Weisbrot: Latvian kutsuminen leikkauspolitiikan "menestystarinaksi" harhaanjohtavaa
Mark Weisbrot:
Latvian talous kasvoi viime vuonna 5,5 % ja ennusteet tälle vuodelle liikkuvat 2 prosentin tienoilla. Työttömyysaste on edelleen korkea, 16,3% virallisen arvion mukaan ja 23,6% kun mukaan lasketaan osa-aikaiset ja työelämän ulkopuolelle jääneet. IMF:n ennusteiden mukaan Latvia tarvitsee vuosikymmenen saavuttaakseen kriisiä edeltäneen BKT:n tason.
Weisbrotin mukaan pahinta Lagarden viestissä on ajatus, jonka mukaan muut euroalueen maat voisivat ottaa oppia Latviasta. Latviassa yritettiin "sisäisen devalvaation" (internal devaluation) avulla laskea maan työvoimakustannuksia ja täten parantaa maan asemaa maailmanmarkkinoilla. "Sisäisellä devalvaatiolla" tarkoitetaan valtion suhteellisen kilpailukyvyn parantamista erilaisin toimin, jotka laskevat tuotantokustannuksia. Työvoima- ja tuotantokustannuksien laskeminen voidaan saavuttaa luomalla suurtyöttömyyttä ja ajamalla sitä kautta palkkoja alemmas, kuten Weisbrotin mukaan uusliberaalien talousoppien mukaisesti Latvian tapauksessa yritettiin. Kun tämän johdosta vienti kasvaisi ja tuonti laskisi, maksutase, joka on karkeasti ottaen viennin ja tuonnin erotus, paranisi. Tämä parantaisi maan taloudellista tilannetta.
Weisbrot kirjoittaa, että Latvia ei kuitenkaan onnistunut työvoimakustannuksiaan laskemalla saavuttamaan kilpailukykyisempää asemaa maailmanmarkkinoilla ja näin parantamaan maksutasettaan. Latvia onnistui kyllä luomaan massatyöttömyyttä, mutta tämä ei saanut aikaiseksi kasvaavaa vientiä tai laskenutta tuontia, joten maan maksutaseen paraneminen ei ollut syynä Latvian talouden "elpymiseen".
Pääsyynä Latvian talouden elpymiseen oli Weisbrotin mukaan se, että he eivät toimineet kuten olivat luvanneet Kansainväliselle valuuttarahastolle ja Euroopan viranomaisille. He olivat luvanneet kiristää huomattavasti budjettiaan, mitä he eivät kuitenkaan tehneet. Odottamaton inflaatio sai aikaan suunniteltua voimakaamman ekspansiivisen rahapolitiikan ja vähensi julkisen velan kasvua. Latvia sai myös paljon rahallista tukea Euroopan viranomaisilta, jotka halusivat varmistaa, ettei Latvia devalvoi valuuttaansa, koska se olisi aiheuttaneet mittavat tappiot mm. ruotsalaisille pankeille.
Weisbrotin mielestä Latvian esimerkistä tulisi oppia, että perinteinen vyönkiristyspolitiikka johtaa laajaan työttömyyteen ja pahaan taantumaan, kuten Kreikassa ja Espanjassa. Työvoima- ja tuotantokustannuksien laskeminen Latvian tyyliin ei toimi. Jos euroalueen maat lakkaisivat harjoittamasta leikkauspolitiikkaa, saattaisi niiden talouksien elpymisestä olla toivoa. Hänen mukaansa on erittäin harhaanjohtavaa kutsua Latvian tapausta menestykseksi. Samalla logiikalla voitaisiiin Yhdysvaltain 1930-luvun lamaa kutsua menestykseksi, koska siitäkin Yhdysvaltain talous lopulta elpyi.
Ha-Joon Chang: Austerity has never worked
Weisbrot: EU:n johto ja EKP purkavat hyvinvointirakenteita
Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä
Mark Weisbrot, The Guardian 07.06.2012
Christine Lagarde's perverse praise for Latvia's economic 'success'
The IMF chief surely knows better than to believe Latvia's disastrous internal devaluation is a good plan for the eurozone
IMF Managing Director Christine Lagarde has made conflicting remarks in the last few months indicating that she might have doubts – shared by IMF economists – about the self-destructive economic policies that are pushing the eurozone deeper into recession and causing a financial crisis. This despite her comments that offended many Greeks last week, in which she appeared dismissive of the mass unemployment and suffering in Greece, saying that she worried more about poor children in Niger who "need even more help than the people in Athens".
But this week, she flipped to the far-right end of the policy spectrum. In a 5 June speech in Latvia, she praised that country's government's economic policy as a "success story" that "could serve as an inspiration for European leaders grappling with the euro crisis".
Latvia suffered the worst output losses in the world during the world financial crisis and recession of 2008-2009, sacrificing nearly a quarter of its national income at the altar of austerity. Even worse, unemployment rose from 5.3% to over 20% of the labor force. And if you count the people who dropped out of the labor force or were involuntarily working part-time, unemployment/underemployment peaked at more than 30%.
But even that doesn't measure the extent of the suffering that Latvians have endured. About 10% of the labor force left the country, many never to come back. The Latvian economy grew by 5.5% last year, but is projected to grow by just 2% this year – a sluggish recovery for a country that fell so far into a hole. Much worse, unemployment is still brutally high at 16.3% for the official rate, and 23.6% for the broader measure noted above. IMF projections show Latvia taking a full decade to reach its pre-crisis GDP.
If that is success, perhaps the eurozone governments should start thinking about what the Troika considers failure.
But the worst part of Lagarde's twisted message is the idea that eurozone countries could emulate or learn positive lessons from Latvia's experience. In fact, Latvia did not even have a successful "internal devaluation", even ignoring the social and human cost – as the Troika (ECB, European Commission, and IMF) likes to do. An "internal devaluation" only works if the country can lower its labor costs enough to become more competitive in world markets, and thereby improve its trade balance. This is done, as was attempted in Latvia, through creating mass unemployment and driving down wages. (This is not a conspiracy theory: this is the actual economic reasoning behind a strategy of "internal devaluation", and how it is supposed to work.)
Latvia succeeded in creating the mass unemployment, but it didn't move its real exchange enough for this to cause its exports (or reduced imports) to pull it out of recession. In fact, the country's trade balance contributed very little to the recovery.
So, how did Latvia finally recover from its deep recession?
The main thing was that in 2010 they didn't do what they promised the IMF and the European authorities. They had promised to tighten their budget by a huge amount, but they didn't do it. And they also got some help from unanticipated inflation, which gave them a more expansionary monetary policy than they had planned, and reduced the growth of their public debt. Latvia also got a lot of money from the European authorities, which wanted to make sure they didn't devalue their currency, as that would have left the Swedish banks with big losses.
So, the lesson for the eurozone is the very opposite of what Lagarde is preaching: if you do what the Troika is prescribing, you will have a devastating recession with vast unemployment – witness Greece and Spain. "Internal devaluation" does not work. And yes, if the eurozone countries were to ditch the budget austerity, their economies might begin to recover.
It is amazing to hear Lagarde, who almost certainly knows better, calling Latvia a "success". It is like calling the Great Depression a success – after all, the US economy did eventually recover in the 1940s. And the US lost a comparable amount of output during 1929-33 to what Latvia lost in just two years (2008 and 2009). Spain, Greece, Portugal, Ireland and the rest of the eurozone will also recover, eventually – and most likely, they will do so after a change of macroeconomic policy.
Then, the IMF and their allies in Europe will ignore the years of lost output and employment, and all of the needless suffering and wasted lives, and announce that these countries have "successfully" restructured their economies – because they did what they were told to do.
IMF Managing Director Christine Lagarde has made conflicting remarks in the last few months indicating that she might have doubts – shared by IMF economists – about the self-destructive economic policies that are pushing the eurozone deeper into recession and causing a financial crisis.Weisbrotin mielestä IMF:n pääjohtaja Lagarden ja muiden leikkauspolitiikan ylistäjien viesti Latviasta "menestystarinana" on harhaanjohtava. Hän kirjoittaa, kuinka finanssikriisin ja vuosien 2009-2009 laman myötä Latvia menetti lähes neljänneksen kansantulostaan. Samanaikaisesti työttömyys kasvoi 5,3 prosentista aina 20 prosenttiin työkykyisistä. Jos työttömyyslaskelmiin sisällytetään ne ihmiset, jotka jäivät pois työelämästä tai siirtyivät työskentelemään ainoastaan osa-aikaisesti, työttömyyslukemaksi nousee yli 30 %. Tämän lisäksi kriisien johdosta n. 10 % työtätekevistä lähti ulkomaille, useat pysyvästi.
But this week, she flipped to the far-right end of the policy spectrum. In a 5 June speech in Latvia, she praised that country's government's economic policy as a "success story" that "could serve as an inspiration for European leaders grappling with the euro crisis".
Latvian talous kasvoi viime vuonna 5,5 % ja ennusteet tälle vuodelle liikkuvat 2 prosentin tienoilla. Työttömyysaste on edelleen korkea, 16,3% virallisen arvion mukaan ja 23,6% kun mukaan lasketaan osa-aikaiset ja työelämän ulkopuolelle jääneet. IMF:n ennusteiden mukaan Latvia tarvitsee vuosikymmenen saavuttaakseen kriisiä edeltäneen BKT:n tason.
Weisbrotin mukaan pahinta Lagarden viestissä on ajatus, jonka mukaan muut euroalueen maat voisivat ottaa oppia Latviasta. Latviassa yritettiin "sisäisen devalvaation" (internal devaluation) avulla laskea maan työvoimakustannuksia ja täten parantaa maan asemaa maailmanmarkkinoilla. "Sisäisellä devalvaatiolla" tarkoitetaan valtion suhteellisen kilpailukyvyn parantamista erilaisin toimin, jotka laskevat tuotantokustannuksia. Työvoima- ja tuotantokustannuksien laskeminen voidaan saavuttaa luomalla suurtyöttömyyttä ja ajamalla sitä kautta palkkoja alemmas, kuten Weisbrotin mukaan uusliberaalien talousoppien mukaisesti Latvian tapauksessa yritettiin. Kun tämän johdosta vienti kasvaisi ja tuonti laskisi, maksutase, joka on karkeasti ottaen viennin ja tuonnin erotus, paranisi. Tämä parantaisi maan taloudellista tilannetta.
Weisbrot kirjoittaa, että Latvia ei kuitenkaan onnistunut työvoimakustannuksiaan laskemalla saavuttamaan kilpailukykyisempää asemaa maailmanmarkkinoilla ja näin parantamaan maksutasettaan. Latvia onnistui kyllä luomaan massatyöttömyyttä, mutta tämä ei saanut aikaiseksi kasvaavaa vientiä tai laskenutta tuontia, joten maan maksutaseen paraneminen ei ollut syynä Latvian talouden "elpymiseen".
Pääsyynä Latvian talouden elpymiseen oli Weisbrotin mukaan se, että he eivät toimineet kuten olivat luvanneet Kansainväliselle valuuttarahastolle ja Euroopan viranomaisille. He olivat luvanneet kiristää huomattavasti budjettiaan, mitä he eivät kuitenkaan tehneet. Odottamaton inflaatio sai aikaan suunniteltua voimakaamman ekspansiivisen rahapolitiikan ja vähensi julkisen velan kasvua. Latvia sai myös paljon rahallista tukea Euroopan viranomaisilta, jotka halusivat varmistaa, ettei Latvia devalvoi valuuttaansa, koska se olisi aiheuttaneet mittavat tappiot mm. ruotsalaisille pankeille.
Weisbrotin mielestä Latvian esimerkistä tulisi oppia, että perinteinen vyönkiristyspolitiikka johtaa laajaan työttömyyteen ja pahaan taantumaan, kuten Kreikassa ja Espanjassa. Työvoima- ja tuotantokustannuksien laskeminen Latvian tyyliin ei toimi. Jos euroalueen maat lakkaisivat harjoittamasta leikkauspolitiikkaa, saattaisi niiden talouksien elpymisestä olla toivoa. Hänen mukaansa on erittäin harhaanjohtavaa kutsua Latvian tapausta menestykseksi. Samalla logiikalla voitaisiiin Yhdysvaltain 1930-luvun lamaa kutsua menestykseksi, koska siitäkin Yhdysvaltain talous lopulta elpyi.
It is amazing to hear Lagarde, who almost certainly knows better, calling Latvia a "success". It is like calling the Great Depression a success – after all, the US economy did eventually recover in the 1940s. And the US lost a comparable amount of output during 1929-33 to what Latvia lost in just two years (2008 and 2009). Spain, Greece, Portugal, Ireland and the rest of the eurozone will also recover, eventually – and most likely, they will do so after a change of macroeconomic policy.Lue myös:
Ha-Joon Chang: Austerity has never worked
Weisbrot: EU:n johto ja EKP purkavat hyvinvointirakenteita
Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä
Mark Weisbrot, The Guardian 07.06.2012
Christine Lagarde's perverse praise for Latvia's economic 'success'
The IMF chief surely knows better than to believe Latvia's disastrous internal devaluation is a good plan for the eurozone
IMF Managing Director Christine Lagarde has made conflicting remarks in the last few months indicating that she might have doubts – shared by IMF economists – about the self-destructive economic policies that are pushing the eurozone deeper into recession and causing a financial crisis. This despite her comments that offended many Greeks last week, in which she appeared dismissive of the mass unemployment and suffering in Greece, saying that she worried more about poor children in Niger who "need even more help than the people in Athens".
But this week, she flipped to the far-right end of the policy spectrum. In a 5 June speech in Latvia, she praised that country's government's economic policy as a "success story" that "could serve as an inspiration for European leaders grappling with the euro crisis".
Latvia suffered the worst output losses in the world during the world financial crisis and recession of 2008-2009, sacrificing nearly a quarter of its national income at the altar of austerity. Even worse, unemployment rose from 5.3% to over 20% of the labor force. And if you count the people who dropped out of the labor force or were involuntarily working part-time, unemployment/underemployment peaked at more than 30%.
But even that doesn't measure the extent of the suffering that Latvians have endured. About 10% of the labor force left the country, many never to come back. The Latvian economy grew by 5.5% last year, but is projected to grow by just 2% this year – a sluggish recovery for a country that fell so far into a hole. Much worse, unemployment is still brutally high at 16.3% for the official rate, and 23.6% for the broader measure noted above. IMF projections show Latvia taking a full decade to reach its pre-crisis GDP.
If that is success, perhaps the eurozone governments should start thinking about what the Troika considers failure.
But the worst part of Lagarde's twisted message is the idea that eurozone countries could emulate or learn positive lessons from Latvia's experience. In fact, Latvia did not even have a successful "internal devaluation", even ignoring the social and human cost – as the Troika (ECB, European Commission, and IMF) likes to do. An "internal devaluation" only works if the country can lower its labor costs enough to become more competitive in world markets, and thereby improve its trade balance. This is done, as was attempted in Latvia, through creating mass unemployment and driving down wages. (This is not a conspiracy theory: this is the actual economic reasoning behind a strategy of "internal devaluation", and how it is supposed to work.)
Latvia succeeded in creating the mass unemployment, but it didn't move its real exchange enough for this to cause its exports (or reduced imports) to pull it out of recession. In fact, the country's trade balance contributed very little to the recovery.
So, how did Latvia finally recover from its deep recession?
The main thing was that in 2010 they didn't do what they promised the IMF and the European authorities. They had promised to tighten their budget by a huge amount, but they didn't do it. And they also got some help from unanticipated inflation, which gave them a more expansionary monetary policy than they had planned, and reduced the growth of their public debt. Latvia also got a lot of money from the European authorities, which wanted to make sure they didn't devalue their currency, as that would have left the Swedish banks with big losses.
So, the lesson for the eurozone is the very opposite of what Lagarde is preaching: if you do what the Troika is prescribing, you will have a devastating recession with vast unemployment – witness Greece and Spain. "Internal devaluation" does not work. And yes, if the eurozone countries were to ditch the budget austerity, their economies might begin to recover.
It is amazing to hear Lagarde, who almost certainly knows better, calling Latvia a "success". It is like calling the Great Depression a success – after all, the US economy did eventually recover in the 1940s. And the US lost a comparable amount of output during 1929-33 to what Latvia lost in just two years (2008 and 2009). Spain, Greece, Portugal, Ireland and the rest of the eurozone will also recover, eventually – and most likely, they will do so after a change of macroeconomic policy.
Then, the IMF and their allies in Europe will ignore the years of lost output and employment, and all of the needless suffering and wasted lives, and announce that these countries have "successfully" restructured their economies – because they did what they were told to do.
Ha-Joon Chang: Leikkauspolitiikka ei ole koskaan toiminut
Ha-Joon Chang:
Chang kyseenalaistaa todistusaineistoon vedoten myös näkemyksen, jonka mukaan sosiaalipalvelujen leikkaaminen elvyttäisi kasvua. Hänen mukaansa vuosien 1945 ja 1990 välillä väestön keskiansiot kasvoivat huomattavasti voimakkaammin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa, huolimatta siitä, että Euroopan maiden hyvinvaltiorakenteet olivat keskimäärin kolmanneksen Yhdystvaltoja suuremmat. Kun Euroopan talouskasvu hidastui vuoden 1990 jälkeen, kasvoivat esimerkiksi Suomen ja Ruotsin taloudet nopeammin kuin Yhdysvaltojen, vaikka nämä maat kuluttivat sosiaalipalveluihin huomattavasti enemmän kuin Yhdysvallat.
Chang muistuttaa myös, että vuoden 1980 jälkeen yritettiin sijoituksia ja talouskasvua kannustaa leikkaamalla rikkaiden verotusta ja purkamalla talouden sääntelyä. Verrattuna sitä edeltäneisiin kolmeen korkeamman verotuksen ja tiukemman sääntelyn vuosikymmeneen, sijoitukset suhteessa BKT:hen sekä talouskasvu laskivat kyseistä politiikkaa harjoittaneissa maissa. Lisäksi hänen mukaansa huolimatta alhaisemmasta verotuksesta (osalla maista ei ollut edes tuloverotusta) ja vähäisestä sääntelystä, maailmantalous kasvoi 1800-luvulla huomattavasti hitaammin kuin korkean verotuksen ja tiukan sääntelyn vuosikymmeninä 1945-80.
Changin mukaan myöskään politiikat, jotka tähtäävät työvoiman joustavuuden lisäämiseen, palkkaamisen ja irtisanomisen helpottamiseen, eivät saa historiallisesta näytöstä tukea toimivina keinoina työllisyyden parantamiseksi. Vuosina 1945-80 työllisyysaste merkittävimmissä kapitalistisissa talouksissa oli 0% ja 4% välillä, huolimatta voimistuvasta työmarkkinoiden sääntelystä. Työttömiä oli huomattavasti enemmän 1800-luvulla, jolloin työntekijöiden palkkaamista ja irtisanomista ei säännelty juuri lainkaan.
Chang kysyykin, miksi tämän päivän poliittiset ja taloudelliset johtohahmot kannattavat keinoja, jotka historian valossa eivät selvästikään toimi. Hän epäilee, että selitys piileekin heidän halussaan säilyttää ja jopa vahvistaa taloudellista järjestelmää, joka on palvellut heitä hyvin viimeisten vuosikymmenien aikana.
Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä
Robin Hahnel: Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu
Taloussanomat: Islanti osoittautumassa ihannevelalliseksi
Paul Krugman: Julkinen velka ymmärretään väärin
Jussi Ahokas: Talouden realiteetit ja yhteiskuntapolitiikka
New York Times: Vaurauden (1947-1979) ja taantuman (1980-) aika
The Guardian 04.06.2012
Austerity has never worked
It's not just about the current economic environment. History shows that slashing budgets always leads to recession
Last week saw a string of bad economic news reports. The eurozone leaders seem unwilling or unable to change from their austerity policies, even as Greece and Spain fall apart and the core eurozone economies contract. Britain watches on as its economy is heading for the third consecutive quarter of contraction, with an unexpectedly sharp fall in manufacturing. Last week's jobs figures confirmed that the US recovery is stuttering. The largest developing economies that have so far provided some support for world demand levels – especially India and Brazil but even China – are slowing down too. Four years after the financial crisis began, many rich capitalist economies have not recovered their pre-crisis output levels.
Even more serious is the unemployment problem. The International Labour Organisation estimates there are 60 million fewer people employed worldwide than if the pre-crisis trend had continued. In countries like Spain and Greece, overall jobless rates are approaching 25%, with youth unemployment over 50%. Even in countries experiencing "milder" unemployment problems, like the US and the UK, between 8% and 10% are out of work. If we include those who have given up looking for jobs or those who are forced to work part-time for want of fulltime opportunities, "real" unemployment could be easily over 15% even in these countries.
The remedies on offer are well known. Reduce budget deficits by cutting spending – especially "unproductive" social welfare spending that reduces growth by making poor people less willing to work. Cut taxes at the top and deregulate business (euphemistically called "cutting red tape") so that the "wealth creators" have greater incentives to invest and generate growth; and make hiring and firing easier.
It is increasingly accepted that these policies are not working in the current environment. But less widespread is the recognition that there is also plenty of historical evidence showing that they have never worked. The same happened during the 1982 developing world debt crisis, the 1994 Mexican crisis, the 1997 Asian crisis, the Brazilian and the Russian crises in 1998, and the Argentinian crisis of 2002. All the crisis-stricken countries were forced (usually by the IMF) to cut spending and run budget surpluses, only to see their economies sink deeper into recession. Going back a bit further, the Great Depression also showed that cutting budget deficits too far and too quickly in the middle of a recession only makes things worse.
As for the need to cut social spending to revive growth, there is no historical evidence to support it either. From 1945 to 1990, per capita income in Europe grew considerably faster than in the US, despite its countries having welfare states on average a third larger than that of the US. Even after 1990, when European growth slowed down, countries like Sweden and Finland, with much larger welfare spending, grew faster than the US.
