samaa lääkettä auta Kreikkaa tälläkään kertaa. Leikkaukset eivät ole ratkaisu Portugalinkaan tilanteeseen.

Suomen hallituksen toiminta Portugalin suhteen aiheuttaa erityisesti pettymystä – Suomi käytti EU-sääntöjen takaamaa veto-oikeutta vaatiakseen entistä tiukempia säästökuureja Portugalin tukipaketin ehdoiksi, ilmeisesti vastatakseen Perussuomalaisten vaalivoiton aiheuttamaan poliittiseen paineeseen. Jäsenvaltioiden uhkailu sillä, ettei heitä autettaisikaan kohtuullisin ehdoin, koituu pikemminkin EU:n tuhoksi kuin pelastukseksi.

J-HM: Minkälaista apua nämä maat tarvitsevat voidakseen auttaa kansalaisiaan kestävällä tavalla?

RH: Kreikan edellinen hallitus kyllä syyllistyi harkitsemattomaan rahapolitiikkaan. Se alensi vauraiden kannattajiensa ja yhtiöiden veroja, palkkasi Goldman-Sachsin pimittämään obligaatioiden ostajilta budjettivajeen todellisen suuruuden ja jätti finanssisotkun seuraavalle, PASOKin [Panellinio Sosialistiko Kinima, "Panhelleeninen sosialistiliike" on kreikkalainen sos. dem. puolue) muodostamalle hallitukselle. Kun maailmanlaajuinen taantuma iski, tulot ja verot laskivat entisestään. Budjettikriisi syveni työttömyyskorvausten ja sosiaalimaksujen kasvaessa. Kreikan uuden hallituksen olisi pitänyt lainata rahaa kohtuullisilla koroilla selvitäkseen veloistaan, sillä menojen supistaminen vain syvensi taantuman vaikutuksia. Rikkaiden veroja olisi kuulunut nostaa, jolla olisi korjattu pitkän aikavälin budjettivaikeuksia. PASOK-hallituksen ongelmaksi nousi kuitenkin välittömästi se, että suuret kansainväliset rahoituslaitokset, joita Nobel-palkittu Paul Krugman on nimittänyt ”obligaatiorosvoiksi”, keinottelivat rajusti Kreikan velkaantumisella. Korot nousivat taivaisiin tehden hallitukselle liki mahdottomaksi veloistaan selviytymisen kohtuullisin ehdoin. EU:n olisi pitänyt auliisti vastata Kreikan tarpeisiin takaamalla kohtuullisin ehdoin maan uudet velat. Tuolloin Saksan hallitus otti lainaa noin 3 %:n korolla, kun taas Kreikalta perittiin 10 %:a tai enemmänkin. Saksan hallitus olisi voinut lainata rahaa Kreikalle 4 tai 5%:n korolla. Näin saksalainen veronmaksaja olisi saanut 1 tai 2%:n voiton ja Kreikkaa olisi autettu selviytymään kriisistään talouden kasvulla. Ketään ei olisi tarvinnut syyllistää. Kreikkalaisia kuluttajia ei olisi tarvinnut syyttää nojautumisesta saksalaisten veronmaksajien tukeen. Ei olisi tarvinnut syytellä ylimielisesti kreikkalaisia työläisiä laiskuudesta, ahneudesta, ja tuottamattomasta työstä, siis asenteista, jotka heikentävät eurooppalaisen solidaarisuuden hentoja siteitä. Ei olisi tarvittu menojen vahingollisia supistuksia, jotka edelleen alentaisivat tuotantoa, tuloja ja veroja tuoden Kreikan pian takaisin anomaan lisäapua.