As for the belief that making life easier for the rich through tax cuts and deregulation is good for investment and growth, we need to remind ourselves that this was tried in many countries after 1980, with very poor results. Compared to the previous three decades of higher taxes and stronger regulation, investment (as a proportion of GDP) and economic growth fell in those countries. Also, the world economy in the 19th century grew much more slowly than in the high-tax, high-regulation era of 1945-80, despite the fact that taxes were much lower (most countries didn't even have income tax) and regulation thinner on the ground.
The argument on hiring and firing is also not grounded in historical evidence. Unemployment rates in the major capitalist economies were between 0% (some years in Switzerland) and 4% from 1945-80, despite increasing labour market regulation. There were more jobless people during the 19th century, when there was effectively no regulation on hiring and firing.
So, if the whole history of capitalism, and not just the experiences of the last few years, shows that the supposed remedies for today's economic crisis are not going to work, what are our political and economic leaders doing? Perhaps they are insane – if we follow Albert Einstein's definition of insanity as "doing the same thing over and over again and expecting different results". But the more likely explanation is that, by pushing these policies against all evidence, our leaders are really telling us that they want to preserve – or even intensify, in areas like welfare policy – the economic system that has served them so well in the past three decades.
For the rest of us, the time has come to choose whether we go along with that agenda or make these leaders change course.
Do we want a society where 50% of young people are kept out of work in order to bring the deficit down from 9% of GDP to 3% in three years? A society in which the rich have to be made richer to work harder (at their supposed jobs of investing and creating wealth) while the poor have to be made poorer in order to work harder? Where a tiny minority (often called the 1% but more like the 0.1% or even 0.01%) control a disproportionate, and increasing, share of everything – not just income and wealth but also political power and influence (through control of the media, thinktanks, and even academia)?
Maybe we do, but these choices need to be made consciously, rather than by default. The time has come to choose the kind of society we want to live in.
Last week saw a string of bad economic news reports. (...) The remedies on offer are well known. Reduce budget deficits by cutting spending – especially "unproductive" social welfare spending that reduces growth by making poor people less willing to work. Cut taxes at the top and deregulate business (euphemistically called "cutting red tape") so that the "wealth creators" have greater incentives to invest and generate growth; and make hiring and firing easier.Ha-Joon Chang Cambridgen yliopistosta kyseenalaistaa The Guardianissa perinteisten vyönkiristysreseptien mahdollisuudet taata talouden elpymistä. Hänen mukaansa sen lisäksi etteivät nämä keinot toimi nykyisessä taloudellisessa tilanteessa, historia tarjoaa paljon näyttöä sen puolesta, etteivät ne ole koskaan muulloinkaan toimineet. Hän nostaa esimerkeiksi vuoden 1982 kehittyvien maiden velkakriisin, vuoden 1994 Meksikon kriisin, vuoden 1997 Aasian kriisin, vuoden 1998 Brasilian ja Venäjän kriisit sekä Argentiinan talouskriisin vuodelta 2002, joista kärsivät maat pakotettiin - useimmiten IMF:n toimesta - leikkaamaan julkista kulutusta ja tekemään ylijäämäisiä budjetteja velkojen maksamisesksi. Tämän seurauksena kyseisten maiden taloudet ainoastaan ajautuivat pahempaan lamaan.
Chang kyseenalaistaa todistusaineistoon vedoten myös näkemyksen, jonka mukaan sosiaalipalvelujen leikkaaminen elvyttäisi kasvua. Hänen mukaansa vuosien 1945 ja 1990 välillä väestön keskiansiot kasvoivat huomattavasti voimakkaammin Euroopassa kuin Yhdysvalloissa, huolimatta siitä, että Euroopan maiden hyvinvaltiorakenteet olivat keskimäärin kolmanneksen Yhdystvaltoja suuremmat. Kun Euroopan talouskasvu hidastui vuoden 1990 jälkeen, kasvoivat esimerkiksi Suomen ja Ruotsin taloudet nopeammin kuin Yhdysvaltojen, vaikka nämä maat kuluttivat sosiaalipalveluihin huomattavasti enemmän kuin Yhdysvallat.
Chang muistuttaa myös, että vuoden 1980 jälkeen yritettiin sijoituksia ja talouskasvua kannustaa leikkaamalla rikkaiden verotusta ja purkamalla talouden sääntelyä. Verrattuna sitä edeltäneisiin kolmeen korkeamman verotuksen ja tiukemman sääntelyn vuosikymmeneen, sijoitukset suhteessa BKT:hen sekä talouskasvu laskivat kyseistä politiikkaa harjoittaneissa maissa. Lisäksi hänen mukaansa huolimatta alhaisemmasta verotuksesta (osalla maista ei ollut edes tuloverotusta) ja vähäisestä sääntelystä, maailmantalous kasvoi 1800-luvulla huomattavasti hitaammin kuin korkean verotuksen ja tiukan sääntelyn vuosikymmeninä 1945-80.
Changin mukaan myöskään politiikat, jotka tähtäävät työvoiman joustavuuden lisäämiseen, palkkaamisen ja irtisanomisen helpottamiseen, eivät saa historiallisesta näytöstä tukea toimivina keinoina työllisyyden parantamiseksi. Vuosina 1945-80 työllisyysaste merkittävimmissä kapitalistisissa talouksissa oli 0% ja 4% välillä, huolimatta voimistuvasta työmarkkinoiden sääntelystä. Työttömiä oli huomattavasti enemmän 1800-luvulla, jolloin työntekijöiden palkkaamista ja irtisanomista ei säännelty juuri lainkaan.
Chang kysyykin, miksi tämän päivän poliittiset ja taloudelliset johtohahmot kannattavat keinoja, jotka historian valossa eivät selvästikään toimi. Hän epäilee, että selitys piileekin heidän halussaan säilyttää ja jopa vahvistaa taloudellista järjestelmää, joka on palvellut heitä hyvin viimeisten vuosikymmenien aikana.
Do we want a society where 50% of young people are kept out of work in order to bring the deficit down from 9% of GDP to 3% in three years? A society in which the rich have to be made richer to work harder (at their supposed jobs of investing and creating wealth) while the poor have to be made poorer in order to work harder?Lue myös:
Where a tiny minority (often called the 1% but more like the 0.1% or even 0.01%) control a disproportionate, and increasing, share of everything – not just income and wealth but also political power and influence (through control of the media, thinktanks, and even academia)?
Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä
Robin Hahnel: Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu
Taloussanomat: Islanti osoittautumassa ihannevelalliseksi
Paul Krugman: Julkinen velka ymmärretään väärin
Jussi Ahokas: Talouden realiteetit ja yhteiskuntapolitiikka
New York Times: Vaurauden (1947-1979) ja taantuman (1980-) aika
The Guardian 04.06.2012
Austerity has never worked
It's not just about the current economic environment. History shows that slashing budgets always leads to recession
Last week saw a string of bad economic news reports. The eurozone leaders seem unwilling or unable to change from their austerity policies, even as Greece and Spain fall apart and the core eurozone economies contract. Britain watches on as its economy is heading for the third consecutive quarter of contraction, with an unexpectedly sharp fall in manufacturing. Last week's jobs figures confirmed that the US recovery is stuttering. The largest developing economies that have so far provided some support for world demand levels – especially India and Brazil but even China – are slowing down too. Four years after the financial crisis began, many rich capitalist economies have not recovered their pre-crisis output levels.
Even more serious is the unemployment problem. The International Labour Organisation estimates there are 60 million fewer people employed worldwide than if the pre-crisis trend had continued. In countries like Spain and Greece, overall jobless rates are approaching 25%, with youth unemployment over 50%. Even in countries experiencing "milder" unemployment problems, like the US and the UK, between 8% and 10% are out of work. If we include those who have given up looking for jobs or those who are forced to work part-time for want of fulltime opportunities, "real" unemployment could be easily over 15% even in these countries.
The remedies on offer are well known. Reduce budget deficits by cutting spending – especially "unproductive" social welfare spending that reduces growth by making poor people less willing to work. Cut taxes at the top and deregulate business (euphemistically called "cutting red tape") so that the "wealth creators" have greater incentives to invest and generate growth; and make hiring and firing easier.
It is increasingly accepted that these policies are not working in the current environment. But less widespread is the recognition that there is also plenty of historical evidence showing that they have never worked. The same happened during the 1982 developing world debt crisis, the 1994 Mexican crisis, the 1997 Asian crisis, the Brazilian and the Russian crises in 1998, and the Argentinian crisis of 2002. All the crisis-stricken countries were forced (usually by the IMF) to cut spending and run budget surpluses, only to see their economies sink deeper into recession. Going back a bit further, the Great Depression also showed that cutting budget deficits too far and too quickly in the middle of a recession only makes things worse.
As for the need to cut social spending to revive growth, there is no historical evidence to support it either. From 1945 to 1990, per capita income in Europe grew considerably faster than in the US, despite its countries having welfare states on average a third larger than that of the US. Even after 1990, when European growth slowed down, countries like Sweden and Finland, with much larger welfare spending, grew faster than the US.
As for the belief that making life easier for the rich through tax cuts and deregulation is good for investment and growth, we need to remind ourselves that this was tried in many countries after 1980, with very poor results. Compared to the previous three decades of higher taxes and stronger regulation, investment (as a proportion of GDP) and economic growth fell in those countries. Also, the world economy in the 19th century grew much more slowly than in the high-tax, high-regulation era of 1945-80, despite the fact that taxes were much lower (most countries didn't even have income tax) and regulation thinner on the ground.
The argument on hiring and firing is also not grounded in historical evidence. Unemployment rates in the major capitalist economies were between 0% (some years in Switzerland) and 4% from 1945-80, despite increasing labour market regulation. There were more jobless people during the 19th century, when there was effectively no regulation on hiring and firing.
So, if the whole history of capitalism, and not just the experiences of the last few years, shows that the supposed remedies for today's economic crisis are not going to work, what are our political and economic leaders doing? Perhaps they are insane – if we follow Albert Einstein's definition of insanity as "doing the same thing over and over again and expecting different results". But the more likely explanation is that, by pushing these policies against all evidence, our leaders are really telling us that they want to preserve – or even intensify, in areas like welfare policy – the economic system that has served them so well in the past three decades.
For the rest of us, the time has come to choose whether we go along with that agenda or make these leaders change course.
Do we want a society where 50% of young people are kept out of work in order to bring the deficit down from 9% of GDP to 3% in three years? A society in which the rich have to be made richer to work harder (at their supposed jobs of investing and creating wealth) while the poor have to be made poorer in order to work harder? Where a tiny minority (often called the 1% but more like the 0.1% or even 0.01%) control a disproportionate, and increasing, share of everything – not just income and wealth but also political power and influence (through control of the media, thinktanks, and even academia)?
Maybe we do, but these choices need to be made consciously, rather than by default. The time has come to choose the kind of society we want to live in.
Jani Kaaro: Kannustin kaverille kanssa
Jani Kaaro:
Kaaron mukaan tämä johtuu sisäisen motivaation korvautumisesta ulkoisella. Aiemmin jo palkitseva ja itsessään motivoiva työ kannustaa ihmisiä tekemään sen hyvin, mutta tulospalkkoiden tullessa mukaan kuvioihin kääntyy ihmisten huomio niihin. Kun ihmiset tavoittelevat työstä saatavia aineellisia palkkioita, erittäin voimakkaasti kannustavat sisäiset motivaatiotekijät lakkaavat vaikuttamasta, ja yleinen motivaatiotaso sekä tehtävästä suoriutumisen taso laskee.
Lue myös:
Taloussanomat: Korkeat palkat eivät kannusta
Talouselämä: Itsekkyyden myytti murtuu
Tutkimus: Muiden rahallinen auttaminen tekee onnelliseksi
WSJ: Tasavertaisuus on ihmiselle tärkeämpää kuin raha
Uutta tutkimustietoa työmotivaatiosta
Talouselämä: Loppukäyttäjien palaute voi tehostaa työntekoa enemmän kuin omat päälliköt
Helsingin Sanomat 09.06.2012
Kannustin kaverille kanssa
Ollapa sellainen kiho kuin Mika Vehviläinen. Saisi bonuksen siitä, että suostuu ottamaan työn vastaan. Saisi bonuksen siitä, että suostuu jäämään työpaikkaansa. Ja odotettavissa lie reilu bonus siitäkin, kun jättää työpaikkansa.
Mitä luulette, jos Sanoma Oy kohtelisi minua samalla tavalla, tulisikohan parempia kolumneja? Vai muuttuisiko mikään?
Muutama vuosi sitten psykologi Dan Ariely pystytti paljon kertovan psykologisen kokeen Intian Maduraihin. Tutkimuksessa oli mukana vajaat sata tavallista intialaista, ja heitä pyydettiin tekemään erinäisiä luovuutta vaativia tehtäviä: heittämään palloa maaliin, ratkomaan anagrammeja ja muistelemaan numerosarjoja takaperoisesti.
Ariely halusi tutkimuksellaan päästä perille siitä, miten kannustimet todella vaikuttavat työsuoritukseen. Siksi ensimmäiselle ryhmälle luvattiin tietyn tason läpäisemisestä neljä rupiaa, mikä vastasi päivän palkkaa; toiselle 40 rupiaa, mikä vastasi kahden kuukauden palkkaa; ja kolmannelle ryhmälle 400 rupiaa, mikä olisi vastannut vajaan puolen vuoden palkkaa.
Arielyllä oli hyvä syy viedä tutkimus Intiaan. Tämä tutkimus on nimittäin toistettu lukemattomia kertoja erilaisine muunnelmineen länsimaissa, mutta pikkusummilla. Intiassa vapaaehtoisille saatettiin luvata niin korkeita summia, että niillä olisi ollut todellista vaikutusta ihmisten elämään.
Intiassa saadut tulokset olivat kuitenkin täsmälleen samat kuin mitä on nähty aina ennenkin. Palkkion suuruus kyllä ennustaa ihmisten suoritusta, mutta toisin kuin olemme tottuneet ajattelemaan: Mitä suurempi kannustin, sitä huonommin ihmiset pärjäsivät tehtävissään.
Tätä tulosta voi ymmärtää monella tavalla, mutta minun mielestäni paras tapa on ajatella eroa sisäisen ja ulkoisen motivaation välillä.
Jos ihmiset tekevät jotakin työtä sisäisestä motivaatiosta – siten, että työ itsessään tuottaa tyydytystä – yksi hyvä tapa tuhota tuo motivaatio on kannustaa ihmisiä vielä parempiin suorituksiin tarjoamalla erilaisia porkkanoita. Kannustinjärjestelmät nimittäin tuovat sisäisen motivaation rinnalle ulkoisen motivaattorin, ja usein käy niin, että jälkimmäinen syö ensimmäisen pois. Kun sisäinen motivaatio korvautuu ulkoisella motivaatiolla, työ ei enää tunnu siltä miltä se tuntui ennen, ja silmissä siintävät vain siitä saatavat palkinnot.
Motivaation suhde kannustimiin on siis tietyssä mielessä samanlainen kuin onnellisuuden suhde rahaan tai terveyden suhde C-vitamiiniin. Kun rahaa tai C-vitamiinia on tarpeeksi, kummankaan lisäys ei tuo enemmän onnea tai terveyttä, mutta niistä voi olla haittaa. Bonukset eivät lisää motivaatiota ja paranna työn laatua, vaan ohjaavat ajatukset työstä pois. Siksi yritysten pitäisi miettiä todella tarkasti sitä, onko niiden jakamiselle todellisia perusteita.
Pahus soikoon, taisin juuri mitätöidä perustelut omilta mahdollisilta bonuksiltani. Nämä kolumnit nimittäin syntyvät enemmän sisäisestä kuin ulkoisesta motivaatiosta. Kolumneihin laitettu aika ja vaiva eivät ole missään suhteessa niistä saatavaan pieneen palkkioon. Jos haluaisin maksimoida tuloni, lopettaisin heti, ja kirjoittaisin kolumnien sijaan jotakin rahakkaampaa. Silti on tyydyttävää kerätä pienet ajatuksenpoikaset, havainnot ja tutkimustulokset yhteen, ja katsoa millaiseen pakettiin ne saa käärittyä.
En kuitenkaan halua olla bonuskysymyksessä mikään pahanilmanlintu. Mitä jos katsoisimme kerrankin peiliin ja kysyisimme, millainen laji me pohjimmiltaan olemme.
Lajimme mielenlaatu on kehittynyt metsästäjä-keräilijäyhteisöissä, jotka ovat tasa-arvoisia, ja joissa tärkein operatiivinen periaate on "kaverille kanssa".
Aivokuvaukset ovat osoittaneet, ettei mielenlaatumme ole noista päivistä mihinkään muuttunut. Kun olemme epäitsekkäitä, annamme pois tai teemme pyyteettömiä palveluksia, mielihyväkeskuksemme tulkitsee sen yhtä palkitsevana kuin suklaan syömisen.
Harvard Business Schoolin tutkijat tarkastelivat hiljattain, voisiko tämän epäitsekkyyden ulottaa kannustinjärjestelmiin. He valitsivat joukon työntekijöitä parista firmasta ja antoivat heille muutaman kympin. Ihmiset jaettiin ryhmiin siten, että yhdellä osastolla ihmiset saivat ostaa rahalla jotakin itselleen, mutta toisella osastolla ihmisten piti käyttää raha tavalla tai toisella työkavereidensa hyväksi.
Tulokset kertovat mielestäni paljon siitä, millaisia me ihmiset olemme.
Kun ihmiset törsäsivät rahat itseensä, mikään ei työpaikan ilmapiirissä muuttunut. Sen sijaan ryhmässä, jossa rahat käytettiin työkaverin hyväksi, kaikki oli toisin. Työilmapiiri parani ropisten, ja ihmiset kertoivat olevansa huomattavasti kiinnostuneempia sen työtoverin elämästä, jolle he olivat palveluksen tehneet, ja halukkaita auttamaan häntä jatkossakin.
Lajimme mielenlaatu on kehittynyt metsästäjä-keräilijäyhteisöissä, jotka ovat tasa-arvoisia, ja joissa tärkein operatiivinen periaate on "kaverille kanssa". Aivokuvaukset ovat osoittaneet, ettei mielenlaatumme ole noista päivistä mihinkään muuttunut. Kun olemme epäitsekkäitä, annamme pois tai teemme pyyteettömiä palveluksia, mielihyväkeskuksemme tulkitsee sen yhtä palkitsevana kuin suklaan syömisen.Kaaro kirjoittaa myös toisesta tutkimuksesta, jossa tutkittiin rahallisen palkitsemisen vaikutuksia. Psykologi Dan Ariely suoritti Intiassa tutkimuksia, joissa testattiin aineellisten kannustimien vaikutuksia luovaan työhön. Palkkioiden suuruus vaihteli ryhmittäin, yhdet saivat päivän palkkaa vastaavan summan, toiset kahden kuukauden palkkaa vastaavan summan ja kolmansien palkkio vastasi puolen vuoden palkkaa. Palkkion suuruus ennusti ihmisten suoriutumista, mutta päinvastoin kuin voisi kuvitella. Mitä suurempi kannustin, sitä huonommin ihmiset suoriutuivat tehtävistään.
Harvard Business Schoolin tutkijat tarkastelivat hiljattain, voisiko tämän epäitsekkyyden ulottaa kannustinjärjestelmiin. He valitsivat joukon työntekijöitä parista firmasta ja antoivat heille muutaman kympin. Ihmiset jaettiin ryhmiin siten, että yhdellä osastolla ihmiset saivat ostaa rahalla jotakin itselleen, mutta toisella osastolla ihmisten piti käyttää raha tavalla tai toisella työkavereidensa hyväksi.
Kun ihmiset törsäsivät rahat itseensä, mikään ei työpaikan ilmapiirissä muuttunut. Sen sijaan ryhmässä, jossa rahat käytettiin työkaverin hyväksi, kaikki oli toisin. Työilmapiiri parani ropisten, ja ihmiset kertoivat olevansa huomattavasti kiinnostuneempia sen työtoverin elämästä, jolle he olivat palveluksen tehneet, ja halukkaita auttamaan häntä jatkossakin.
Kaaron mukaan tämä johtuu sisäisen motivaation korvautumisesta ulkoisella. Aiemmin jo palkitseva ja itsessään motivoiva työ kannustaa ihmisiä tekemään sen hyvin, mutta tulospalkkoiden tullessa mukaan kuvioihin kääntyy ihmisten huomio niihin. Kun ihmiset tavoittelevat työstä saatavia aineellisia palkkioita, erittäin voimakkaasti kannustavat sisäiset motivaatiotekijät lakkaavat vaikuttamasta, ja yleinen motivaatiotaso sekä tehtävästä suoriutumisen taso laskee.
Lue myös:
Taloussanomat: Korkeat palkat eivät kannusta
Talouselämä: Itsekkyyden myytti murtuu
Tutkimus: Muiden rahallinen auttaminen tekee onnelliseksi
WSJ: Tasavertaisuus on ihmiselle tärkeämpää kuin raha
Uutta tutkimustietoa työmotivaatiosta
Talouselämä: Loppukäyttäjien palaute voi tehostaa työntekoa enemmän kuin omat päälliköt
Helsingin Sanomat 09.06.2012
Kannustin kaverille kanssa
Ollapa sellainen kiho kuin Mika Vehviläinen. Saisi bonuksen siitä, että suostuu ottamaan työn vastaan. Saisi bonuksen siitä, että suostuu jäämään työpaikkaansa. Ja odotettavissa lie reilu bonus siitäkin, kun jättää työpaikkansa.
Mitä luulette, jos Sanoma Oy kohtelisi minua samalla tavalla, tulisikohan parempia kolumneja? Vai muuttuisiko mikään?