Portugalin budjettivaje ei johtunut harkitsemattomasta politiikasta vaan maailmanlaajuisesta taantumasta. Jos Portugalin ja muun maailman taantumasta päästäisiin, Portugalilla ei olisi budjettiongelmia. Tämä pitää paikkansa vielä enemmän Espanjassa, jolla oli budjettiylijäämä ennen syvän taantuman laukaissutta globaalia finanssikriisiä. Näin ollen kreikkalaisille tyrkytetyn vahingollisen lääkityksen käyttäminen Portugalissa ja Espanjassa on sitäkin mielettömämpää. Niin-sanotut PIGS-maat – Portugali, Irlanti, Kreikka ja Espanja – tarvitsevat EU:ta niiden ottamien lainojen yhdeksi takaajaksi, jotta lainojen kustannukset pysyisivät kohtuullisina, toisin sanoen niitä suojeltaisiin obligaatiorosvojen hillittömältä keinottelulta. Pitkällä aikavälillä ne tarvitsevat EU:ta myös jollakin tavalla lievittämään niiden kauppavajeita Saksan kanssa. Finanssiavun myöntäminen – ilman saksalaisille tai suomalaisille veronmaksajille koituvia kustannuksia – on helppo juttu eikä se olisi vaatinut kovaa pohtimista. Kaupan tasapainottomuuksien lieventäminen EU:n sisällä, kun kaikki on sidottu samaan valuuttaan, on kieltämättä vaikeampaa. Sen sijaan EU on myöntänyt liian pieniä lainoja aivan liian suurilla koroilla – ja näin unionista itsestään on tullut obligaatiorosvo. Mikä pahempaa, toisin kuin obligaatiorosvot, jotka eivät voi neuvotella kipeän vahingollisista ehdoista suoraan hallitusten kanssa, EU on katsonut parhaaksi käyttää painostuskykyään langettamaan sadistista niukkuuden politiikkaa. Näyttää siltä, että Perussuomalaiset haluaa EU:lta vieläkin ankarampia otteita tulevaisuudessa.

EU voidaan pelastaa vain käyttämällä sen huomattavaa voimaa talouden elvyttämiseksi. EU:n täytyy vaatia IMF:n ja G-20-kokouksissa mielekästä kansainvälistä finanssireformia, jotta saataisiin suitset niille, jotka keinottelevat Euroopan hallitusten kustannuksella näiden vain halutessa selvitä valtionveloistaan kohtuullisilla ehdoilla. PIGS-hallituksilla ja pienellä kolmannen maailman maalla ei ole samanlaista voimaa kuin EU:lla panna finanssimarkkinat kuriin. EU:lla ei kuitenkaan näytä olevan tähän halua. Syy tähän haluttomuuteen on se, että toistaiseksi EU:n hallitsevat elimet ovat enemmänkin kytköksissä finanssi-intresseihin kuin EU:n kansalaisiin, joita niiden tulisi teoriassa edustaa.

Päästäkseen irti talouksiensa taantumasta Portugali, Kreikka, Irlanti ja Espanja tarvitsevat rahapoliittista elvytystä, eivät rahapoliittista niukkuutta. Itse asiassa koko maailma tarvitsee syvän taantuman katkaisemiseksi elvytystä finanssiniukkuuden sijaan. Hallitusten tulisi kaikkialla, myös PIGS-maissa, turvautua aggressiiviseen elvyttävään finanssipolitiikkaan. PIGS-mailla on täysi syy olla vihainen Saksalle ja Euroopan muille vahvemmille talouksille niiden kieltäydyttyä käyttämästä elvyttävää finanssipolitiikkaa. Näillä mailla ei taas ole mitään syytä arvostella PIGS-maita budjettivajeista – koska niitähän ne nimenomaan tarvitsevat! PIGS-maiden tulisi yhdessä (a) kieltäytyä alistumasta vahingollisiin vaatimuksiin hyödyttömästä finanssiniukkuudesta, (b) vaatia, että Saksan kaltaiset vahvemmat taloudet käyttäisivät tässä tilanteessa hyödyllisimpiä, vahvoja rahapoliittisia elvytyskeinoja EU:n sisäisen kaupan kestämättömien tasapainottomuuksien lieventämiseksi, ja (c) vaatia EU:lta riittäviä takuita, jotta pienemmille EU-maille saataisiin kohtuulliset korot niiden velkojen jälleenrahoittamiseksi. Lisäksi Suomen kaltaisten muiden pienten EU-maiden tulisi tukea tällaista politiikkaa EU:n sisällä sen sijaan, että ne tukevat Angela Merkeliä ja muita sormiaan heristeleviä poliitikkoja, jotka vaativat suurempaa rahapoliittista kurinalaisuutta. Suomalaisten tulisi sanoa itselleen: ”Tässä seison enkä muuta voi.” Nykyisellä menolla voimme joutua parin vuoden sisällä puhumaan F-PIGS-maista!

J-HM: Wall Street Journalissa julkaistussa kirjoituksessaan Timo Soini otti vahvan kannan tukipaketteja vastaan. Jos tukea ei annettaisi - mikä Soinin mukaan olisi markkinaperiaatteiden mukaista - mitä tapahtuisi tällä hetkellä velkakriisistä kärsiville maille, ja mitkä olisivat vaikutukset eurooppalaiselle taloudelle?

RH: Kuten olen pyrkinyt selittämään, Timo Soini ja Perussuomalaiset ovat totaalisen väärässä siinä, mitkä talouspoliittiset toimet ovat EU:n ja Suomenkin parhaaksi. Sen lisäksi, heidän kansallismielisyyteen vetoamisensa ja peräänkuuluttamansa jopa vielä ankarammat leikkauskuurit pienemmille ja heikommille EU-maille johtaisivat lopulta EU:n hajoamiseen. Heillä on kuitenkin yksi hyvä näkökohta, joka oikeutetusti saa vastakaikua kansalaisissa. Pankkien pelastaminen ei ole hyväksyttävää.

Viimeisin talouskriisi johtui nimenomaan pankkien vastuuttomasta toiminnasta ja heikosti säädellyistä rahoitusmarkkinoista. Kukaan ei voi hyväksyä, että ne, jotka ovat viime vuosikymmeninä nostaneet suunnattomia voittoja, pääsevät pälkähästä ilman seuraamuksia. Samalla he, jotka eivät aiheuttaneet kriisiä eivätkä myöskään hyötyneet siitä mitään, joutuvat sekä rankaisevien toimenpiteiden kohteeksi että maksumiehiksi rikkinäisiä talouksia korjattaessa. Mutta on äärimmäisen tärkeää tehdä ero pankkien pelastamisen ja vaikeuksissa olevien valtioiden rahallisen auttamisen välillä. Ne eivät ole ollenkaan sama asia, vaikka sekä Teekutsu-liikeen poliitikot Yhdysvalloissa että Timo Soini yrittävät saada ihmiset niin uskomaan.

EU:n tulisi vaatia taantumasta ulospyrkiville hallituksille annettavan rahallisen avun ehdoksi, että pankit maksavat viulut. EU:n pitäisi auttaa hallituksia kovistelemaan pankkeja ja sijoittajia sen sijaan, että hallituksia vaaditaan kovistelemaan julkisen sektorin työntekijöitä ja köyhiä, jotka ovat avunsaajina erilaisissa valtion ohjelmissa. Pankkien osakkeenomistajia ei tulisi pelastaa. Niitä, jotka ovat hyötyneet erilaisten obligaatioiden "korkean riskin tuotoista", ei tulisi pelastaa, kun yhtäkkiä riskit osoittautuvatkin todellisiksi. Soinin kaltaiset poliitikot käyttävät hyväkseen yleisiä asenteita tätä ilmiötä kohtaan. Se, että EU vaatisi tämänkaltaisia ehtoja edellyttäisi tietenkin sitä, että EU lakkaisi edustamasta neuvotteluissa pankkien ja sijoittajien etua ja alkaisi sen sijaan edustamaan Euroopan kansalaisten etua. Jos Perussuomalaiset peräänkuuluttavat lisäleikkauksia - tämän tarkoittaessa lisää niukkuutta tavallisille kansalaisille, ei pankeille ja sijoittajille - vetoaa tämä kyllä kansalaisten finanssieliittejä kohtaan osoittamaan oikeutettuun halveksuntaan, mutta todellisuudessa ainoastaan rankaisee syyttömiä uhreja ilman, että edistää mitenkään pankkien haltuunottoa tai niiden laittamista maksamaan oman reilun osuutensa aiheuttamansa ongelman ratkaisemiseksi.