Muutama vuosi sitten psykologi Dan Ariely pystytti paljon kertovan psykologisen kokeen Intian Maduraihin. Tutkimuksessa oli mukana vajaat sata tavallista intialaista, ja heitä pyydettiin tekemään erinäisiä luovuutta vaativia tehtäviä: heittämään palloa maaliin, ratkomaan anagrammeja ja muistelemaan numerosarjoja takaperoisesti.
Ariely halusi tutkimuksellaan päästä perille siitä, miten kannustimet todella vaikuttavat työsuoritukseen. Siksi ensimmäiselle ryhmälle luvattiin tietyn tason läpäisemisestä neljä rupiaa, mikä vastasi päivän palkkaa; toiselle 40 rupiaa, mikä vastasi kahden kuukauden palkkaa; ja kolmannelle ryhmälle 400 rupiaa, mikä olisi vastannut vajaan puolen vuoden palkkaa.
Arielyllä oli hyvä syy viedä tutkimus Intiaan. Tämä tutkimus on nimittäin toistettu lukemattomia kertoja erilaisine muunnelmineen länsimaissa, mutta pikkusummilla. Intiassa vapaaehtoisille saatettiin luvata niin korkeita summia, että niillä olisi ollut todellista vaikutusta ihmisten elämään.
Intiassa saadut tulokset olivat kuitenkin täsmälleen samat kuin mitä on nähty aina ennenkin. Palkkion suuruus kyllä ennustaa ihmisten suoritusta, mutta toisin kuin olemme tottuneet ajattelemaan: Mitä suurempi kannustin, sitä huonommin ihmiset pärjäsivät tehtävissään.
Tätä tulosta voi ymmärtää monella tavalla, mutta minun mielestäni paras tapa on ajatella eroa sisäisen ja ulkoisen motivaation välillä.
Jos ihmiset tekevät jotakin työtä sisäisestä motivaatiosta – siten, että työ itsessään tuottaa tyydytystä – yksi hyvä tapa tuhota tuo motivaatio on kannustaa ihmisiä vielä parempiin suorituksiin tarjoamalla erilaisia porkkanoita. Kannustinjärjestelmät nimittäin tuovat sisäisen motivaation rinnalle ulkoisen motivaattorin, ja usein käy niin, että jälkimmäinen syö ensimmäisen pois. Kun sisäinen motivaatio korvautuu ulkoisella motivaatiolla, työ ei enää tunnu siltä miltä se tuntui ennen, ja silmissä siintävät vain siitä saatavat palkinnot.
Motivaation suhde kannustimiin on siis tietyssä mielessä samanlainen kuin onnellisuuden suhde rahaan tai terveyden suhde C-vitamiiniin. Kun rahaa tai C-vitamiinia on tarpeeksi, kummankaan lisäys ei tuo enemmän onnea tai terveyttä, mutta niistä voi olla haittaa. Bonukset eivät lisää motivaatiota ja paranna työn laatua, vaan ohjaavat ajatukset työstä pois. Siksi yritysten pitäisi miettiä todella tarkasti sitä, onko niiden jakamiselle todellisia perusteita.
Pahus soikoon, taisin juuri mitätöidä perustelut omilta mahdollisilta bonuksiltani. Nämä kolumnit nimittäin syntyvät enemmän sisäisestä kuin ulkoisesta motivaatiosta. Kolumneihin laitettu aika ja vaiva eivät ole missään suhteessa niistä saatavaan pieneen palkkioon. Jos haluaisin maksimoida tuloni, lopettaisin heti, ja kirjoittaisin kolumnien sijaan jotakin rahakkaampaa. Silti on tyydyttävää kerätä pienet ajatuksenpoikaset, havainnot ja tutkimustulokset yhteen, ja katsoa millaiseen pakettiin ne saa käärittyä.
En kuitenkaan halua olla bonuskysymyksessä mikään pahanilmanlintu. Mitä jos katsoisimme kerrankin peiliin ja kysyisimme, millainen laji me pohjimmiltaan olemme.
Lajimme mielenlaatu on kehittynyt metsästäjä-keräilijäyhteisöissä, jotka ovat tasa-arvoisia, ja joissa tärkein operatiivinen periaate on "kaverille kanssa".
Aivokuvaukset ovat osoittaneet, ettei mielenlaatumme ole noista päivistä mihinkään muuttunut. Kun olemme epäitsekkäitä, annamme pois tai teemme pyyteettömiä palveluksia, mielihyväkeskuksemme tulkitsee sen yhtä palkitsevana kuin suklaan syömisen.
Harvard Business Schoolin tutkijat tarkastelivat hiljattain, voisiko tämän epäitsekkyyden ulottaa kannustinjärjestelmiin. He valitsivat joukon työntekijöitä parista firmasta ja antoivat heille muutaman kympin. Ihmiset jaettiin ryhmiin siten, että yhdellä osastolla ihmiset saivat ostaa rahalla jotakin itselleen, mutta toisella osastolla ihmisten piti käyttää raha tavalla tai toisella työkavereidensa hyväksi.
Tulokset kertovat mielestäni paljon siitä, millaisia me ihmiset olemme.
Kun ihmiset törsäsivät rahat itseensä, mikään ei työpaikan ilmapiirissä muuttunut. Sen sijaan ryhmässä, jossa rahat käytettiin työkaverin hyväksi, kaikki oli toisin. Työilmapiiri parani ropisten, ja ihmiset kertoivat olevansa huomattavasti kiinnostuneempia sen työtoverin elämästä, jolle he olivat palveluksen tehneet, ja halukkaita auttamaan häntä jatkossakin.
Tutkimus: Kannustimet eivät kannusta johtajia
Helsingin Sanomat:
Taloussanomat: Korkeat palkat eivät kannusta
Tutkimus: Tulospalkkiolla voi olla kielteisiä merkityksiä työntekijälle
Uutta tutkimustietoa työmotivaatiosta
Helsingin Sanomat 30.05.2012
Tutkimus: Kannustimet eivät kannusta johtajia
Yritysjohdon kannustinjärjestelmistä on tullut niin monimutkaisia ja epävarmoja, että ne eivät enää motivoi johtohenkilöitä.
Kannustimet tulevat usein yrityksille suhteessa kalliimmaksi kuin johtohenkilöiden niille antama arvo, ilmenee konsulttiyhtiö PwC:n ja London School of Economicsin tutkimuksesta.
Moni tutkimukseen osallistunut henkilö työskentelisi mieluummin nykyistä pienemmällä palkalla, jos kannustimet olisivat selkeämpiä ja vähemmän alttiita vaihteluille.
Johtajat suhtautuvat varauksellisesti riskinottoon ja lykättyihin palkkioihin, joilla on vain vähän kannustinarvoa. Esimerkiksi sadan Englannin punnan kokoisen lykätyn palkkion johtohenkilöt kokevat vain 50 punnan arvoiseksi. Arvo laskee 33 puntaan alle 39-vuotiaiden keskuudessa.
"Yritykset ovat perinteisesti suosineet lykättyjä palkkioita osana suorituksen ja riskinottamisen johtamista. Tutkimuksen valossa on kuitenkin vaikea nähdä, kuinka tällaisella palkitsemismuodolla, jonka arvo koetaan niin alhaiseksi, voisi olla merkittävä vaikutus suoritukseen", Suomen PwC:n partneri Risto Löf sanoo.
Kaksi kolmesta vastaajasta kannatti yrityksen tulostavoitteisiin perustuvia rahapalkkioita vaikeaselkoisten osakkeen suhteelliseen kurssikehitykseen perustuvien osakepalkkioiden sijasta.
"Hieman kärjistäen tutkimuksesta voi vetää sen johtopäätöksen, että jos meillä olisi yksinkertaisempia ja varmempia kannustinjärjestelmiä, useat johtohenkilöt tyytyisivät pienempään kokonaiskompensaatioon", Löf arvioi.
Yli puolelle vastaajista kokonaiskorvauksen määrän kasvattamista tärkeämpää oli se, että heillä on suurempi palkka kuin kollegoilla.
Tutkimukseen vastasi yli 1 100 johtavassa asemassa olevaa henkilöä eri puolilta maailmaa.
Yritysjohdon kannustinjärjestelmistä on tullut niin monimutkaisia ja epävarmoja, että ne eivät enää motivoi johtohenkilöitä. Kannustimet tulevat usein yrityksille suhteessa kalliimmaksi kuin johtohenkilöiden niille antama arvo, ilmenee konsulttiyhtiö PwC:n ja London School of Economicsin tutkimuksesta.Lue myös:
Moni tutkimukseen osallistunut henkilö työskentelisi mieluummin nykyistä pienemmällä palkalla, jos kannustimet olisivat selkeämpiä ja vähemmän alttiita vaihteluille. (...) "Hieman kärjistäen tutkimuksesta voi vetää sen johtopäätöksen, että jos meillä olisi yksinkertaisempia ja varmempia kannustinjärjestelmiä, useat johtohenkilöt tyytyisivät pienempään kokonaiskompensaatioon"
Yli puolelle vastaajista kokonaiskorvauksen määrän kasvattamista tärkeämpää oli se, että heillä on suurempi palkka kuin kollegoilla.
Taloussanomat: Korkeat palkat eivät kannusta
Tutkimus: Tulospalkkiolla voi olla kielteisiä merkityksiä työntekijälle
Uutta tutkimustietoa työmotivaatiosta
Helsingin Sanomat 30.05.2012
Tutkimus: Kannustimet eivät kannusta johtajia
Yritysjohdon kannustinjärjestelmistä on tullut niin monimutkaisia ja epävarmoja, että ne eivät enää motivoi johtohenkilöitä.
Kannustimet tulevat usein yrityksille suhteessa kalliimmaksi kuin johtohenkilöiden niille antama arvo, ilmenee konsulttiyhtiö PwC:n ja London School of Economicsin tutkimuksesta.
Moni tutkimukseen osallistunut henkilö työskentelisi mieluummin nykyistä pienemmällä palkalla, jos kannustimet olisivat selkeämpiä ja vähemmän alttiita vaihteluille.
Johtajat suhtautuvat varauksellisesti riskinottoon ja lykättyihin palkkioihin, joilla on vain vähän kannustinarvoa. Esimerkiksi sadan Englannin punnan kokoisen lykätyn palkkion johtohenkilöt kokevat vain 50 punnan arvoiseksi. Arvo laskee 33 puntaan alle 39-vuotiaiden keskuudessa.
"Yritykset ovat perinteisesti suosineet lykättyjä palkkioita osana suorituksen ja riskinottamisen johtamista. Tutkimuksen valossa on kuitenkin vaikea nähdä, kuinka tällaisella palkitsemismuodolla, jonka arvo koetaan niin alhaiseksi, voisi olla merkittävä vaikutus suoritukseen", Suomen PwC:n partneri Risto Löf sanoo.
Kaksi kolmesta vastaajasta kannatti yrityksen tulostavoitteisiin perustuvia rahapalkkioita vaikeaselkoisten osakkeen suhteelliseen kurssikehitykseen perustuvien osakepalkkioiden sijasta.
"Hieman kärjistäen tutkimuksesta voi vetää sen johtopäätöksen, että jos meillä olisi yksinkertaisempia ja varmempia kannustinjärjestelmiä, useat johtohenkilöt tyytyisivät pienempään kokonaiskompensaatioon", Löf arvioi.
Yli puolelle vastaajista kokonaiskorvauksen määrän kasvattamista tärkeämpää oli se, että heillä on suurempi palkka kuin kollegoilla.
Tutkimukseen vastasi yli 1 100 johtavassa asemassa olevaa henkilöä eri puolilta maailmaa.
Noam Chomsky Parecon Finlandista
Parecon Finland on perustamisestaan asti ollut jatkuvasti yhteydessä lukuisiin eri järjestöihin, asiantuntijoihin, aktivisteihin ja toimittajiin. Tavoitteena on kerätä tietoa ja palautetta niin toiminnastamme kuin osallisuustalouden vision ehdottamista instituutioista ja ideoista.
Toimintaamme aloittaessamme kysyimme ajatuksia ja suuntaviivoja toiminnalle myös lukuisilta talouden asiantuntijoilta ja yhteiskunnallisilta ajattelijoilta. Saimme rohkaisevaa palautetta myös yhdysvaltalaiselta kielitieteilijältä, emeritusprofessori Noam Chomskylta. Chomsky on tunnettu yhteiskunnallisten kysymysten kommentaattori, ja olemme olleet iloisia häneltä saamastamme tuesta. Chomsky kommentoi keväällä viimeaikaista toimintaamme, ja oheisen lainauksen lisäksi olemme nostaneet hänen ystävälliset sanansa myös kotisivuillemme.
Noam Chomsky Parecon Finlandista:
On ajankohtaista ja erityisen rohkaisevaa, että Parecon Finland vie eteenpäin demokraattisen suunnittelun projektia yhteiskunnan eri alueille. Järjestöllä on käytännöllisiä ehdotuksia nykypäivään sekä pohdittu visio merkittävästi oikeudenmukaisemmasta ja vapaammasta yhteiskunnasta. Tämä visio tarjoaa suuntaviivoja tulevaisuuden toiminnalle.
Parecon Finlandin toiminnasta voi lukea englanniksi myös artikkeleita, joita olemme kirjoittaneet kuluneiden kahden vuoden aikana kansainvälisesti tunnetulle ZCommunications sivustolle.
Parecon's First Steps in Finland
Designing Parecon Finland
Campaigning for Participatory Economics in Finland: An Update
Chomskyn alkuperäinen kommentti kokonaisuudessaan alla.
Noam Chomsky:
It is no secret that global state capitalism is facing serious crises, ranging from “an out-of-control financial sector that is eating out the modern market economy from inside, just as the larva of the spider wasp eats out the host in which it has been laid," in the words of the highly respected financial correspondent of the London Financial Times, Martin Wolf; to the shredding of functioning democracy by what amounts to purchasing of elections, dictates by international bureaucrats that render popular will an irrelevance; to the triumphant declaration of European Central Bank President Mario Draghi that Europe's "traditional social contract" is obsolete and must be dismantled in a triumph of class war. And fortunately, this is also a period of resistance by the victims throughout the world, with some successes and many serious challenges.
It is therefore timely and most encouraging that Parecon Finland is carrying forward the project of democratic planning in all sectors of social life, with practical programs for today and a thoughtful vision of a much more just and free society that provides guidelines as to how to proceed.
Stiglitz: The Price Of Inequality
Joseph E. Stiglitz:
Stiglitz kyseenalaistaa myös olettamuksen, että rikkaimman väestönosan suurempi osuus talouden kakusta johtuisi heidän suuremmasta panoksestaan kakun kasvattamiseen. Tosiasiassa jopa pankkiirit, jotka ajoivat sekä omat yrityksensä että kansainvälisen talouden konkurssin partaalle, nauttivat palkinnoksi mittavista bonuksista. Stiglitzin mukaan monet eniten tienanneet saivat tähtitieteelliset tulonsa monopoliasetelmien ansiosta. Toimitusjohtajat käyttivät hyväkseen neuvotteluasemiaan yhtiöiden johdossa ja junailivat itselleen leijonanosan yhtiöiden tuotoista. Monet käyttivät hyväkseen poliittisia kytköksiään hyötyäkseen julkisesta kulutuksesta ja tuesta, joko myymällä julkiselle sektorille kalliilla esim. lääkkeitä tai ostamalla valtiolta halvalla esim. kaivosoikeuksia. Lisäksi osa rikkaampien tuloista tulee suoraan köyhempien kustannuksella esimerkiksi lainojen korkojen sekä luottokorttimaksujen muodossa.
Rikkaiden puolustajat esittävät usein, että matala- ja keskituloisten ei tulisi valittaa. Vaikka he saavatkin nykyisin pienemmän osuuden talouden kakusta, se kasvaa rikkaiden ansiosta niin voimakkaasti, että köyhempien ja keskituloisten osuus on todellisuudessa suurempi kuin aiemmin. Stiglitz kyseenalaistaa tämänkin väittämän vedoten tutkimuksiin, joiden mukaan Yhdysvaltain talous kasvoi nopeammin toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina, kun taloudellinen eriarvoisuus väheni, kuin talous on kasvanut vuoden 1980 jälkeen, jolloin taloudellinen eriarvoisuus kääntyi taas nousuun.
Taloudellisella eriarvoisuudella on sen inhimillisten vaikutusten lisäksi suuri vaikutus myös talouden tehokkuuteen sekä talouskasvuun, kuten Stiglizkin korostaa.
New York Times: Vaurauden (1947-1979) ja taantuman (1980-) aika
New York Times: Rikkaat heikentävät julkista sektoria
New York Timesin kolumni: Kasautuva varallisuus ja politiikka
Ketkä rikastuvat keskitulotason kasvaessa Yhdysvalloissa?
Yhdysvalloissa suurempi eriarvoisuus kuin Egyptissä, Jemenissä ja Tunisiassa
New York Timesin kolumni: Yhdysvaltojen tuloerot banaanitasavaltojen luokkaa
Talouselämä: Tuloerot nakertavat talouskasvua
IMF: Tuloerot haitallisia talouskasvulle
Väitös: Suuret tuloerot haittaavat talouskasvua
Joseph E. Stiglitz, Project Syndicate 05.06.2012
The Price of Inequality
NEW YORK – America likes to think of itself as a land of opportunity, and others view it in much the same light. But, while we can all think of examples of Americans who rose to the top on their own, what really matters are the statistics: to what extent do an individual’s life chances depend on the income and education of his or her parents?
Nowadays, these numbers show that the American dream is a myth. There is less equality of opportunity in the United States today than there is in Europe – or, indeed, in any advanced industrial country for which there are data.
This is one of the reasons that America has the highest level of inequality of any of the advanced countries – and its gap with the rest has been widening. In the “recovery” of 2009-2010, the top 1% of US income earners captured 93% of the income growth. Other inequality indicators – like wealth, health, and life expectancy – are as bad or even worse. The clear trend is one of concentration of income and wealth at the top, the hollowing out of the middle, and increasing poverty at the bottom.
It would be one thing if the high incomes of those at the top were the result of greater contributions to society, but the Great Recession showed otherwise: even bankers who had led the global economy, as well as their own firms, to the brink of ruin, received outsize bonuses.
A closer look at those at the top reveals a disproportionate role for rent-seeking: some have obtained their wealth by exercising monopoly power; others are CEOs who have taken advantage of deficiencies in corporate governance to extract for themselves an excessive share of corporate earnings; and still others have used political connections to benefit from government munificence – either excessively high prices for what the government buys (drugs), or excessively low prices for what the government sells (mineral rights).
Likewise, part of the wealth of those in finance comes from exploiting the poor, through predatory lending and abusive credit-card practices. Those at the top, in such cases, are enriched at the direct expense of those at the bottom.
It might not be so bad if there were even a grain of truth to trickle-down economics – the quaint notion that everyone benefits from enriching those at the top. But most Americans today are worse off – with lower real (inflation-adjusted) incomes – than they were in 1997, a decade and a half ago. All of the benefits of growth have gone to the top.
Defenders of America’s inequality argue that the poor and those in the middle shouldn’t complain. While they may be getting a smaller share of the pie than they did in the past, the pie is growing so much, thanks to the contributions of the rich and superrich, that the size of their slice is actually larger. The evidence, again, flatly contradicts this. Indeed, America grew far faster in the decades after World War II, when it was growing together, than it has since 1980, when it began growing apart.
This shouldn’t come as a surprise, once one understands the sources of inequality. Rent-seeking distorts the economy. Market forces, of course, play a role, too, but markets are shaped by politics; and, in America, with its quasi-corrupt system of campaign finance and its revolving doors between government and industry, politics is shaped by money.
For example, a bankruptcy law that privileges derivatives over all else, but does not allow the discharge of student debt, no matter how inadequate the education provided, enriches bankers and impoverishes many at the bottom. In a country where money trumps democracy, such legislation has become predictably frequent.
But growing inequality is not inevitable. There are market economies that are doing better, both in terms of both GDP growth and rising living standards for most citizens. Some are even reducing inequalities.
America is paying a high price for continuing in the opposite direction. Inequality leads to lower growth and less efficiency. Lack of opportunity means that its most valuable asset – its people – is not being fully used. Many at the bottom, or even in the middle, are not living up to their potential, because the rich, needing few public services and worried that a strong government might redistribute income, use their political influence to cut taxes and curtail government spending. This leads to underinvestment in infrastructure, education, and technology, impeding the engines of growth.
The Great Recession has exacerbated inequality, with cutbacks in basic social expenditures and with high unemployment putting downward pressure on wages. Moreover, the United Nations Commission of Experts on Reforms of the International Monetary and Financial System, investigating the causes of the Great Recession, and the International Monetary Fund have both warned that inequality leads to economic instability.
But, most importantly, America’s inequality is undermining its values and identity. With inequality reaching such extremes, it is not surprising that its effects are manifest in every public decision, from the conduct of monetary policy to budgetary allocations. America has become a country not “with justice for all,” but rather with favoritism for the rich and justice for those who can afford it – so evident in the foreclosure crisis, in which the big banks believed that they were too big not only to fail, but also to be held accountable.
America can no longer regard itself as the land of opportunity that it once was. But it does not have to be this way: it is not too late for the American dream to be restored.
America likes to think of itself as a land of opportunity, and others view it in much the same light. While we can all think of examples of Americans who rose to the top on their own, what really matters are the statistics: to what extent do an individual’s life chances depend on the income and education of his or her parents?Taloustieteen nobelisti Jospeh E. Stiglitzin mukaan vuosina 2009-2010 rikkain prosentti Yhdysvaltain palkansaajista kahmi itselleen 93% palkkojen kasvusta. Mitattuna muiden indikaattoreiden, kuten varallisuuden, terveyden tai elianajanodotteen mukaan, eriarvoisuus näyttäytyy aivan yhtä pahana tai pahempana. Hän myös kyseenalaistaa täysin ns. trickle-down -teoriat, eli että rikkaimpien vaurastuminen hyödyttäisi automaattisesti kaikkia. Stiglitzin mukaan suurimman osan amerikkalaisista reaalipalkat ovat - inflaatio huomioon ottaen - matalammat nyt, kuin mitä ne olivat vuonna 1997. Tämän aikavälin talouskasvun hedelmät ovat päätyneet pääosin rikkaimpien käsiin.
Nowadays, these numbers show that the American dream is a myth. There is less equality of opportunity in the United States today than there is in Europe – or, indeed, in any advanced industrial country for which there are data.
Stiglitz kyseenalaistaa myös olettamuksen, että rikkaimman väestönosan suurempi osuus talouden kakusta johtuisi heidän suuremmasta panoksestaan kakun kasvattamiseen. Tosiasiassa jopa pankkiirit, jotka ajoivat sekä omat yrityksensä että kansainvälisen talouden konkurssin partaalle, nauttivat palkinnoksi mittavista bonuksista. Stiglitzin mukaan monet eniten tienanneet saivat tähtitieteelliset tulonsa monopoliasetelmien ansiosta. Toimitusjohtajat käyttivät hyväkseen neuvotteluasemiaan yhtiöiden johdossa ja junailivat itselleen leijonanosan yhtiöiden tuotoista. Monet käyttivät hyväkseen poliittisia kytköksiään hyötyäkseen julkisesta kulutuksesta ja tuesta, joko myymällä julkiselle sektorille kalliilla esim. lääkkeitä tai ostamalla valtiolta halvalla esim. kaivosoikeuksia. Lisäksi osa rikkaampien tuloista tulee suoraan köyhempien kustannuksella esimerkiksi lainojen korkojen sekä luottokorttimaksujen muodossa.
Rikkaiden puolustajat esittävät usein, että matala- ja keskituloisten ei tulisi valittaa. Vaikka he saavatkin nykyisin pienemmän osuuden talouden kakusta, se kasvaa rikkaiden ansiosta niin voimakkaasti, että köyhempien ja keskituloisten osuus on todellisuudessa suurempi kuin aiemmin. Stiglitz kyseenalaistaa tämänkin väittämän vedoten tutkimuksiin, joiden mukaan Yhdysvaltain talous kasvoi nopeammin toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina, kun taloudellinen eriarvoisuus väheni, kuin talous on kasvanut vuoden 1980 jälkeen, jolloin taloudellinen eriarvoisuus kääntyi taas nousuun.
Taloudellisella eriarvoisuudella on sen inhimillisten vaikutusten lisäksi suuri vaikutus myös talouden tehokkuuteen sekä talouskasvuun, kuten Stiglizkin korostaa.
Inequality leads to lower growth and less efficiency. Lack of opportunity means that its most valuable asset – its people – is not being fully used. Many at the bottom, or even in the middle, are not living up to their potential, because the rich, needing few public services and worried that a strong government might redistribute income, use their political influence to cut taxes and curtail government spending. This leads to underinvestment in infrastructure, education, and technology, impeding the engines of growth.Lue myös:
New York Times: Vaurauden (1947-1979) ja taantuman (1980-) aika
New York Times: Rikkaat heikentävät julkista sektoria
New York Timesin kolumni: Kasautuva varallisuus ja politiikka
Ketkä rikastuvat keskitulotason kasvaessa Yhdysvalloissa?
Yhdysvalloissa suurempi eriarvoisuus kuin Egyptissä, Jemenissä ja Tunisiassa
New York Timesin kolumni: Yhdysvaltojen tuloerot banaanitasavaltojen luokkaa
Talouselämä: Tuloerot nakertavat talouskasvua
IMF: Tuloerot haitallisia talouskasvulle
Väitös: Suuret tuloerot haittaavat talouskasvua
Joseph E. Stiglitz, Project Syndicate 05.06.2012
The Price of Inequality
NEW YORK – America likes to think of itself as a land of opportunity, and others view it in much the same light. But, while we can all think of examples of Americans who rose to the top on their own, what really matters are the statistics: to what extent do an individual’s life chances depend on the income and education of his or her parents?
Nowadays, these numbers show that the American dream is a myth. There is less equality of opportunity in the United States today than there is in Europe – or, indeed, in any advanced industrial country for which there are data.
This is one of the reasons that America has the highest level of inequality of any of the advanced countries – and its gap with the rest has been widening. In the “recovery” of 2009-2010, the top 1% of US income earners captured 93% of the income growth. Other inequality indicators – like wealth, health, and life expectancy – are as bad or even worse. The clear trend is one of concentration of income and wealth at the top, the hollowing out of the middle, and increasing poverty at the bottom.
It would be one thing if the high incomes of those at the top were the result of greater contributions to society, but the Great Recession showed otherwise: even bankers who had led the global economy, as well as their own firms, to the brink of ruin, received outsize bonuses.
A closer look at those at the top reveals a disproportionate role for rent-seeking: some have obtained their wealth by exercising monopoly power; others are CEOs who have taken advantage of deficiencies in corporate governance to extract for themselves an excessive share of corporate earnings; and still others have used political connections to benefit from government munificence – either excessively high prices for what the government buys (drugs), or excessively low prices for what the government sells (mineral rights).
Likewise, part of the wealth of those in finance comes from exploiting the poor, through predatory lending and abusive credit-card practices. Those at the top, in such cases, are enriched at the direct expense of those at the bottom.
It might not be so bad if there were even a grain of truth to trickle-down economics – the quaint notion that everyone benefits from enriching those at the top. But most Americans today are worse off – with lower real (inflation-adjusted) incomes – than they were in 1997, a decade and a half ago. All of the benefits of growth have gone to the top.
Defenders of America’s inequality argue that the poor and those in the middle shouldn’t complain. While they may be getting a smaller share of the pie than they did in the past, the pie is growing so much, thanks to the contributions of the rich and superrich, that the size of their slice is actually larger. The evidence, again, flatly contradicts this. Indeed, America grew far faster in the decades after World War II, when it was growing together, than it has since 1980, when it began growing apart.
This shouldn’t come as a surprise, once one understands the sources of inequality. Rent-seeking distorts the economy. Market forces, of course, play a role, too, but markets are shaped by politics; and, in America, with its quasi-corrupt system of campaign finance and its revolving doors between government and industry, politics is shaped by money.
For example, a bankruptcy law that privileges derivatives over all else, but does not allow the discharge of student debt, no matter how inadequate the education provided, enriches bankers and impoverishes many at the bottom. In a country where money trumps democracy, such legislation has become predictably frequent.
But growing inequality is not inevitable. There are market economies that are doing better, both in terms of both GDP growth and rising living standards for most citizens. Some are even reducing inequalities.
America is paying a high price for continuing in the opposite direction. Inequality leads to lower growth and less efficiency. Lack of opportunity means that its most valuable asset – its people – is not being fully used. Many at the bottom, or even in the middle, are not living up to their potential, because the rich, needing few public services and worried that a strong government might redistribute income, use their political influence to cut taxes and curtail government spending. This leads to underinvestment in infrastructure, education, and technology, impeding the engines of growth.
The Great Recession has exacerbated inequality, with cutbacks in basic social expenditures and with high unemployment putting downward pressure on wages. Moreover, the United Nations Commission of Experts on Reforms of the International Monetary and Financial System, investigating the causes of the Great Recession, and the International Monetary Fund have both warned that inequality leads to economic instability.
But, most importantly, America’s inequality is undermining its values and identity. With inequality reaching such extremes, it is not surprising that its effects are manifest in every public decision, from the conduct of monetary policy to budgetary allocations. America has become a country not “with justice for all,” but rather with favoritism for the rich and justice for those who can afford it – so evident in the foreclosure crisis, in which the big banks believed that they were too big not only to fail, but also to be held accountable.
America can no longer regard itself as the land of opportunity that it once was. But it does not have to be this way: it is not too late for the American dream to be restored.
Parecon Finlandin sähköpostilista
Parecon Finlandilla on lukuisia tilaisuuksia tulevana syksynä. Taloustieteen professori Robin Hahnelin teoksen "Kilpailusta yhteistyöhön - kohti oikeudenmukaista talousjärjestelmää" (Like 2012) julkaisun yhteydessä Suomeen kutsumamme Hahnel luennoi lukuisissa tilaisuuksissa, joita järjestetään yhteistyössä mm. Kansaneläkelaitoksen, Helsingin ja Joensuun yliopistojen sekä Aallon kauppakorkeakoulun kanssa.
Myöhemmin syksyllä Parecon Finland jatkaa erilaisten tilaisuuksien järjestämistä sekä uusien artikkelien julkaisemista. Kaikista tapahtumistamme saa tietoa kotisivujemme ja blogimme kautta, sekä pian myös sähköpostilistamme välityksellä. Jos olet kiinnostunut saamaan lisätietoa Parecon Finlandin toiminnasta, lähetä tyhjä viesti osoitteeseen lista@parecon.fi.
Keräämme aluksi yhteystietoja, ja lähetämme elokuussa ensimmäinen kokoavan viestin koskien professori Robin Hahnelin vierailun ja kirjajulkaisun yleisötilaisuuksien aikataulua.
Myöhemmin syksyllä Parecon Finland jatkaa erilaisten tilaisuuksien järjestämistä sekä uusien artikkelien julkaisemista. Kaikista tapahtumistamme saa tietoa kotisivujemme ja blogimme kautta, sekä pian myös sähköpostilistamme välityksellä. Jos olet kiinnostunut saamaan lisätietoa Parecon Finlandin toiminnasta, lähetä tyhjä viesti osoitteeseen lista@parecon.fi.
Keräämme aluksi yhteystietoja, ja lähetämme elokuussa ensimmäinen kokoavan viestin koskien professori Robin Hahnelin vierailun ja kirjajulkaisun yleisötilaisuuksien aikataulua.
Robin Hahnel: Ekologisesta paikallistaloudesta
Parecon Finlandin käännösartikkelien julkaisusarjan toinen osa on taloustieteen professori Robin Hahnelin artikkeli Ekologisesta paikallistaloudesta. Hahnel kartoittaa artikkelissaan kahden vaihtoehtoisen talousmallin, paikallistalouden ja osallisuustalouden, yhtäläisyyksiä ja eroja.
Artikkelin esimerkit käsittelevät kysymyksiä oikeudenmukaisesta työnjaosta ja eri yhteisöjen välisestä vaihdannasta. Tämä keskustelu on erittäin ajankohtaista aikana, jolloin erilaiset paikallistalouden kokeilut pyrkivät löytämään rakenteita paremman talouden saavuttamiseksi. Hahnel pyrkii artikkelillaan rakentamaan pohjaa eri vaihtoehtojen kannattajien keskinäiselle yhteistyölle ja rakentavalle ajatustenvaihdolle nostaen samalla esille tärkeitä kysymyksiä talouskeskustelun jatkeeksi.
Toivomme järjestössämme että artikkelin esimerkit voivat toimia apuna eri paikallistalouskokeilujen kanssa työskenteleville, esimerkiksi tarjoamalla työkaluja kokeilujen erilaisten haasteiden voittamiseen tai kokeilujen arvon osoittamiseen laajemmin.
Vastaamme mielellämme uusimmasta artikkelistamme nouseviin kysymyksiin, kommentteihin ja yhteistyöideoihin.
Julkaisu on ladattavissa kotisivuiltamme.
Artikkelin esimerkit käsittelevät kysymyksiä oikeudenmukaisesta työnjaosta ja eri yhteisöjen välisestä vaihdannasta. Tämä keskustelu on erittäin ajankohtaista aikana, jolloin erilaiset paikallistalouden kokeilut pyrkivät löytämään rakenteita paremman talouden saavuttamiseksi. Hahnel pyrkii artikkelillaan rakentamaan pohjaa eri vaihtoehtojen kannattajien keskinäiselle yhteistyölle ja rakentavalle ajatustenvaihdolle nostaen samalla esille tärkeitä kysymyksiä talouskeskustelun jatkeeksi.
Toivomme järjestössämme että artikkelin esimerkit voivat toimia apuna eri paikallistalouskokeilujen kanssa työskenteleville, esimerkiksi tarjoamalla työkaluja kokeilujen erilaisten haasteiden voittamiseen tai kokeilujen arvon osoittamiseen laajemmin.
Vastaamme mielellämme uusimmasta artikkelistamme nouseviin kysymyksiin, kommentteihin ja yhteistyöideoihin.
Julkaisu on ladattavissa kotisivuiltamme.
Peliyritys ilman pomoja
Teknologiablogeissa kuhistiin, kun pari kuukautta sitten suuren tietokonepeliyrityksen Valven sisältä vuodettiin julkaisu, joka jaetaan yrityksen uusille työntekijöille. Käsikirjan alaotsikko "A fearless adventure in knowing what to do when no one's there telling you what to do" antaa ensimmäisen vihjeen käsikirjan sisällöstä. Lukijalle selviää nopeasti, että yrityksessä on pyritty poistamaan perinteisiä työntekijöiden välisiä hierarkioita, toisin sanoen pomoja ei ole ollenkaan. Työnjako perustuu työntekijöiden oma-aloitteisuuteen, autonomiaan ja keskinäiseen sopimiseen. Julkaisun tarkoituksena on helpottaa uusien työntekijöiden sopeutumista poikkeukselliseen työilmapiiriin ja toimintaympäristöön.
Käsikirjan kantavana teemana on työntekijöiden omaehtoisuuden tukeminen. Työprojekteja ei määritellä ulkoapäin, esimerkiksi johtoportaan toimesta, vaan työntekijä saa itse ratkaista, mitä hän ryhtyy tekemään ja miten hän aikoo kyseisen projektin toteuttaa. Työntekijät jakautuvat keskenään tarkoituksenmukaisiin ryhmiin toteuttamaan isompia projekteja ja nämä ryhmät muuttuvat ja elävät tilannekohtaisesti.
Ratkaisu muistuttaa osallisuustalouden ideassa ehdotettuja institutionaalisia ratkaisuja, joilla pyritään takaamaan työpaikoille ja työntekijöille runsaasti sananvaltaa heitä itseään koskevissa päätöksissä. Osallisuustalouden visiossa työpaikat saavat sisäisesti päättää toimintatavoistaan, ja esimerkiksi työntekijöillä on täysi valta päättää työnsä toteuttamisen tavoista. Työpaikkojen sisällä noudatetaan osallistuvaa demokraattista päätöksentekoa, mutta sen muoto voi luonnollisesti osallisuustaloudessa vaihdella työpaikkojen välillä, kunhan ratkaisut noudattavat omaehtoisuuden periaatetta siitä, että ihmisillä on oikeus vaikuttaa asioihin suhteessa siihen, kuinka paljon asiat koskettavat heitä.
Jo nykyään lukuisissa yrityksissä on käytössä Valven käsikirjassa kuvatun kaltaista horisontaalista, ei hierarkista, päätöksentekoa ja työnjakoa. Esimerkiksi monissa osuuskuntamuotoisissa yrityksissä demokraattisuutta pyritään tukemaan sillä, että työntekijät omistavat yhdessä yrityksen. Valvesta erityisen tekee kuitenkin sen mittakaava. Yrityksessä työskentelee tällä hetkellä lähes 300 työntekijää, joten kyseessä on horisontaalisen päätöksenteon kannalta poikkeuksellisen suuri työpaikka. On tietysti tärkeää huomata, ettei pelkän työntekijöille tarkoitetun käsikirjan perusteella voi vetää pitkälle vietyjä johtopäätöksiä Valven rakenteiden toimivuudesta, mutta Valven menestys pelisuunnittelun ja -levityksen aloilla kertovat osaltaan siitä, että työpaikkojen työnjako ja päätöksenteko voidaan toteuttaa monin eri tavoin. Näin ollen voidaan myös huomata, etteivät demokraattisuuden lisääminen ja hierarkioiden vähentäminen automaattisesti vähennä työpaikan tuottavuutta, toisin kuin yleisesti oletetaan.
On kuitenkin perusteltua kysyä, miksi nykyisille työpaikoille niin epätyypillinen rakenne näyttäisi toimivan Valven kohdalla? Valveen kohdistuu kuitenkin samat markkinoiden asettamat kilpailupaineet kuin muihin yrityksiin, joissa puolestaan työntekijöiden asema on merkittävästi heikompi. Yksi syy omaehtoisuuden tukemisen onnistumiseen Valven sisällä voi olla siinä, että pelisuunnitteluun liittyvät työtehtävät ovat pitkälti luovuutta vaativaa, käsitteellistä työtä. Tämän tyyppisessä työssä vapaus määritellä työn tekemisen tapoja johtaa tutkitusti tuottavuuden lisääntymiseen.
On realistista olettaa, ettei nykytaloudessa Valvella toteutetun kaltainen vapaus valita työtehtäviä ja määritellä kollegojen palkkausta välttämättä johda samanlaisiin tuloksiin yrityksessä, jossa tehdään esimerkiksi paljon mekaanisia työtehtäviä. Liukuhihnapakkaukseen erikoistunut yritys, jossa työntekijät päättäisivät työntekemisen tavoistaan ja palkoistaan, voisi ajautua nopeasti vaikeuksiin markkinakilpailun aiheuttamien paineiden takia, sillä muut firmat voisivat hinnoitella oikeudenmukaisemman ja demokraattisemman pakkausyrityksen pois markkinoilta. Esimerkiksi reilun pakkausyrityksen työntekijöiden hyvinvointi tai valtautuneisuus, työpaikan toimintatapojen todennäköinen positiivinen ulkoisvaikutus, ei näkyisi suoraan markkinahinnoissa ja näin ollen kehnompien palkkojen ja työolojen yritykset voisivat hinnoitella reilun yrityksen konkurssiin.
Onkin tärkeää huomata, ettei nykyisten markkinatalouksien suuria rakenteellisia ongelmia pystytä korjaamaan yksittäisillä taikaresepteillä, esimerkiksi korkeasti koulutettujen ja käsitteellistä työtä tekevien ihmisten työpaikkojen demokratisoinnilla. Siirtyminen kilpailun ja ahneuden kestämättömästä kasvutaloudesta kohti ekologisesti kestävää tasavertaisen yhteistyön taloutta edellyttää uudistuksia talouteen mikro- sekä makrotasolla. Tästä syystä osallisuustalouden ideassa esitetään institutionaalisia uudistuksia eri talouden tasoille siihen, miten työviihtyvyyttä ja -hyvinvointia voitaisiin tasapainottaa sekä työpaikkojen sisällä että työpaikkojen välillä.
Osallisuustalouden kaltaiset talouden demokraattisen suunnittelun mallit ovat arvokkaita apuvälineitä paremman talouden hahmottamisessa, sillä ne tarjoavat ihmisille taloudellista mielikuvitusta ja helpottavat kuvittelemaan nykyisten talouden instituutioiden rajojen ulkopuolelle. Valven kaltaiset yritykset puolestaan tarjoavat tärkeää käytännöllistä tietoa siitä, miten ja missä määrin työpaikkoja voidaan demokratisoida jo nykyisten markkinatalouksien sisällä. Mitä enemmän saadaan näkyviä esimerkkejä siitä, etteivät hierarkiat ole välttämättömiä työpaikkojen päätöksenteossa ja työnjaossa, sitä helpompi on kehittää edelleen uusia ratkaisuja demokratian lisäämiseksi talouden eri tasoilla.
Lue myös:
Weisbrot: EU:n johto ja EKP purkavat hyvinvointirakenteita
Mark Weisbrot:
Mark Weisbrot, The Guardian 30.5.2012
I have argued for some time now that the recurring crisis in the eurozone is not driven by financial markets' demands for austerity in a time of recession, as is commonly asserted. Rather, the primary cause of the crisis and its prolongation is the political agenda of the European authorities – led by the European Central Bank (ECB) and European commission.
(…) Of course, the deficit reduction is making Spain's current recession worse – the Spanish government has estimated that this years' budget tightening will by itself reduce GDP by 2.6%. In a country that has about 25% unemployment and more than half its youth unemployed, this will push hundreds of thousands more people out of work.
Taloustieteilijä Mark Weisbrot kirjoittaa Guardianissa julkaistussa kolumnissaan, että Euroopan jatkuvan talouskriisin taustalla vaikuttaa EU:n johdon ja Euroopan keskuspankin ajama politiikka, jolla pyritään hyvinvointirakenteiden purkamiseen. Weisbrotin mukaan yleinen käsitys siitä, että nykyinen julkisen sektorin leikkausinto johtuisi pääasiallisesti kansainvälisten rahoitusmarkkinoiden aiheuttamasta paineesta lamamaille, on virheellinen. Euroopan heikommissa talouksissa ajetaan nyt väkisin läpi poliittisia uudistuksia, jotka eivät menisi normaalissa poliittisessa prosessissa läpi kansalaisten vastustusten takia.
Espanjan valtavat leikkaukset valtion budjettiin, muun muassa terveydenhuoltoon, ja heikennykset työntekijöiden oikeuksiin ajavat valtion entistä syvemmälle lamaan ja aiheuttavat lisääntyvää työttömyyttä sekä samalla tarpeetonta kärsimystä Espanjan kansalaisille. Espanjan vuotuiset velanhoitokulut ovat Weisbrotin mukaan edelleen keskitasoa ja rahoitusmarkkinoiden nostamat korot saataisiin rauhoitettua Euroopan keskuspankin yksinkertaisella väliintulolla Espanjan velkakirjamarkkinoille – tämän voisi toteuttaa ilman kustannuksia muiden Euroopan maiden veronmaksajille. EKP teki vastaavanlaisia väliintuloja viime vuonna useampaan kertaan.
Weisbrot varoittaa, että Euroopan unionin johto, Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF) ja Euroopan hallitukset, tietoisesti tai tietämättään, ajavat tarpeettomia rajoituksia valtioiden julkisen kulutuksen rahoitukseen, ja näin ollen eurooppalaisia hyvinvointivaltion rakenteita puretaan systemaattisesti talouskriisin varjolla.