JH-M: Minkälaisia uudistuksia tulisi ajaa tässä tilanteessa?

RH: Lyhyellä tähtäimellä tulisi tukea paluuta keynesiläiseen (valtion kulutuksen avulla kokonaiskysyntää ja -hyvinvointia kasvattavaan) talouspolitiikkaan. 1950- ja 60-luvulla jopa konservatiiviset ja oikeistolaiset puolueet joutuivat vastahakoisesti myöntämään, että rahoitusmarkkinoiden säätely ja keynesiläinen vero- ja rahapolitiikka ovat välttämättömiä kapitalismin kelvollisen toimimisen varmistamiseksi. Mutta nuo ajat ovat jo taakse jääneitä. Nykysin myös Euroopan sosiaalidemokraatit ja työväenpuolueet uskovat vahvasti myyttiin, jonka mukaan markkinoiden, mukaanlukien rahoitusmarkkinoiden, voidaan antaa säädellä itse itseään, ja taantumien saadessa aikaan tilapäisiä budjettivajeita ryhdytään valtion kulutusta leikkaamaan. Keskustan kallistuessa oikealle, vaikuttaa keskusta-vasemmisto vasemmistolaiselta.

Vaikka kapitalismia demokraattisempaa ja ekologisesti kestävämpään taloutta tavoittelevien ei oikeastaan kuuluisi johtaa marssia keynesiläisen politiikan puolesta säätelemättömän kapitalismin kriisien korjaamiseksi, olemme valitettavasti juuri tässä tilanteessa. Tällä hetkellä ei riitä, että hoidamme ainoastaan oman hommamme - eli osoitamme miksi kaikki kapitalismin muunnelmat ovat vähemmän toivottavia kuin osallistuva, demokraattinen talous. Meidän täytyy sen lisäksi ottaa vastuullemme se työ, joka muuten kuuluisi vaikutusvaltansa menettäneille keynesiläisille uudistajille.

Kapitalismin lakeja orjallisesti seuraavan markkinatalouden osoittautuessa täysin kyvyttömäksi kohdentamaan yhteiskuntien tuotannon ja hyvinvoinnin jakautumisen järkevästi, on ratkaisu kaikessa lyhykäisyydessään kapitalismin korvaaminen demokraattisella suunnittelulla, siis demokraattisemmilla ratkaisuilla tuotannon ja hyvinvoinnin järjestämiseksi. Paluu keynesiläisyyteen tarkoittaa tyytymistä vähempään, ja jättää uudistukset haavoittuvaisiksi jälleen uusille yrityksille kumota hyvinvointivaltion perusrakenteita. Sen seurauksena voidaan joutua luopumaan kovalla työllä jo ansaituista voitoista, kuten on hyvin nähty tapahtuvan.

Saattaa olla, että tulevaisuudessa yllätyn iloisesti. Ehkä demokraattisempaa taloutta tavoittelevat onnistuvat voittamaan puolelleen väestön enemmistön luottamuksen sekä uskollisuuden ja markkinataloutta vapaampien ja toivottavampien ratkaisujen saavuttaminen onnistuukin aiemmin kuin nyt vaikuttaisi olevan mahdollista. Jos näin ei kuitenkaan käy, ainoa tie osallistuvaan, demokraattiseen talouteen kulkee halki monien onnistuneiden uudistuskampanjoiden, joiden tavoitteena tulisi olla keynesiläisen politiikan kulmakivien palauttaminen takaisin nykyhetkeen.