Lue myös:
Paul Krugman: Julkinen velka ymmärretään väärin
Robin Hahnel: Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu
Joseph Stiglitz: Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä
Jussi Ahokas: Talouden realiteetit ja yhteiskuntapolitiikka
Lue myös:
Paul Krugman: Julkinen velka ymmärretään väärin
Robin Hahnel: Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu
Joseph Stiglitz: Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä
Jussi Ahokas: Talouden realiteetit ja yhteiskuntapolitiikka
Mark Weisbrot, The Guardian 30.5.2012
I have argued for some time now that the recurring crisis in the eurozone is not driven by financial markets' demands for austerity in a time of recession, as is commonly asserted. Rather, the primary cause of the crisis and its prolongation is the political agenda of the European authorities – led by the European Central Bank (ECB) and European commission. These authorities (which, if we included the IMF constitute, the "troika" that runs economic policy in the eurozone) want to force political changes, particularly in the weaker economies, that people in these countries would never vote for.
This is becoming more blatantly obvious here in Spain, where the government – run by the rightwing Popular party (PP) – shares the political agenda of the European authorities, perhaps even more than the IMF does. The PP government has taken advantage of the crisis to impose labour law changes that will make it easier for employers to get out of industry-wide collective bargaining agreements. They have also taken away rights that workers' had to challenge unfair firings. The goal is to weaken labour as part of a longer-term strategy to dismantle the welfare state; these changes have nothing to do with resolving the current crisis, or even reducing the budget deficit.
The government has also mandated huge cuts in healthcare spending, at €7bn. This is comparable to cutting 25% of Medicaid spending in the US, something that would be both devastating to the poor and politically impossible. Another €3bn will be cut from education.
Of course, the deficit reduction is making Spain's current recession worse – the Spanish government has estimated that this years' budget tightening will by itself reduce GDP by 2.6%. In a country that has about 25% unemployment and more than half its youth unemployed, this will push hundreds of thousands more people out of work.
The financial markets do have a role in this mess, and they are pushing up Spain's borrowing costs as investors and speculators sell (or short-sell) Spanish bonds. The yield on 10-year bonds has reached 6.69%. But even these rates pose no immediate crisis and the markets are vastly exaggerating the risks of a Spanish default. Spain has to roll over about €85bn of its debt this year, and even if it had to borrow all of that at current rates or higher – which is extremely unlikely – it would not make much difference in Spain's overall debt sustainability or debt service. Spain's projected interest payments on its debt for this year are still at 2.4% of GDP, which is quite moderate.
Much more importantly, the ECB could easily intervene in the Spanish bond market and drive these rates down, as it did last November and at other times last year. This would come at no cost to European taxpayers and would require relatively little intervention, since private investors and speculators would immediately respond by buying Spanish bonds as their price began to rise and yields fell. The ECB won't do this because they are using the crisis to force rightwing "reforms" throughout the eurozone – not only in Greece, Portugal, Ireland, Spain and Italy – but even in the richer countries, who in December committed themselves to budget balancing that would be politically impossible in the United States.
Meanwhile, the Obama administration has once again sent its undersecretary of the treasury, Lael Brainard, to Europe. After giving Greece the back of her hand, she will to try to persuade the European authorities to at least lower the risk of a more serious financial meltdown. The crisis in Europe, with the world's largest banking system, has been roiling financial markets and once again threatens to derail Obama's re-election. Sadly, at this moment the Obama administration probably has more influence on eurozone economic policy than the hundreds of millions of European voters whose economic future has been hijacked by dangerous ideologues. That speaks volumes about what the structure of the eurozone, and the people running it, have done to what was not long ago a group of relatively democratic countries with rising incomes.
YLE: Huipputuloisilla ei veroprogressiota
YLE:
Nykyinen järjestelmä juontaa juurensa vuonna 1993 toteutettuun verouudistukseen, jolloin pääomatulot irrotettiin progression piiristä. Tämä uudistus mahdollisti nykyisen kehityksen, jossa tulo- ja varallisuuserot kasvavat.
Lue myös:
Tutkijat: Toteutuuko verotuksen oikeudenmukaisuus?
Tutkimus: Verotuksen korkeampi progressiivisuus lisää ihmisten hyvinvointia
Tilastokeskus: Varallisuus on hyvin epätasaisesti jakautunut
TE: Tuloerojen kasvu muuttuu terveyserojen kasvuksi
YLE 11.4.2012
Kaikkein suurituloisimmat, miljoonan tai enemmän saavat suomalaiset, maksavat veroja keskimäärin noin 29 prosenttia. Heidän veroasteensa on sama kuin tulonsaajilla, joiden keskimääräinen bruttotulo on noin 45 000 euroa vuodessa. Bruttotuloissa ovat mukana sekä pääoma- että ansiotulot ja veroasteessa kaikki välittömät verot ja maksut, kirkollisveroa lukuun ottamatta.
Veroprogression loppuminen tulohuipulla on seurausta eriytetystä tuloverojärjestelmästä, joka otettiin Suomessa käyttöön vuonna 1993. Suurituloisimpien suomalaisten tulot ovat pääasiassa osinkoja ja myyntivoittoja. Niitä verotetaan pääomatulojen tasaveroprosentilla, joka nyt on 28.Aalto-yliopiston vero-oikeuden professori Heikki Niskakangas huomioi uutisessa mainitussa MOT-ohjelmassa, kuinka nykyinen verotustilanne on epäoikeudenmukainen: kaikkein suurituloisimmat, joiden tulot muodostuvat osingoista ja myyntivoitoista, maksavat selvästi vähemmän veroja kuin esimerkiksi suurehkojen ansiotulojen saajat. Nykyinen tilanne mahdollistaa sen, että monet suurituloiset maksavat tuloistaan selvästi alhaisempaa veroprosenttia, kuin alemman tulotason palkansaajat.
Nykyinen järjestelmä juontaa juurensa vuonna 1993 toteutettuun verouudistukseen, jolloin pääomatulot irrotettiin progression piiristä. Tämä uudistus mahdollisti nykyisen kehityksen, jossa tulo- ja varallisuuserot kasvavat.
Lue myös:
Tutkijat: Toteutuuko verotuksen oikeudenmukaisuus?
Tutkimus: Verotuksen korkeampi progressiivisuus lisää ihmisten hyvinvointia
Tilastokeskus: Varallisuus on hyvin epätasaisesti jakautunut
TE: Tuloerojen kasvu muuttuu terveyserojen kasvuksi
YLE 11.4.2012
Veroprogression loppuminen ilmenee Tilastokeskuksen tiedoista tänään maanantaina esitetyssä TV1:n MOT-ohjelman jaksossa "Verovapaa vyöhyke”.
Kaikkein suurituloisimmat, miljoonan tai enemmän saavat suomalaiset, maksavat veroja keskimäärin noin 29 prosenttia. Heidän veroasteensa on sama kuin tulonsaajilla, joiden keskimääräinen bruttotulo on noin 45 000 euroa vuodessa. Bruttotuloissa ovat mukana sekä pääoma- että ansiotulot ja veroasteessa kaikki välittömät verot ja maksut, kirkollisveroa lukuun ottamatta.
Veroprogression loppuminen tulohuipulla on seurausta eriytetystä tuloverojärjestelmästä, joka otettiin Suomessa käyttöön vuonna 1993. Suurituloisimpien suomalaisten tulot ovat pääasiassa osinkoja ja myyntivoittoja. Niitä verotetaan pääomatulojen tasaveroprosentilla, joka nyt on 28.
Ohjelmassa haastateltu Aalto-yliopiston vero-oikeuden professori Heikki Niskakangas pitää vääränä tätä tilannetta, missä kaikkein suurituloisimmat osinkojen ja myyntivoittojen saajat maksavat selvästi vähemmän veroa kuin suurehkojen ansiotulojen saajat.
Tilanne pitää korjata ”kiristämällä osinkoverotusta olennaisesti”, toteaa professori Niskakangas MOT:lle.
Tilastokeskus: Tuloerot taas kasvuun
Tilastokeskus:
Tämä kuvaaja havainnollistaa, kuinka suurituloisin kymmenys on vuodesta 1987 kasvattanut tasaisesti prosentuaalista osuuttaan talouden kokonaiskakusta. Samana aikana alimman tulokymmenyksen suhteellinen osuus kokonaikakusta on laskenut.
Eri tuloluokkien talouden kokonaispotista saamien osuuksien muutos noudattaa samankaltaista trendiä kuin Yhdysvalloissa, jossa talouden tuottavuuden kasvu johti toisen maailmansodan jälkeisillä vuosikymmenillä työväestön elintason paranemiseen (vuosina 1947-1979), kun taas 1980-luvulta alkaen työntekijöiden tulot polkivat käytännössä paikallaan. Ennen 1980-lukua, kun hyödykkeiden ja palvelujen arvo kasvoi (tuottavuus nousi), myös palkat nousivat. 1980-luvulta eteenpäin yhteiskunnan rikkaimmat keräsivät selvästi suurimman potin talouden tuottavuuden kasvusta, kun taas heikoimmat tuloluokat polkivat lähes paikallaan tai heidän tulonsa jopa heikkenivät.
Tässä kuvaajassa taas tarkastellaan tulokehitystä suhteessa vuoden 1987 tasoon, jolloin eri tuloluokkien osuuksien muutos näkyy vieläkin dramaattisemmin. Suurituloisimman tulokymmenyksen osuus on nyt lähes 30 prosenttia korkeampi kuin vuonna 1987. Samalla ajanjaksolla pienituloisimman kymmenyksen osuus talouden kokonaiskakusta on piennentynyt lähes 20 prosenttia.
Vuoden 1993 jälkeistä voimakasta ylimmän kymmenyksen tulo-osuuden nousua selittää pitkälti kyseisenä vuonna tehty verouudistus, jossa ansio- ja pääomatulojen verotus eriytettiin toisistaan. Tämän jälkeen joidenkin hyvätuloisten on ollut mahdollista nostaa palkkansa progressiivisen verotuksen alaisten ansiotulojen sijaan pääomatuloina, joihin sovelletaan veroprosenttia 28, riippumatta tulojen suuruudesta. Tämän lisäksi pörssiin osinkoa saa nostaa verottomana aina 90 000 euroon asti pörssiin listautumattomista yhtiöistä sekä yhtiöistä, joista osinkojen nostaja omistaa yli 10 prosenttia.
Tässä kuvaajassa taas kuvataan kaikkien tulokymmenysten ansiokehitystä käytettävissä olevien tulojen mukaan.
Vuosina 1990–2007 parhaiten ansaitsevien 50 000 suomalaisen tulot kasvoivat viisi kertaa nopeammin kuin keskituloisen suomalaisen tulot. Kaikkien suomalaisten tulot kasvoivat 41 prosenttia, mutta hyvätuloisimmalla prosentilla ne nousivat 209 prosenttia. Pienituloisimman kymmenyksen tulot kasvoivat tänä aikana yhdellä prosentilla.
Lue myös:
TE: Suomessa tuloerot kasvavat nopeimmin
Tutkimus: 1990-luvulla rikkaimman prosentin tulot lisääntyivät räjähdysmäisesti
Taloussanomat: Tuloerot kasvavat kehittyneissä maissa
Tutkijat: Toteutuuko verotuksen oikeudenmukaisuus?
New York Times: Vaurauden (1947-1979) ja taantuman (1980-) aika
Väitös: Suuret tuloerot haittaavat talouskasvua
Kepa: IMF:n pääjohtaja vaatii tuloerojen kaventamista
Marjut Lindberg: Tuloerot rakentavat luokkayhteiskuntaa
Richard Wilkinson: Kuinka taloudellinen epätasa-arvoisuus vahingoittaa yhteiskuntia
Kotitalouksien tuloerot kääntyivät parin supistumisvuoden jälkeen kasvuun vuonna 2010. Tuloerojen kasvu ilmenee kotitalousväestön tulokymmenysten eli desiiliryhmien tulo-osuuksien muutoksissa.Tulonjaon kehitys näkyy havainnollistavasti seuraavista Tilastokeskuksen julkaisemista kuvaajista.
Suurituloisimman tulokymmenyksen saama tulo-osuus kokonaiskakusta oli 22,2 prosenttia vuonna 2010, kun se vuotta aikaisemmin oli 0,2 prosenttiyksikköä vähemmän. Tulo-osuudet kasvoivat saman verran myös toiseksi ja kolmanneksi suurituloisimmassa tulokymmenyksessä.
(...) Tulojen kasvu oli hyvätuloisilla parempaa kuin keskituloisilla kotitalouksilla. Hyvätuloisten suotuisampi tulokehitys johtuu ennen kaikkea siitä, että voimakkaasti kasvaneet omaisuustulot kohdentuivat enemmän hyvätuloisille kotitalouksille vuonna 2010.
Tämä kuvaaja havainnollistaa, kuinka suurituloisin kymmenys on vuodesta 1987 kasvattanut tasaisesti prosentuaalista osuuttaan talouden kokonaiskakusta. Samana aikana alimman tulokymmenyksen suhteellinen osuus kokonaikakusta on laskenut.
Eri tuloluokkien talouden kokonaispotista saamien osuuksien muutos noudattaa samankaltaista trendiä kuin Yhdysvalloissa, jossa talouden tuottavuuden kasvu johti toisen maailmansodan jälkeisillä vuosikymmenillä työväestön elintason paranemiseen (vuosina 1947-1979), kun taas 1980-luvulta alkaen työntekijöiden tulot polkivat käytännössä paikallaan. Ennen 1980-lukua, kun hyödykkeiden ja palvelujen arvo kasvoi (tuottavuus nousi), myös palkat nousivat. 1980-luvulta eteenpäin yhteiskunnan rikkaimmat keräsivät selvästi suurimman potin talouden tuottavuuden kasvusta, kun taas heikoimmat tuloluokat polkivat lähes paikallaan tai heidän tulonsa jopa heikkenivät.
Tässä kuvaajassa taas tarkastellaan tulokehitystä suhteessa vuoden 1987 tasoon, jolloin eri tuloluokkien osuuksien muutos näkyy vieläkin dramaattisemmin. Suurituloisimman tulokymmenyksen osuus on nyt lähes 30 prosenttia korkeampi kuin vuonna 1987. Samalla ajanjaksolla pienituloisimman kymmenyksen osuus talouden kokonaiskakusta on piennentynyt lähes 20 prosenttia.
Vuoden 1993 jälkeistä voimakasta ylimmän kymmenyksen tulo-osuuden nousua selittää pitkälti kyseisenä vuonna tehty verouudistus, jossa ansio- ja pääomatulojen verotus eriytettiin toisistaan. Tämän jälkeen joidenkin hyvätuloisten on ollut mahdollista nostaa palkkansa progressiivisen verotuksen alaisten ansiotulojen sijaan pääomatuloina, joihin sovelletaan veroprosenttia 28, riippumatta tulojen suuruudesta. Tämän lisäksi pörssiin osinkoa saa nostaa verottomana aina 90 000 euroon asti pörssiin listautumattomista yhtiöistä sekä yhtiöistä, joista osinkojen nostaja omistaa yli 10 prosenttia.
Tässä kuvaajassa taas kuvataan kaikkien tulokymmenysten ansiokehitystä käytettävissä olevien tulojen mukaan.
Vuosina 1990–2007 parhaiten ansaitsevien 50 000 suomalaisen tulot kasvoivat viisi kertaa nopeammin kuin keskituloisen suomalaisen tulot. Kaikkien suomalaisten tulot kasvoivat 41 prosenttia, mutta hyvätuloisimmalla prosentilla ne nousivat 209 prosenttia. Pienituloisimman kymmenyksen tulot kasvoivat tänä aikana yhdellä prosentilla.
Lue myös:
TE: Suomessa tuloerot kasvavat nopeimmin
Tutkimus: 1990-luvulla rikkaimman prosentin tulot lisääntyivät räjähdysmäisesti
Taloussanomat: Tuloerot kasvavat kehittyneissä maissa
Tutkijat: Toteutuuko verotuksen oikeudenmukaisuus?
New York Times: Vaurauden (1947-1979) ja taantuman (1980-) aika
Väitös: Suuret tuloerot haittaavat talouskasvua
Kepa: IMF:n pääjohtaja vaatii tuloerojen kaventamista
Marjut Lindberg: Tuloerot rakentavat luokkayhteiskuntaa
Richard Wilkinson: Kuinka taloudellinen epätasa-arvoisuus vahingoittaa yhteiskuntia
Tutkimus: Tulospalkkiolla voi olla kielteisiä merkityksiä työntekijälle
Talouselämä uutisoi Aalto-yliopiston tuotantotalouden laitoksen tutkija Anu Hakosen väitöskirjatutkimuksesta.
Talouselämä: Loppukäyttäjien palaute voi tehostaa työntekoa enemmän kuin omat päälliköt
Taloussanomat: Korkeat palkat eivät kannusta
Uutta tutkimustietoa työmotivaatiosta
Tutkimus: Muiden rahallinen auttaminen tekee onnelliseksi
Talouselämä: Itsekkyyden myytti murtuu
Talouselämä 10.5.2012
Nyt se on tutkittu: Tulospalkkiolla voi olla kielteisiä merkityksiä työntekijälle
Tulospalkkioiden merkitystä työntekijälle ei voi mitata vain rahassa, ja palkkioilla voi olla myös kielteisiä symbolisia merkityksiä, paljastaa Aalto-yliopiston tuotantotalouden laitoksen tutkija Anu Hakonen väitöskirjassaan.
Esimerkiksi palkkioiden määrän pienentäminen voidaan tulkita arvostuksen puutteeksi. Palkkiojärjestelmä saatetaan kokea myös kontrollin ja hiostamisen välineeksi.
Hakosen mukaan tulospalkkausjärjestelmät motivoivat pikemminkin symbolisten kuin euroissa laskettavien merkitysten välityksellä.
"Aiemmat tutkimustulokset tulospalkkioiden vaikutuksesta työsuoritukseen ovat olleet ristiriitaisia, eikä ole tiedetty, milloin palkkiot vaikuttavat. Vaikutukset syntyvät tutkimukseni perusteella palkkioihin liitettyjen merkitysten kautta," Hakonen tiivistää työnsä tuloksen.
Palkkioilla on merkitystä silloin, kun ne kuvastavat työssä onnistumista, työntekijän asemaa organisaation hierarkiassa sekä johdolta saatua arvostusta. Palkkioiden kuvastamaa arvostusta ei ole aiemmin juuri huomioitu. Siihen Hakonen yhdistää palkkiojärjestelmän toimivuuden ylipäätään.
"Arvostus liittyy tapaan käyttää palkkiojärjestelmää: organisaation johdon toiminnan oikeudenmukaisuuteen, läpinäkyvyyteen ja johdonmukaisuuteen," Hakonen toteaa.
"Todella suuret palkkiot motivoivat toki vain rahankin vuoksi, mutta voimakkain motivaatio työhön syntyy symbolisista merkityksistä. Ihmisiä ei kannata motivoida vain rahalla."
"Aiemmat tutkimustulokset tulospalkkioiden vaikutuksesta työsuoritukseen ovat olleet ristiriitaisia, eikä ole tiedetty, milloin palkkiot vaikuttavat. Vaikutukset syntyvät tutkimukseni perusteella palkkioihin liitettyjen merkitysten kautta," Hakonen tiivistää työnsä tuloksen.Lue myös:
Palkkioilla on merkitystä silloin, kun ne kuvastavat työssä onnistumista, työntekijän asemaa organisaation hierarkiassa sekä johdolta saatua arvostusta.
(...) Esimerkiksi palkkioiden määrän pienentäminen voidaan tulkita arvostuksen puutteeksi. Palkkiojärjestelmä saatetaan kokea myös kontrollin ja hiostamisen välineeksi.
"Todella suuret palkkiot motivoivat toki vain rahankin vuoksi, mutta voimakkain motivaatio työhön syntyy symbolisista merkityksistä. Ihmisiä ei kannata motivoida vain rahalla."
Talouselämä: Loppukäyttäjien palaute voi tehostaa työntekoa enemmän kuin omat päälliköt
Taloussanomat: Korkeat palkat eivät kannusta
Uutta tutkimustietoa työmotivaatiosta
Tutkimus: Muiden rahallinen auttaminen tekee onnelliseksi
Talouselämä: Itsekkyyden myytti murtuu
Talouselämä 10.5.2012
Nyt se on tutkittu: Tulospalkkiolla voi olla kielteisiä merkityksiä työntekijälle
Tulospalkkioiden merkitystä työntekijälle ei voi mitata vain rahassa, ja palkkioilla voi olla myös kielteisiä symbolisia merkityksiä, paljastaa Aalto-yliopiston tuotantotalouden laitoksen tutkija Anu Hakonen väitöskirjassaan.
Esimerkiksi palkkioiden määrän pienentäminen voidaan tulkita arvostuksen puutteeksi. Palkkiojärjestelmä saatetaan kokea myös kontrollin ja hiostamisen välineeksi.
Hakosen mukaan tulospalkkausjärjestelmät motivoivat pikemminkin symbolisten kuin euroissa laskettavien merkitysten välityksellä.
"Aiemmat tutkimustulokset tulospalkkioiden vaikutuksesta työsuoritukseen ovat olleet ristiriitaisia, eikä ole tiedetty, milloin palkkiot vaikuttavat. Vaikutukset syntyvät tutkimukseni perusteella palkkioihin liitettyjen merkitysten kautta," Hakonen tiivistää työnsä tuloksen.
Palkkioilla on merkitystä silloin, kun ne kuvastavat työssä onnistumista, työntekijän asemaa organisaation hierarkiassa sekä johdolta saatua arvostusta. Palkkioiden kuvastamaa arvostusta ei ole aiemmin juuri huomioitu. Siihen Hakonen yhdistää palkkiojärjestelmän toimivuuden ylipäätään.
"Arvostus liittyy tapaan käyttää palkkiojärjestelmää: organisaation johdon toiminnan oikeudenmukaisuuteen, läpinäkyvyyteen ja johdonmukaisuuteen," Hakonen toteaa.
"Todella suuret palkkiot motivoivat toki vain rahankin vuoksi, mutta voimakkain motivaatio työhön syntyy symbolisista merkityksistä. Ihmisiä ei kannata motivoida vain rahalla."
Suomenlinnaan oma valuutta?
Suomenlinna Money Lab -projekti tutkii saarta paikkana, jossa tapahtuu sekä sosiaalista ja kulttuurista kanssakäymistä että taloudellista vaihtoa. Tarkoituksena on tutkia ”paikallista rahaa” sekä sosiaalisena konseptina, joka yhdistää ihmisiä sekä konkreettisena esineenä, joka edustaa Suomenlinnaa maantieteellisenä paikkana. Tarkoituksena on toteuttaa sarja työpajoja, joiden kautta tutkitaan miten erilaiset sosiaaliset ja maantieteelliset seikat luovat ja muokkaavat paikallista käsitystä ”arvosta”. Projekti on avoin kaikille jotka haluavat osallistua.
Suomenlinnassa toteutettava paikallisrahaprojekti on yksi esimerkki niistä kiinnostavista konkreettisista talouskokeiluista, joita jo tällä hetkellä toteutetaan ympäri maailmaa. Nämä kokeilut ovat arvokkaita, sillä osallisuustalouden kaltaisten demokraattisuuteen ja ekologiseen kestävyyteen pyrkivien vaihtoehtoisten talousteoreettisten mallien kehittämisen ja vertailun ohella on ensisijaisen tärkeää etsiä tapoja luoda kestäviä taloudellisia verkostoja nykyisen kapitalismin sisälle, joiden avulla voidaan testata erilaisia tasavertaiseen yhteistyöhön perustuvan talouden käytännön kokeiluja.
Mitä on paikallisraha? Paikallisrahajärjestelmiä eri muodoissaan on toteutettu tähän asti muun muassa Yhdysvalloissa, Kanadassa, Iso-Britanniassa ja Australiassa. Kaikissa paikallisrahajärjestelmissä perusideana on, että toisen yhteisön jäsenen voi palkata tekemään jonkun palvelun, ja tästä palvelusta maksetaan paikallisessa valuutassa. Yhdysvalloissa kenties laajimmalle levinnyt paikallisrahakokeilu on Time Dollar -järjestelmä, jossa työtä vaihdetaan "työtunti työtunnista" -periaatteella.
Järjestelmä on muun muassa mahdollistanut vanhusten palveluiden tuotannon ja kuluttamisen organisointia niin, että hyödyllisiä palveluita on pystytty tuottamaan yhteisöllisellä tavalla. Esimerkiksi 60-vuotias voi lukea 80-vuotiaalle tietyn tuntimäärän tai ajokortin omaava henkilö voi viedä toisen ajokortittoman kauppareissulle, joka kestää puolestaan tietyn tuntimäärän. Nämä kerätyt "aikadollarit" voi käyttää myöhemmin palveluihin, joita itse tarvitsee. Suomalainen Aikapankki-järjestelmä muistuttaa Yhdysvaltalaista Time Dollar -järjestelmää ja on ehdottomasti tutustumisen arvoinen.
Ideoiden taustalla vaikuttaa kritiikki nykyistä rahajärjestelmää sekä rahoitusmarkkinoita kohtaan. Paikalliset alueet eivät usein välttämättä nousekaan lamasta, vaikka kansantalouden rattaat alkaisivatkin pyöriä rivakammin. Rahoitusmarkkinat myös usein keräävät köyhien yhteisöjen säästöt ja investoivat nämä pääomat muualle, vaikka alueella olisi huutava tarve investoinneille.
Paikallisrahajärjestelmät ovat hyödyllisiä vähentämään paikallista työttömyyttä ja palkitsemaan ihmisiä työstään reilummin kuin työmarkkinoilla. On kuitenkin tärkeää huomioida, että vaikka paikallisrahat voivat tuoda mukanaan edellä kuvatun kaltaisia parannuksia, muut reformit voivat olla yhtä tehokkaita tai tehokkaampia samojen tavoitteiden toteuttamisessa. Esimerkiksi rahoituslaitosten pääomien vienti köyhiltä alueilta muualle on yleensä estettävissä tehokkaammin muun muassa yhteisön kehitykseen tarkoitetuilla rahoitushankkeilla ja pankkeihin kohdistetuilla velvoitteilla paikallisen investoinnin lisäämisestä.
Paikallisrahakokeilujen yksi keskeinen etu on kuitenkin siinä, että ne tarjoavat osallistujilleen työkaluja talouden instituutioiden uudelleen arviointiin – esimerkiksi pohdinnat työnjaon oikeudenmukaisuudesta syntyvät automaattisesti paikallisrahajärjestelmien toteuttamisen yhteydessä.
Parecon Finland on osallistunut Suomenlinna Money Lab -projektin suunnitteluprosessiin.
WWF: Vauraat länsimaat ulkoistavat luonnon köyhtymisen
WWF:
Markkinoilla ainoa tapa hillitä WWF:n raportin kuvaamaa luonnon köyhtymistä on asettaa rajoituksia ja korjaavia veroja kehityksen hillitsemiseksi. Näillä korjausliikkeillä voidaan pyrkiä huomioimaan taloustoiminnan sosiaalisisa, ympäristöllisiä ja taloudellisia vaikutuksia ja tuomaan hyödykkeiden ja palveluiden hintoja lähemmäs niiden todellisia kustannuksia.
Markkinamekanismeissa ei siis itsessään ole rakenteellista keinoa ottaa ulkoisvaikutuksia huomioon, ja tästä syystä edellä mainitun kaltaiset korjausliikkeet etenevät usein taloudessa vastavirtaan. Johtuen tuotantoyksiköiden omistusten lisääntyvästä keskittymisestä kansainväliset suuryhtiöt kykenevät myös tehokkaasti lobbausvoimallaan pysäyttämään kansalaisjärjestöjen tai asiantuntijoiden vaatiman tehokkaan sääntelyn toteutumisen.
WWF
Living Planet -raportti: Vauraat länsimaat ulkoistavat luonnon köyhtymisen
Luonnon monimuotoisuus heikkenee erittäin huolestuttavasti tropiikin köyhemmissä maissa, kun länsimaissa on tapahtunut myös myönteistä kehitystä. Tämä johtuu siitä, että länsimaiden kulutus näkyy yhä voimakkaammin kehittyvien maiden ekosysteemeissä. Tämä käy ilmi WWF:n uudesta Living Planet 2012 -raportista. Raportti selvittää luonnon monimuotoisuuden tilan lisäksi ihmiskunnan ekologisen jalanjäljen suuruutta ja vaikutuksia.
”Olemme rikkaissa länsimaissa onnistuneet muun muassa lainsäädännön ja suojelualueiden avulla kääntämään useiden eliölajien, kuten merikotkan, saukon ja saimaannorpan, kehitystä parempaan suuntaan. Emme voi kuitenkaan huokaista helpotuksesta, sillä samalla kulutus- ja tuotantotapamme hävittävät lajeja ja niiden elinympäristöjä trooppisissa maissa”, sanoo WWF Suomen suojelujohtaja Jari Luukkonen.
Living Planet -indeksin mukaan luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen on jatkunut maailmassa. Monimuotoisuus on vähentynyt lähes 30 prosentilla vuodesta 1970 vuoteen 2008. Erityisesti lajien tila on heikentynyt trooppisella vyöhykkeellä, yli 60 prosentilla. Lauhkealla vyöhykkeellä indeksi koheni samalla ajanjaksolla 30 prosentilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ekosysteemimme olisivat tropiikkia paremmassa kunnossa.
”Luonnon monimuotoisuuden tila oli mittauksen alkaessa vuonna 1970 lauhkealla vyöhykkeellä surkea. Vaikka tilanne on indeksin seuraamien lajien osalta parantunut, ovat alueelliset ja eri lajien väliset erot valtavat. Edelleen on paljon tehtävää”, Luukkonen kertoo.
Papuasta kadonnut 5 miljoonaa hehtaaria
Trooppisissa maissa tuotetaan suuri osa länsimaalaistenkin käyttämistä hyödykkeistä tai niiden raaka-aineista.
”Ulkomaisten yritysten investoinnit esimerkiksi Papua-Uusi-Guineassa ovat vieneet yli viisi miljoonaa hehtaaria maata erityisesti palmuöljyn ja metsäplantaasien tuotantoon. Tämä heikentää paikallisten mahdollisuuksia hyödyntää maitaan”, Luukkonen jatkaa.
Joka toinen vuosi julkaistavan raportin Living Planet -indeksi perustuu 2688 erilaisen nisäkäs-, lintu-, matelija-, sammakkoeläin- ja kalalajin yli 9000 populaation lukumäärille. Seurannassa olevien eliölajien määrä on nyt suurempi kuin koskaan ennen.
EU:n verkot kahmivat trooppisilla vesillä
Eniten monimuotoisuus on heikentynyt trooppisilla vesialueilla. Syynä on esimerkiksi kalastuksen valtava lisääntyminen, joka on johtanut ylikalastukseen monilla alueilla. Globaalisti pyyntimäärät ovat kasvaneet viisinkertaisiksi vuoden 1950 19 miljoonasta tonnista vuoden 2005 87 miljoonaan tonniin.
”EU-maiden kalastus on siirtynyt kauas unionin vesialueiden ulkopuolelle, erityisesti Länsi- ja Itä-Afrikan trooppisille vesialueille. Suomalaistenkin kalankulutus on muuttunut niin, että syömästämme kalasta 70 prosenttia tulee ulkomailta”, Luukkonen kertoo.
Qatarilaisilla on maailman suurin ekologinen jalanjälki
Luonnon monimuotoisuuden lisäksi Living Planet -raportti tarkastelee ihmiskunnan ekologista jalanjälkeä. Se kertoo, miten paljon biologisesti tuottavaa pinta-alaa tarvitaan kulutuksemme kattamiseen ja hiilidioksidipäästöjemme sitomiseen.
Ihmiskunta kuluttaa edelleen 1,5-kertaisesti sen, mitä maapallo pystyy tuottamaan. Mikäli kaikki kuluttaisivat kuten suomalaiset, tarvitsisimme kolme maapalloa tyydyttämään tarpeemme. Jos kulutustottumuksemme olisivat kuten indonesialaisilla, selviäisimme vain kahdella kolmasosalla planeettamme biokapasiteetista.
”Viisi maata, joilla on suurin ekologinen jalanjälki asukasta kohti, ovat Qatar, Kuwait, Yhdistyneet Arabiemiraatit, Tanska ja Yhdysvallat. Suomi on nyt jalanjäljeltään 11. suurin, kun kaksi vuotta aikaisemmin olimme sijalla 12”, sanoo WWF Suomen pääsihteeri Liisa Rohweder.
Vihreästä taloudesta tehtävä totta
Raportti osoittaa YK:n kestävän kehityksen Rio+20 -kokouksen alla kansainvälisten, muun muassa vihreään talouteen liittyvien, sopimusten tärkeyden. Esimerkiksi YK:n biodiversiteettikokouksessa Nagoyassa vuonna 2010 sovittiin maailman luonnonsuojelualueiden kasvattamisesta maa- ja sisävesialueilla 17 prosenttiin ja maailman merillä 10 prosenttiin.
”Vihreän talouden käsitteeseen on saatava todellista sisältöä. Ympäristölle haitalliset tuet on lakkautettava ja tuotannon ympäristöhaittoja on arvotettava niiden todellisten vahinkojen mukaan. Esimerkiksi Talvivaaran kaivos on saastuttanut jo nyt laajoja vesialueita ja Raahen kultakaivos sai luvan laskea jätevesiään luontoon neljän tuhannen euron mitätöntä korvausta vastaan. Käytämme koko ajan luonnon pääomaa velaksi. Tämä velkakriisi on vielä estettävissä, mutta toimeen on ryhdyttävä pikaisesti”, Rohweder sanoo.
”Olemme rikkaissa länsimaissa onnistuneet muun muassa lainsäädännön ja suojelualueiden avulla kääntämään useiden eliölajien, kuten merikotkan, saukon ja saimaannorpan, kehitystä parempaan suuntaan. Emme voi kuitenkaan huokaista helpotuksesta, sillä samalla kulutus- ja tuotantotapamme hävittävät lajeja ja niiden elinympäristöjä trooppisissa maissa”, sanoo WWF Suomen suojelujohtaja Jari Luukkonen.
Living Planet -indeksin mukaan luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen on jatkunut maailmassa. Monimuotoisuus on vähentynyt lähes 30 prosentilla vuodesta 1970 vuoteen 2008. Erityisesti lajien tila on heikentynyt trooppisella vyöhykkeellä, yli 60 prosentilla.WWF:n raportti kuvaa huolestuttavasti niitä valtavan mittaluokan ympäristökatastrofeja, joita syntyy nykyisen taloustuotannon ja -kulutuksen seurauksena. Ongelmat juontavat juurensa markkinoiden hinnanmuodostusmenetelmään, markkinakilpailuun, jossa ei huomioida lainkaan tuotannon ja kulutuksen ohessa syntyviä haittoja ympäristölle ja ihmisille – negatiivisia ulkoisvaikutuksia.
Markkinoilla ainoa tapa hillitä WWF:n raportin kuvaamaa luonnon köyhtymistä on asettaa rajoituksia ja korjaavia veroja kehityksen hillitsemiseksi. Näillä korjausliikkeillä voidaan pyrkiä huomioimaan taloustoiminnan sosiaalisisa, ympäristöllisiä ja taloudellisia vaikutuksia ja tuomaan hyödykkeiden ja palveluiden hintoja lähemmäs niiden todellisia kustannuksia.
Markkinamekanismeissa ei siis itsessään ole rakenteellista keinoa ottaa ulkoisvaikutuksia huomioon, ja tästä syystä edellä mainitun kaltaiset korjausliikkeet etenevät usein taloudessa vastavirtaan. Johtuen tuotantoyksiköiden omistusten lisääntyvästä keskittymisestä kansainväliset suuryhtiöt kykenevät myös tehokkaasti lobbausvoimallaan pysäyttämään kansalaisjärjestöjen tai asiantuntijoiden vaatiman tehokkaan sääntelyn toteutumisen.
WWF
Living Planet -raportti: Vauraat länsimaat ulkoistavat luonnon köyhtymisen
Luonnon monimuotoisuus heikkenee erittäin huolestuttavasti tropiikin köyhemmissä maissa, kun länsimaissa on tapahtunut myös myönteistä kehitystä. Tämä johtuu siitä, että länsimaiden kulutus näkyy yhä voimakkaammin kehittyvien maiden ekosysteemeissä. Tämä käy ilmi WWF:n uudesta Living Planet 2012 -raportista. Raportti selvittää luonnon monimuotoisuuden tilan lisäksi ihmiskunnan ekologisen jalanjäljen suuruutta ja vaikutuksia.
”Olemme rikkaissa länsimaissa onnistuneet muun muassa lainsäädännön ja suojelualueiden avulla kääntämään useiden eliölajien, kuten merikotkan, saukon ja saimaannorpan, kehitystä parempaan suuntaan. Emme voi kuitenkaan huokaista helpotuksesta, sillä samalla kulutus- ja tuotantotapamme hävittävät lajeja ja niiden elinympäristöjä trooppisissa maissa”, sanoo WWF Suomen suojelujohtaja Jari Luukkonen.
Living Planet -indeksin mukaan luonnon monimuotoisuuden heikkeneminen on jatkunut maailmassa. Monimuotoisuus on vähentynyt lähes 30 prosentilla vuodesta 1970 vuoteen 2008. Erityisesti lajien tila on heikentynyt trooppisella vyöhykkeellä, yli 60 prosentilla. Lauhkealla vyöhykkeellä indeksi koheni samalla ajanjaksolla 30 prosentilla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ekosysteemimme olisivat tropiikkia paremmassa kunnossa.
”Luonnon monimuotoisuuden tila oli mittauksen alkaessa vuonna 1970 lauhkealla vyöhykkeellä surkea. Vaikka tilanne on indeksin seuraamien lajien osalta parantunut, ovat alueelliset ja eri lajien väliset erot valtavat. Edelleen on paljon tehtävää”, Luukkonen kertoo.
Papuasta kadonnut 5 miljoonaa hehtaaria
Trooppisissa maissa tuotetaan suuri osa länsimaalaistenkin käyttämistä hyödykkeistä tai niiden raaka-aineista.
”Ulkomaisten yritysten investoinnit esimerkiksi Papua-Uusi-Guineassa ovat vieneet yli viisi miljoonaa hehtaaria maata erityisesti palmuöljyn ja metsäplantaasien tuotantoon. Tämä heikentää paikallisten mahdollisuuksia hyödyntää maitaan”, Luukkonen jatkaa.
Joka toinen vuosi julkaistavan raportin Living Planet -indeksi perustuu 2688 erilaisen nisäkäs-, lintu-, matelija-, sammakkoeläin- ja kalalajin yli 9000 populaation lukumäärille. Seurannassa olevien eliölajien määrä on nyt suurempi kuin koskaan ennen.
EU:n verkot kahmivat trooppisilla vesillä
Eniten monimuotoisuus on heikentynyt trooppisilla vesialueilla. Syynä on esimerkiksi kalastuksen valtava lisääntyminen, joka on johtanut ylikalastukseen monilla alueilla. Globaalisti pyyntimäärät ovat kasvaneet viisinkertaisiksi vuoden 1950 19 miljoonasta tonnista vuoden 2005 87 miljoonaan tonniin.
”EU-maiden kalastus on siirtynyt kauas unionin vesialueiden ulkopuolelle, erityisesti Länsi- ja Itä-Afrikan trooppisille vesialueille. Suomalaistenkin kalankulutus on muuttunut niin, että syömästämme kalasta 70 prosenttia tulee ulkomailta”, Luukkonen kertoo.
Qatarilaisilla on maailman suurin ekologinen jalanjälki
Luonnon monimuotoisuuden lisäksi Living Planet -raportti tarkastelee ihmiskunnan ekologista jalanjälkeä. Se kertoo, miten paljon biologisesti tuottavaa pinta-alaa tarvitaan kulutuksemme kattamiseen ja hiilidioksidipäästöjemme sitomiseen.
Ihmiskunta kuluttaa edelleen 1,5-kertaisesti sen, mitä maapallo pystyy tuottamaan. Mikäli kaikki kuluttaisivat kuten suomalaiset, tarvitsisimme kolme maapalloa tyydyttämään tarpeemme. Jos kulutustottumuksemme olisivat kuten indonesialaisilla, selviäisimme vain kahdella kolmasosalla planeettamme biokapasiteetista.
”Viisi maata, joilla on suurin ekologinen jalanjälki asukasta kohti, ovat Qatar, Kuwait, Yhdistyneet Arabiemiraatit, Tanska ja Yhdysvallat. Suomi on nyt jalanjäljeltään 11. suurin, kun kaksi vuotta aikaisemmin olimme sijalla 12”, sanoo WWF Suomen pääsihteeri Liisa Rohweder.
Vihreästä taloudesta tehtävä totta
Raportti osoittaa YK:n kestävän kehityksen Rio+20 -kokouksen alla kansainvälisten, muun muassa vihreään talouteen liittyvien, sopimusten tärkeyden. Esimerkiksi YK:n biodiversiteettikokouksessa Nagoyassa vuonna 2010 sovittiin maailman luonnonsuojelualueiden kasvattamisesta maa- ja sisävesialueilla 17 prosenttiin ja maailman merillä 10 prosenttiin.
”Vihreän talouden käsitteeseen on saatava todellista sisältöä. Ympäristölle haitalliset tuet on lakkautettava ja tuotannon ympäristöhaittoja on arvotettava niiden todellisten vahinkojen mukaan. Esimerkiksi Talvivaaran kaivos on saastuttanut jo nyt laajoja vesialueita ja Raahen kultakaivos sai luvan laskea jätevesiään luontoon neljän tuhannen euron mitätöntä korvausta vastaan. Käytämme koko ajan luonnon pääomaa velaksi. Tämä velkakriisi on vielä estettävissä, mutta toimeen on ryhdyttävä pikaisesti”, Rohweder sanoo.
HS: Yrityksille ja kuluttajille myönnetyt lainat vähentyneet
Helsingin Sanomat:
Köyhät ja keskituloiset käyttävät suuremman osan tuloistaan arkipäiväiseen kulutukseen, kuin rikkaat, joten heidän tulojensa alentuminen ja palveluiden leikkaukset vähentävät merkittävällä tavalla kokonaiskysyntää. Kun kokonaiskysyntä laskee, yksityisen sektorin investointihalukkuus heikkenee, sillä heidän tuotteilleen ei ole samaa määrää ostajia, kuin ennen. Näin ollen leikkaukset aiheuttavat talouteen itseään toistavan kierteen, joka johtaa entistä syvempään lamaan.
Lue myös:
Robin Hahnel: Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu
Joseph Stiglitz: Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä
Paul Krugman: Julkinen velka ymmärretään väärin
YLE: Leikkauksien tilalle talouden elvytystä
HS, Olavi Koistinen 4.5.2012
Kuluttajien ja yritysten lainat ovat yhä tiukassa euroalueella
Euroopan keskuspankin europankeille myöntämä lainaraha ei ole virrannut vuolaasti kuluttajille tai yrityksille asti. Yrityksille ja asunnonostajille myönnettyjen lainojen määrä on euroalueella supistunut syksystä.
Euroopan keskuspankki lainasi talvella europankeille yhteensä 1 020 miljardia euroa kolmeksi vuodeksi edullisin ehdoin. Silloin pelättiin, että euroalueen velkakriisi ajaa pankit vakaviin vaikeuksiin, eivätkä ne enää saa lainaa markkinoilta.
Euroalueen pankkien myöntämien lainojen määrän vähenemiseen on kaksi syytä, sanoo OP-Pohjola-pankin pääekonomisti Reijo Heiskanen.
Pankit ovat kiristäneet lainaehtojaan, koska pelkäävät taantumaa ja asiakkaiden maksukyvyttömyyttä. Mutta myös esimerkiksi yritykset, jotka tuntevat heikon talouskehityksen nahoissaan, ovat haluttomia investoimaan lainarahalla.
Edes huomattavan alhaiset korot eivät rohkaise yrityksiä pahimmissa velkamaissa.
"Kun taloustilanne on vaisu, niin ei kysyntää luotoillekaan juuri ole", Heiskanen sanoo.
Hänen mukaansa pankit ovat uusineet EKP:n rahoituksella omia erääntyviä lainojaan ja erityisesti Espanjassa ja Italiassa myös lainanneet rahaa valtioille.
EKP:n pääjohtaja Mario Draghin mukaan kestää aikansa ennen kuin keskuspankin tukilainat näkyvät kuluttajien ja yritysten luottomarkkinoiden vilkastumisena.
Lisää aiheesta perjantain Helsingin Sanomissa.
Euroalueen pankkien myöntämien lainojen määrän vähenemiseen on kaksi syytä, sanoo OP-Pohjola-pankin pääekonomisti Reijo Heiskanen.
Pankit ovat kiristäneet lainaehtojaan, koska pelkäävät taantumaa ja asiakkaiden maksukyvyttömyyttä. Mutta myös esimerkiksi yritykset, jotka tuntevat heikon talouskehityksen nahoissaan, ovat haluttomia investoimaan lainarahalla.
Edes huomattavan alhaiset korot eivät rohkaise yrityksiä pahimmissa velkamaissa.
"Kun taloustilanne on vaisu, niin ei kysyntää luotoillekaan juuri ole", Heiskanen sanoo.OP Pohjolan pääekonomistin lausunnot tukevat huomioita, joita useat arvovaltaiset asiantuntijat, kuten taloustieteen nobelistit Paul Krugman ja Joseph Stiglitz, ovat esittäneet leikkauspolitiikan vaaroista talouskehityksen kannalta. Ilmiselvien valtavan mittakaavan sosiaalisten ongelmien lisäksi julkisen kulutuksen leikkaaminen heikentää julkisen sektorin työntekijöiden ostovoimaa sekä myöskin yksityisen sektorin tulevaisuudennäkymiä, sillä valtio ja kunnat tilaavat hyödykkeitä ja palveluja runsaasti yksityiseltä sektorilta.
Köyhät ja keskituloiset käyttävät suuremman osan tuloistaan arkipäiväiseen kulutukseen, kuin rikkaat, joten heidän tulojensa alentuminen ja palveluiden leikkaukset vähentävät merkittävällä tavalla kokonaiskysyntää. Kun kokonaiskysyntä laskee, yksityisen sektorin investointihalukkuus heikkenee, sillä heidän tuotteilleen ei ole samaa määrää ostajia, kuin ennen. Näin ollen leikkaukset aiheuttavat talouteen itseään toistavan kierteen, joka johtaa entistä syvempään lamaan.
Lue myös:
Robin Hahnel: Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu
Joseph Stiglitz: Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä
Paul Krugman: Julkinen velka ymmärretään väärin
YLE: Leikkauksien tilalle talouden elvytystä
HS, Olavi Koistinen 4.5.2012
Kuluttajien ja yritysten lainat ovat yhä tiukassa euroalueella
Euroopan keskuspankin europankeille myöntämä lainaraha ei ole virrannut vuolaasti kuluttajille tai yrityksille asti. Yrityksille ja asunnonostajille myönnettyjen lainojen määrä on euroalueella supistunut syksystä.
Euroopan keskuspankki lainasi talvella europankeille yhteensä 1 020 miljardia euroa kolmeksi vuodeksi edullisin ehdoin. Silloin pelättiin, että euroalueen velkakriisi ajaa pankit vakaviin vaikeuksiin, eivätkä ne enää saa lainaa markkinoilta.
Euroalueen pankkien myöntämien lainojen määrän vähenemiseen on kaksi syytä, sanoo OP-Pohjola-pankin pääekonomisti Reijo Heiskanen.
Pankit ovat kiristäneet lainaehtojaan, koska pelkäävät taantumaa ja asiakkaiden maksukyvyttömyyttä. Mutta myös esimerkiksi yritykset, jotka tuntevat heikon talouskehityksen nahoissaan, ovat haluttomia investoimaan lainarahalla.
Edes huomattavan alhaiset korot eivät rohkaise yrityksiä pahimmissa velkamaissa.
"Kun taloustilanne on vaisu, niin ei kysyntää luotoillekaan juuri ole", Heiskanen sanoo.
Hänen mukaansa pankit ovat uusineet EKP:n rahoituksella omia erääntyviä lainojaan ja erityisesti Espanjassa ja Italiassa myös lainanneet rahaa valtioille.
EKP:n pääjohtaja Mario Draghin mukaan kestää aikansa ennen kuin keskuspankin tukilainat näkyvät kuluttajien ja yritysten luottomarkkinoiden vilkastumisena.
Lisää aiheesta perjantain Helsingin Sanomissa.
Köyhyys on tyhmyyttä, pelurit pärjää: osa 2
Tämä kirjoitus on jatkoa edelliselle osalle, jossa tarkasteltiin luokkayhteiskunnan vaikutuksia ihmisten asenteisiin ja ihmisten mahdollisuuksia nousta köyhyydestä sekä pärjätä kilpailussa työmarkkinoilla.
Tässä osiossa tarkastelemme tekijöitä, jotka vaikuttavat ihmisten tulotasoon ja menestymiseen työmarkkinoilla. Yrittämisen ja ahkeruuden merkitystä ei tule väheksyä. On kuitenkin perusteltua olettaa, että niiden roolia korostetaan yleisesti liikaa yksilön menestymisen syitä arvioitaessa ja että monet muut tekijät vaikuttavat etenkin ihmisen tulotason määrittymiseen huomattavasti voimakkaammin kuin ahkeruus, työnteko ja yrittäminen.
Taloussanomat:
On monta tekijää, joita ihmiset eivät ota huomioon arvioidessaan omaa menestymistään - kuinka paljon siitä on omaa ansiota ja kuinka paljon onnea, sattumaa tai muista ihmisistä riippuvaista. Monet ihmiset ovat taipuvaisia ylikorostamaan omaa kovaa työtään, mikä on täysin ymmärrettävää. Monet edellä kuvatun kaltaiset seikat otetaan monesti itsestäänselvyytenä, ei ymmärretä niiden vaikutusta tai oletetaan asetelmien olevan samankaltaiset kaikilla - paitsi mitä tulee jokaisen yksilön biologiseen erilaisuuteen - varsinkin jos omassa tuttavapiirissä ei ole ihmisiä erilaisista perhetaustoista. Tämä luokkayhteiskunnan ilmiö tuli esille Työterveyslaitoksen hiljattaisessa tutkimuksessa.
Yksi tekijä ihmisen ansioista on tuottavan omaisuuden omistaminen. Olemme pohtineet tämän kaltaisen palkitsemiseen liittyvää problematiikkaa toisaalla, tässä yhteydessä tarkastelemme kysymystä ainoastaan siitä näkökulmasta, ovatko tuottavan omaisuuden suomat tulot yksilön omaa ansiota. Tuottavaa omaisuutta eli tuotantovälineiden omistusta voidaan saada perimällä tai lahjana, tai sitten hankkia omalla työllä. Lienee itsestään selvää, ettei ensin mainitussa tapauksessa yksilön omilla ansioilla ei ole mitään tekemistä asian kanssa.
Toisessa tapauksessa, jossa yksilö on itse hankkinut omaisuutensa, ei kuvio ole niin selkeä. Tässäkin tapauksessa perhe- ja tuttavaverkosto on tärkeässä asemassa, koska niillä, joilla on paremmat yhteydet tai sisäpiirin tietoa, on paremmat asemat tuottavan omaisuuden hankkimiseen. Lisäksi tuotantovälineiden avulla tienatut voitot perustuvat siihen, että omistajat saavat osuuden muiden ihmisten tuottavuuden kasvusta, joka syntyy muiden tehdessä töitä tuotantovälineillä. Tässäkin tapauksessa ajatus yksilön omista ansioista on erittäin kyseenalainen.
Toinen tapa ansaita tuloja on työn tekeminen. Jos oletetaan, että ihmisen asema työmarkkinoilla ja palkka määrittyy edes jossain määrin sen perusteella, kuinka ahkera ja tuottava kukin on, on perusteltua ajatella, että suuret tulot ovat jossain määrin omaa ansiota. Varsinkin jos emme ota huomioon edellä mainittuja perhetaustaan liittyviä tekijöitä.
Taloustieteilijät määrittelevät mihin tahansa tuotantopanokseen sijoitetun työn tuon panoksen "rajatuotoksi". Toisin sanoen, jos lisäämme yhden kysymyksessä olevan panosyksikön kaikkiin tuotannossa jo käytettyihin tuotantopanoksiin, paljonko tuotannon arvo kasvaisi? Vastaus määritellään kysymyksessä olevan panoksen rajatuotoksi.
Mutta valtavirran taloustieteilijät opettavat, että rajatuotos eli panoksen lisääminen riippuu yhtä paljon tuon panoksen tarjolla olevien yksiköiden määrästä ja muiden, sitä korvaavien panosten määrästä ja laadusta kuin mistään itse panoksen perimmäisestä ominaisuudesta. Eli jos vastaavaa työtä on helposti saatavilla muualta, kyseisen työn rajatuotos laskee. Jos taas vastaavaa työtä ei ole saatavilla helposti, eli työntekijä ei ole helposti korvattavissa, rajatuotos kasvaa.
Erilaisten työsuoritusten rajatuotos riippuu etupäässä kuhunkin työntekijäryhmään kuuluvien ihmisten lukumäärästä ja heidän käytössään olevien muusta kuin työstä koostuvien panosten määrästä ja laadusta. Ihmisen työn arvo määrittyy tästä näkökulmasta hyvin sattumanvaraisesti, sen perusteella onko vastaavanlaista työtä tai "kyvykkyyttä" paljoa tarjolla vai ei.
Tämän ohella useimmat jäljelle jäävät erot ihmisten henkilökohtaisessa tuottavuudessa aiheutuvat henkilökohtaisista eroista. Nämä taas riippuvat sekä biologisista että kasvuympäristöön liittyvistä tekijöistä, eikä näihin kumpaankaan ihminen voi juurikaan vaikuttaa, joten on harhaanjohtavaa sanoa, että yksilön tuottavuus perustuisi hänen omiin ansioihinsa. Ainoastaan jokaisen ahkeruus ja työn määrä on tiettyjen reunaehtojen puitteissa yksilön itsensä määriteltävissä.
Käsitys työnsä tuloksista omien ansioiden seurauksena saattaa jopa joskus lähemmässä tarkastelussa osoittautua täydellisessä harhaksi. Taloustieteen nobelisti, psykologi Daniel Kahneman seurasi tutkimuksissaan rahoitusmarkkinoilla työskenteleviä sijoittajia kahdeksan vuoden ajan. Hän havaitsi, että vaikka he elättelevät suuria luuloja kyvykkyydestään, todellisuudessa heidän suoriutumisensa oli tällä aikavälillä täysin sattumanvaraista, ilman minkäänlaista jatkuvuutta. Ne, jotka onnistuivat, olivat ainoastaan onnekkaita. Aivan kuin nopanheitossa, kyvykkyydellä ei ollut mitään tekemistä heidän menestymisensä taustalla. Kuitenkin he pitivät kiinni uskostaan oman työnsä vaikuttavuuteen, jopa vielä senkin jälkeen, kun olivat kuulleet tutkimuksen tuloksista.
Markkinatalouden työnjako jakaa erilaiset työtehtävät hierarkkisesti. Tällöin yksilöiden neuvotteluasemat työmarkkinoilla nousevat suureen rooliin heidän palkkansa määrittelyssä, kun työstä maksettava palkka määräytyy markkinatilanteiden mukaan. Ne, joille markkina-asetelmat takaavat voimakkaat neuvotteluasemat - joiden työpanos ei ole helposti korvattavissa toisella vastaavalla - pääsevät edulliseen asemaan työnsä hinnan määrittelyssä. Myös työntekijän sosiaaliset verkosto nousevat merkittävään rooliin. Havainnollistava esimerkki on toimitusjohtajien palkat Suomessa, mistä Helsingin Sanomat uutisoi viime vuoden puolella.
Tämä pätee varsinkin sen takia, koska yhteiskunnassa jonkun täytyy aina nämä työt tehdä. Hierarkkisesta ja eriarvoisesta työnjaosta johtuen osa työtätekevästä väestöstä on "tuomittu" suhteelliseen köyhyyteen, eikä se johdu pelkästään heidän yritteliäisyyden puutteesta tai "tyhmyydestään". Samaa pätee osaan työttömistä. Silloin kun yhteiskunnassa on rakenteellista työttömyyttä, osa työkykyisestä ja -haluisesta väestöstä päätyy väistämättä työttömäksi. Esimerkiksi Työ- ja elinkeinoministeriön mukaan suomessa oli vuoden 2012 maaliskuussa 250 000 työtöntä työnhakijaa ja ainoastaan 115 000 avointa työpaikkaa.
Usein kuulee tähän väittämään esitetyn vastalauseen, jonka mukaan he voisivat itse työllistää itsensä ryhtymällä yrittäjiksi. Kuitenkaan todellisuudessa kyse ei ole ainoastaan yksinkertaisesta valinnasta ryhtyäkö yrittäjäksi vai ei. Kuten edellisessä osassa esitimme, jo pelkkä epävarman toimeentulon tilanteessa eläminen tekee tulevaisuuteen tähtäävän ja rationaalisen ajattelun vaikeaksi, tämän hetken tarpeiden kuormittaessa ajattelun kapasiteettia niin voimakkaasti. Lisäksi yrittäjäksi ryhtyminen vaatii pääomia, joita kaikille halukkaille ei ole täysin vastikkeetta ja helposti tarjolla.
Monet silti peräänantamattomasti väittävät, että on ihmisten oma vika, kun he jäävät joko työttömiksi tai alhaisen palkkatason töihin, eivätkä pyri korkeammalle. He olettavat, että jokainen, jolla on tarpeeksi älykkyyttä, yritystä ja peräänantamattomuutta voi nousta korkeammalle työnjaon hierarkiassa kohti parempia palkkoja ja asemia. Kuitenkin tämä vaatii tietynlaisia luonteenpiirteitä tai tietynlaista sopeutumista ja muovautumista, joihin kaikki eivät täysin luonnollisista syistä ole kykeneväisiä tai edes halukkaita.
Belinda Board ja Katarina Fritzon tutkivat 39:ää johtavissa tehtävissä yritysmaailmassa toimivaa henkilöä. He vertasivat kokeiden tuloksia toisiin samanlaisiin kokeisiin, jotka oli tehty eräässä vankimielisairaalassa. Vertailussa kävi ilmi, että yritysmaailman johtajat saivat joko yhtäläiset tai suuremmat pisteet eräillä osa-alueilla, jotka ilmentävät psykopaattista persoonallisuushäiriötä. Jotkut, jopa "peittosivat" potilaita, jotka oli diagnosoitu psykopaateiksi. Näitä piirteitä olivat egosentrisyys, valmius hyväksikäyttää muita, voimakas kokemus oikeutuksesta oman asemansa ajamisessa sekä empatian ja omatunnon puute. Tämän kaltaiset ihmiset ovat erittäin kykeneväisiä miellyttämään ja manipuloimaan toisia ihmisiä, mikä palvelee vahvasti sekä heidän omaansa että edustamansa yrityksen etua.
Jos yritysjohtajan asema otetaan kriteeriksi menestykselle työelämässä, vaikuttaisi väite "pelurit pärjäävät" pitävän paikkansa. Muiden manipuloiminen ja säälimätön oman edun tavoitteleminen edesauttaa etenemistä yritysmaailman hierarkiassa. Voimakkaisiin neuvotteluasemiin hankkiutuminen ja niiden häikäilemätön hyväksikäyttö auttaa neuvottelemaan itselleen tähtitieteelliset ansiot suhteessa muihin palkansaajiin. Kapitalistisen markkinatalouden hierarkkinen organisaatiorakenne ja työnjako sekä yksityiseen voitontavoitteluun valjastettu talous edesauttaa ja kannustaa edellä kuvatun kaltaisilla luonteenpiirteillä varustettujen ihmisten nousemista yrityshierarkiassa vaikutusvaltaisimpien ja kovimpia ansioita tienaavien palkansaajien pallille.
Samalla "tavalliset" ihmiset, jotka ovat joko tehneet valinnan tai ajautuneet tekemään töitä, jotka vaativat vain vähän kouluttautumista tai erikoistumista ovat tuomitut suhteellisen epäedulliseen asemaan mitä tulee heidän tuloihinsa ja etuoikeuksiinsa, markkinajärjestelmän hinnoitellessa heidän työnsä hinnan alhaiseksi ja tarjotessa heille heikot neuvotteluasemat vaatia etuoikeuksia ja joustavuutta työhönsä. Näiden ihmisten tulotaso jää suhteellisen alhaiseksi huolimatta siitä, kuinka tärkeää heidän työnsä on tai kuinka ahkerasti he yrittävät ja työskentelevät.
Tässä osiossa tarkastelemme tekijöitä, jotka vaikuttavat ihmisten tulotasoon ja menestymiseen työmarkkinoilla. Yrittämisen ja ahkeruuden merkitystä ei tule väheksyä. On kuitenkin perusteltua olettaa, että niiden roolia korostetaan yleisesti liikaa yksilön menestymisen syitä arvioitaessa ja että monet muut tekijät vaikuttavat etenkin ihmisen tulotason määrittymiseen huomattavasti voimakkaammin kuin ahkeruus, työnteko ja yrittäminen.
Taloussanomat:
Akatemiatutkija Jani Erola Turun yliopistosta sanoo, että kaikki menestys ei liity omiin ansioihin, vaikka tätä usein tuntuu pidettävän totuutena.Yksilön menestymiseen työmarkkinoilla - ja siten hänen tulotasoonsa - vaikuttavat monet seikat. Ensinnäkin koulutus vaikuttaa voimakkaasti siihen, kuinka ihminen tulee sijoittumaan työelämässä, ja koulutus on tekijä, joka perityy voimakkaasti. Sen lisäksi, että köyhempien perheiden lapset ovat jo fysiologisella ja psykologisella tasolla lähtökohtaisesti huonommassa asemassa suhteessa opiskelumenestykseen, rikkaampien perheiden lapset saavat monessa muussakin suhteessa paremmat eväät opiskelumenestykseen.
Koulutussosiologit puhuvat ”koulunsiedosta” – ylempien luokkien lapset on kasvatettu siihen paremmin. Kun kotikulttuuri tukee koulun arvomaailmaa, lapset eivät pidä koulua niin ikävänä paikkana. He saavat enemmän irti opetuksesta ja sosiaalisesta ympäristöstä. Tyypillistä on hyvä ”koulutusitsetunto”. (Taloussanomat, 08.05.2011)Siihen, mihin perheeseen kukakin meistä sattuu syntymään, ei kenelläkään meistä ole mitään vaikutusvaltaa. Tämä on täyttä arpapeliä, joka kuitenkin määrittää hyvin pitkälle jokaisen mahdollisuuksia - niin asenteiden kuin kykyjenkin tasolla - kilpailussa paremmista työpaikoista ja ansioista. Kotoa omaksuttu arvomaailma sekä saatu kannustus ja tuki määrittävät hyvin pitkälle kuinka suhtaudumme omaan itseemme, työhön ja mitä tavoittelemme elämässä. Tämä muodostaa hyvin suuren osan tulevasta "menestyksestämme", ja riippuu tekijöistä, joihin emme itse voi vaikuttaa.
Olennaista on, minkä keskellä on elänyt. Jos perheystävät ja kummit ovat koulutettuja ja hyvässä asemassa, lapsestakin vähän huomaamatta tulee heidän verkostojensa osa.Miles Corak ja Patrizio Piraino havaitsivat tutkimuksissaan,että isän tulotaso korreloi erittäin voimakkaasti sen todennäköisyyden kanssa, että lapsi tulee työskentelemään saman työnantajan palveluksessa. Useat työpaikat löydetään perhe-, ystävä, ja tuttavaverkostojen kautta tai usein saattaa olla helpompi saada työpaikka, jos hakijaa suosittelee joku, jonka työhönottaja tuntee ja joka voi mennä takuuseen hakijan pätevyydestä ja luotettavuudesta. Kaikki vanhemmat ja sukulaiset haluavat auttaa lapsia niin paljon kun vaan voivat. On melko itsestäänselvää, että mitä vaikutusvaltaisemmissa asemissa he ovat, sitä voimakkaammin he voivat vaikuttaa toisten etenemiseen uralla tai mahdollisuuksiin päästä alkuun. Lisäksi etenkin perheen ja sukulaisten kautta ihminen saa suuren osan sosiaalisesta ja kulttuurisesta pääomastaan, olemisen tavan, puhetyylin, keskustelukulttuurin, oikeanlaisen käytöksen, ihmissuhteiden muodostamisen mallit yms. jotka ovat huomattavan merkittävässä asemassa tulevaisuuden työelämässä.
On monta tekijää, joita ihmiset eivät ota huomioon arvioidessaan omaa menestymistään - kuinka paljon siitä on omaa ansiota ja kuinka paljon onnea, sattumaa tai muista ihmisistä riippuvaista. Monet ihmiset ovat taipuvaisia ylikorostamaan omaa kovaa työtään, mikä on täysin ymmärrettävää. Monet edellä kuvatun kaltaiset seikat otetaan monesti itsestäänselvyytenä, ei ymmärretä niiden vaikutusta tai oletetaan asetelmien olevan samankaltaiset kaikilla - paitsi mitä tulee jokaisen yksilön biologiseen erilaisuuteen - varsinkin jos omassa tuttavapiirissä ei ole ihmisiä erilaisista perhetaustoista. Tämä luokkayhteiskunnan ilmiö tuli esille Työterveyslaitoksen hiljattaisessa tutkimuksessa.
Suomalainen yhteiskunta on hankkeen tulosten mukaan eriytynyt sosiaaliluokkien ja ammattien mukaan. Perhe- ja ystävyysverkostoihin valikoituvat samaan sosiaaliluokkaan kuuluvat. Toimihenkilöt ystävystyvät keskenään, työntekijät keskenään ja johtajat keskenään.Ihmisten menestymisen mittarina käytetään usein tämän ansioita ja varallisuutta, varsinkin kun tarkastellaan ihmisen menestymistä työmarkkinoilla. Tämän vuoksi on syytä myös pohtia hieman, mistä yksilön ansiot koostuvat, ja mitä tekijöitä tässä on taustalla.
Yksi tekijä ihmisen ansioista on tuottavan omaisuuden omistaminen. Olemme pohtineet tämän kaltaisen palkitsemiseen liittyvää problematiikkaa toisaalla, tässä yhteydessä tarkastelemme kysymystä ainoastaan siitä näkökulmasta, ovatko tuottavan omaisuuden suomat tulot yksilön omaa ansiota. Tuottavaa omaisuutta eli tuotantovälineiden omistusta voidaan saada perimällä tai lahjana, tai sitten hankkia omalla työllä. Lienee itsestään selvää, ettei ensin mainitussa tapauksessa yksilön omilla ansioilla ei ole mitään tekemistä asian kanssa.
Toisessa tapauksessa, jossa yksilö on itse hankkinut omaisuutensa, ei kuvio ole niin selkeä. Tässäkin tapauksessa perhe- ja tuttavaverkosto on tärkeässä asemassa, koska niillä, joilla on paremmat yhteydet tai sisäpiirin tietoa, on paremmat asemat tuottavan omaisuuden hankkimiseen. Lisäksi tuotantovälineiden avulla tienatut voitot perustuvat siihen, että omistajat saavat osuuden muiden ihmisten tuottavuuden kasvusta, joka syntyy muiden tehdessä töitä tuotantovälineillä. Tässäkin tapauksessa ajatus yksilön omista ansioista on erittäin kyseenalainen.
Toinen tapa ansaita tuloja on työn tekeminen. Jos oletetaan, että ihmisen asema työmarkkinoilla ja palkka määrittyy edes jossain määrin sen perusteella, kuinka ahkera ja tuottava kukin on, on perusteltua ajatella, että suuret tulot ovat jossain määrin omaa ansiota. Varsinkin jos emme ota huomioon edellä mainittuja perhetaustaan liittyviä tekijöitä.
Taloustieteilijät määrittelevät mihin tahansa tuotantopanokseen sijoitetun työn tuon panoksen "rajatuotoksi". Toisin sanoen, jos lisäämme yhden kysymyksessä olevan panosyksikön kaikkiin tuotannossa jo käytettyihin tuotantopanoksiin, paljonko tuotannon arvo kasvaisi? Vastaus määritellään kysymyksessä olevan panoksen rajatuotoksi.
Mutta valtavirran taloustieteilijät opettavat, että rajatuotos eli panoksen lisääminen riippuu yhtä paljon tuon panoksen tarjolla olevien yksiköiden määrästä ja muiden, sitä korvaavien panosten määrästä ja laadusta kuin mistään itse panoksen perimmäisestä ominaisuudesta. Eli jos vastaavaa työtä on helposti saatavilla muualta, kyseisen työn rajatuotos laskee. Jos taas vastaavaa työtä ei ole saatavilla helposti, eli työntekijä ei ole helposti korvattavissa, rajatuotos kasvaa.
Erilaisten työsuoritusten rajatuotos riippuu etupäässä kuhunkin työntekijäryhmään kuuluvien ihmisten lukumäärästä ja heidän käytössään olevien muusta kuin työstä koostuvien panosten määrästä ja laadusta. Ihmisen työn arvo määrittyy tästä näkökulmasta hyvin sattumanvaraisesti, sen perusteella onko vastaavanlaista työtä tai "kyvykkyyttä" paljoa tarjolla vai ei.
Tämän ohella useimmat jäljelle jäävät erot ihmisten henkilökohtaisessa tuottavuudessa aiheutuvat henkilökohtaisista eroista. Nämä taas riippuvat sekä biologisista että kasvuympäristöön liittyvistä tekijöistä, eikä näihin kumpaankaan ihminen voi juurikaan vaikuttaa, joten on harhaanjohtavaa sanoa, että yksilön tuottavuus perustuisi hänen omiin ansioihinsa. Ainoastaan jokaisen ahkeruus ja työn määrä on tiettyjen reunaehtojen puitteissa yksilön itsensä määriteltävissä.
Käsitys työnsä tuloksista omien ansioiden seurauksena saattaa jopa joskus lähemmässä tarkastelussa osoittautua täydellisessä harhaksi. Taloustieteen nobelisti, psykologi Daniel Kahneman seurasi tutkimuksissaan rahoitusmarkkinoilla työskenteleviä sijoittajia kahdeksan vuoden ajan. Hän havaitsi, että vaikka he elättelevät suuria luuloja kyvykkyydestään, todellisuudessa heidän suoriutumisensa oli tällä aikavälillä täysin sattumanvaraista, ilman minkäänlaista jatkuvuutta. Ne, jotka onnistuivat, olivat ainoastaan onnekkaita. Aivan kuin nopanheitossa, kyvykkyydellä ei ollut mitään tekemistä heidän menestymisensä taustalla. Kuitenkin he pitivät kiinni uskostaan oman työnsä vaikuttavuuteen, jopa vielä senkin jälkeen, kun olivat kuulleet tutkimuksen tuloksista.
Markkinatalouden työnjako jakaa erilaiset työtehtävät hierarkkisesti. Tällöin yksilöiden neuvotteluasemat työmarkkinoilla nousevat suureen rooliin heidän palkkansa määrittelyssä, kun työstä maksettava palkka määräytyy markkinatilanteiden mukaan. Ne, joille markkina-asetelmat takaavat voimakkaat neuvotteluasemat - joiden työpanos ei ole helposti korvattavissa toisella vastaavalla - pääsevät edulliseen asemaan työnsä hinnan määrittelyssä. Myös työntekijän sosiaaliset verkosto nousevat merkittävään rooliin. Havainnollistava esimerkki on toimitusjohtajien palkat Suomessa, mistä Helsingin Sanomat uutisoi viime vuoden puolella.
Osa suomalaisista toimitusjohtajista päättää toistensa palkoista ja palkitsemisesta ristiin yritysten hallituksissa. Hyvä esimerkki on Suomen suurimman työeläkeyhtiön Varman ympärille muodostunut piiri, joka päättää vastavuoroisesti miljoonien eurojen eduista. (HS, 19.5.2011)Kun ihmiset toteuttavat ahkeruuttaan erilaisissa työtehtävissä, erilaisista töistä maksetaan erilaista palkkaa. Työn hinnan määrittyessä markkinoilla, jäävät toiset taas huomattavan epäedullisiin asemiin. Toiset eivät ole halunneet tai heillä ei ole ollut mahdollisuuksia kouluttautua ja erikoistua pitkälle. Tällöin kun he päätyvät tekemään työtä, josta on paljon tarjontaa ja jonka tekijät ovat helposti vaihdettavissa keskenään, markkinat hinnoittelevat heidän työpanoksensa verraten alhaiseksi, huolimatta siitä, miten raskasta ja kuluttavaa heidän tekemänsä työ on. Heidän huono neuvotteluasemansa markkinoilla johtaa siihen, että tekivätpä he työnsä kuinka ahkerasti tahansa, heille maksetaan silti alhaista palkkaa, koska markkinat hinnoittelevat heidän työnsä niin alas. Näin ahkera ja työtä tekevä ihminen saattaa jäädä tulotasonsa johdosta suhteellisen köyhäksi, ja on hyvin harhaanjohtavaa väittää, että tämä on yksilön omaa syytä.
Toimitusjohtajien palkkioista päättävät hallitukset ja konsultit eivät ole olleet riittävän riippumattomia toimitusjohtajista itsestään. Tämä johtuu muun muassa siitä, että Suomessa palkoista ja palkkioista päättävät piirit ovat pienet (...) "Toimiva johto on päässyt nauttimaan valta-asemastaan suhteessa hallituksiin pitkään. Tämä haaste on edelleen ajankohtainen". (HS, 18.08.2011)
Tämä pätee varsinkin sen takia, koska yhteiskunnassa jonkun täytyy aina nämä työt tehdä. Hierarkkisesta ja eriarvoisesta työnjaosta johtuen osa työtätekevästä väestöstä on "tuomittu" suhteelliseen köyhyyteen, eikä se johdu pelkästään heidän yritteliäisyyden puutteesta tai "tyhmyydestään". Samaa pätee osaan työttömistä. Silloin kun yhteiskunnassa on rakenteellista työttömyyttä, osa työkykyisestä ja -haluisesta väestöstä päätyy väistämättä työttömäksi. Esimerkiksi Työ- ja elinkeinoministeriön mukaan suomessa oli vuoden 2012 maaliskuussa 250 000 työtöntä työnhakijaa ja ainoastaan 115 000 avointa työpaikkaa.
Usein kuulee tähän väittämään esitetyn vastalauseen, jonka mukaan he voisivat itse työllistää itsensä ryhtymällä yrittäjiksi. Kuitenkaan todellisuudessa kyse ei ole ainoastaan yksinkertaisesta valinnasta ryhtyäkö yrittäjäksi vai ei. Kuten edellisessä osassa esitimme, jo pelkkä epävarman toimeentulon tilanteessa eläminen tekee tulevaisuuteen tähtäävän ja rationaalisen ajattelun vaikeaksi, tämän hetken tarpeiden kuormittaessa ajattelun kapasiteettia niin voimakkaasti. Lisäksi yrittäjäksi ryhtyminen vaatii pääomia, joita kaikille halukkaille ei ole täysin vastikkeetta ja helposti tarjolla.
Monet silti peräänantamattomasti väittävät, että on ihmisten oma vika, kun he jäävät joko työttömiksi tai alhaisen palkkatason töihin, eivätkä pyri korkeammalle. He olettavat, että jokainen, jolla on tarpeeksi älykkyyttä, yritystä ja peräänantamattomuutta voi nousta korkeammalle työnjaon hierarkiassa kohti parempia palkkoja ja asemia. Kuitenkin tämä vaatii tietynlaisia luonteenpiirteitä tai tietynlaista sopeutumista ja muovautumista, joihin kaikki eivät täysin luonnollisista syistä ole kykeneväisiä tai edes halukkaita.
Belinda Board ja Katarina Fritzon tutkivat 39:ää johtavissa tehtävissä yritysmaailmassa toimivaa henkilöä. He vertasivat kokeiden tuloksia toisiin samanlaisiin kokeisiin, jotka oli tehty eräässä vankimielisairaalassa. Vertailussa kävi ilmi, että yritysmaailman johtajat saivat joko yhtäläiset tai suuremmat pisteet eräillä osa-alueilla, jotka ilmentävät psykopaattista persoonallisuushäiriötä. Jotkut, jopa "peittosivat" potilaita, jotka oli diagnosoitu psykopaateiksi. Näitä piirteitä olivat egosentrisyys, valmius hyväksikäyttää muita, voimakas kokemus oikeutuksesta oman asemansa ajamisessa sekä empatian ja omatunnon puute. Tämän kaltaiset ihmiset ovat erittäin kykeneväisiä miellyttämään ja manipuloimaan toisia ihmisiä, mikä palvelee vahvasti sekä heidän omaansa että edustamansa yrityksen etua.
Jos yritysjohtajan asema otetaan kriteeriksi menestykselle työelämässä, vaikuttaisi väite "pelurit pärjäävät" pitävän paikkansa. Muiden manipuloiminen ja säälimätön oman edun tavoitteleminen edesauttaa etenemistä yritysmaailman hierarkiassa. Voimakkaisiin neuvotteluasemiin hankkiutuminen ja niiden häikäilemätön hyväksikäyttö auttaa neuvottelemaan itselleen tähtitieteelliset ansiot suhteessa muihin palkansaajiin. Kapitalistisen markkinatalouden hierarkkinen organisaatiorakenne ja työnjako sekä yksityiseen voitontavoitteluun valjastettu talous edesauttaa ja kannustaa edellä kuvatun kaltaisilla luonteenpiirteillä varustettujen ihmisten nousemista yrityshierarkiassa vaikutusvaltaisimpien ja kovimpia ansioita tienaavien palkansaajien pallille.
Samalla "tavalliset" ihmiset, jotka ovat joko tehneet valinnan tai ajautuneet tekemään töitä, jotka vaativat vain vähän kouluttautumista tai erikoistumista ovat tuomitut suhteellisen epäedulliseen asemaan mitä tulee heidän tuloihinsa ja etuoikeuksiinsa, markkinajärjestelmän hinnoitellessa heidän työnsä hinnan alhaiseksi ja tarjotessa heille heikot neuvotteluasemat vaatia etuoikeuksia ja joustavuutta työhönsä. Näiden ihmisten tulotaso jää suhteellisen alhaiseksi huolimatta siitä, kuinka tärkeää heidän työnsä on tai kuinka ahkerasti he yrittävät ja työskentelevät.
YLE: Joka neljännellä työntekijällä työuupumuksen oireita
YLE:
YLE 09.05.2012
Joka neljännellä työntekijällä työuupumuksen oireita
Työuupuneen on vaikea keskittyyä ja muisti takkuilee. Uupuneen tiedonkäsittelyä on kuitenkin tutkittu vasta vähän.
Työterveyslaitoksen Aivotyölaboratoriossa tutkitaan parhaillaan, miten työuupumus vaikuttaa aivoihin. Työuupuneilta ja vertailuryhmältä mitataan aivosähkökäyrää, hengitystä ja sydämen toimintaa.
- Pyrimme tekemään sellaisen stressaavan työpäivän koehenkilölle eli hän tekee työn kaltaisia tehtäviä, Työterveyslaitoksen aivotutkija Minna Huotilainen kuvailee.
Aivotutkija Minna Huotilaisen mukaan tähän mennessä on tutkittu vasta vähän työuupuneiden aivojen tiedonkäsittelyä.
- He kokevat, etteivät muista kunnolla, eivät pysty keskittymään. Heidän työntekonsa kärsii ongelmista, jotka ovat hirveän vaikeasti mitattavia, Huotilainen sanoo.
Työterveyslaitoksen tutkimuksen avulla etsitään keinoja, joilla työuupumuksen tunnistamista ja hoitoa voitaisiin kehittää. Työuupumus häiritsee muistia, keskittymistä ja oppimista. Aivotutkija Minna Huotilaisen mukaan laboratoriossa mitataan esimerkiksi koehenkilöiden reaktionopeutta.
- Tässä tehtävässä on sellainen ongelmakohta, että täytyy jatkuvasti vaihtaa tehtävää, jota ollaan tekemässä. Koehenkilö ei saa keskittyä yhteen tehtävään, vaan jatkuvasti tulee toinen tehtävä siihen päälle, Minna Huotilainen kuvailee.
Uupunut epäilee omaa ammattitaitoaan
Työuupumuksen oireita on Suomessa joka neljännellä työntekijällä. Vakavasta työuupumuksesta kärsii pari prosenttia työntekijöistä.
Aivotoimintaa laajempia työuupumuksen oireita ovat uupumusasteinen väsymys ja uniongelmat. Siitä kertovat myös työn merkityksen kyseenalaistaminen ja oman ammattitaidon epäileminen.
Helsingin kaupungin työterveyskeskuksessa uupumus ja työssä jaksamisen ongelmat tulevat työterveyshoitaja Ritva Muukkosen mukaan vastaan jatkuvasti.
- Tämä on usein tunnollisten työntekijöiden oire. He ovat ehkä jo sinnitelleet hirveän kauan töissä äärirajoilla ja tulevat hakemaan apua, kun on fyysisiä oireita, Ritva Muukkonen kertoo.
Helsingin kaupungin työterveyskeskuksen tuoreessa työterveyskyselyssä noin kolmannes työntekijöistä koki, että voimavarat työssä ovat heikentyneet. Vaikka työ innostaa, siitä ei palauduta hyvin tai stressiä on paljon. Nämä työntekijät ovat työuupumuksenkin osalta riskiryhmää.
Työterveyspsykologi Marjukka Hämäläinen Helsingin kaupungin työterveyskeskuksesta painottaa, että hoidossa yhdistetään työntekijän tilanne ja työpaikan olosuhteet.
- Työuupumus kehittyy työn ja yksilön vuorovaikutuksessa. Toipumisprosessin kannalta on oleellista, että lähdetään miettimään muutoksia sekä itse työhön että ihmisen ajattelu- ja toimintatapoihin, Marjukka Hämäläinen sanoo.
Työterveyslaitoksen aivotutkija Minna Huotilaisen mukaan työuupumusta esiintyy kaikilla aloilla.
- On olemassa aloja, joilla työuupumusta esiintyy enemmmän. Hoitoala on yksi esimerkki tästä. Mutta kyllä kaikilla aloilla esiintyy työuupumusta ja kaikenlaisten ihmisten, niin iäkkäämpien kuin nuorten keskuudessa. Se on tietysti hyvin hälyttävää, Huotilainen pohtii.
Työuupumuksen oireita on Suomessa joka neljännellä työntekijällä. Vakavasta työuupumuksesta kärsii pari prosenttia työntekijöistä.
(...) Helsingin kaupungin työterveyskeskuksen tuoreessa työterveyskyselyssä noin kolmannes työntekijöistä koki, että voimavarat työssä ovat heikentyneet. Vaikka työ innostaa, siitä ei palauduta hyvin tai stressiä on paljon.
YLE 09.05.2012
Joka neljännellä työntekijällä työuupumuksen oireita
Työuupuneen on vaikea keskittyyä ja muisti takkuilee. Uupuneen tiedonkäsittelyä on kuitenkin tutkittu vasta vähän.
Työterveyslaitoksen Aivotyölaboratoriossa tutkitaan parhaillaan, miten työuupumus vaikuttaa aivoihin. Työuupuneilta ja vertailuryhmältä mitataan aivosähkökäyrää, hengitystä ja sydämen toimintaa.
- Pyrimme tekemään sellaisen stressaavan työpäivän koehenkilölle eli hän tekee työn kaltaisia tehtäviä, Työterveyslaitoksen aivotutkija Minna Huotilainen kuvailee.
Aivotutkija Minna Huotilaisen mukaan tähän mennessä on tutkittu vasta vähän työuupuneiden aivojen tiedonkäsittelyä.
- He kokevat, etteivät muista kunnolla, eivät pysty keskittymään. Heidän työntekonsa kärsii ongelmista, jotka ovat hirveän vaikeasti mitattavia, Huotilainen sanoo.
Työterveyslaitoksen tutkimuksen avulla etsitään keinoja, joilla työuupumuksen tunnistamista ja hoitoa voitaisiin kehittää. Työuupumus häiritsee muistia, keskittymistä ja oppimista. Aivotutkija Minna Huotilaisen mukaan laboratoriossa mitataan esimerkiksi koehenkilöiden reaktionopeutta.
- Tässä tehtävässä on sellainen ongelmakohta, että täytyy jatkuvasti vaihtaa tehtävää, jota ollaan tekemässä. Koehenkilö ei saa keskittyä yhteen tehtävään, vaan jatkuvasti tulee toinen tehtävä siihen päälle, Minna Huotilainen kuvailee.
Uupunut epäilee omaa ammattitaitoaan
Työuupumuksen oireita on Suomessa joka neljännellä työntekijällä. Vakavasta työuupumuksesta kärsii pari prosenttia työntekijöistä.
Aivotoimintaa laajempia työuupumuksen oireita ovat uupumusasteinen väsymys ja uniongelmat. Siitä kertovat myös työn merkityksen kyseenalaistaminen ja oman ammattitaidon epäileminen.
Helsingin kaupungin työterveyskeskuksessa uupumus ja työssä jaksamisen ongelmat tulevat työterveyshoitaja Ritva Muukkosen mukaan vastaan jatkuvasti.
- Tämä on usein tunnollisten työntekijöiden oire. He ovat ehkä jo sinnitelleet hirveän kauan töissä äärirajoilla ja tulevat hakemaan apua, kun on fyysisiä oireita, Ritva Muukkonen kertoo.
Helsingin kaupungin työterveyskeskuksen tuoreessa työterveyskyselyssä noin kolmannes työntekijöistä koki, että voimavarat työssä ovat heikentyneet. Vaikka työ innostaa, siitä ei palauduta hyvin tai stressiä on paljon. Nämä työntekijät ovat työuupumuksenkin osalta riskiryhmää.
Työterveyspsykologi Marjukka Hämäläinen Helsingin kaupungin työterveyskeskuksesta painottaa, että hoidossa yhdistetään työntekijän tilanne ja työpaikan olosuhteet.
- Työuupumus kehittyy työn ja yksilön vuorovaikutuksessa. Toipumisprosessin kannalta on oleellista, että lähdetään miettimään muutoksia sekä itse työhön että ihmisen ajattelu- ja toimintatapoihin, Marjukka Hämäläinen sanoo.
Työterveyslaitoksen aivotutkija Minna Huotilaisen mukaan työuupumusta esiintyy kaikilla aloilla.
- On olemassa aloja, joilla työuupumusta esiintyy enemmmän. Hoitoala on yksi esimerkki tästä. Mutta kyllä kaikilla aloilla esiintyy työuupumusta ja kaikenlaisten ihmisten, niin iäkkäämpien kuin nuorten keskuudessa. Se on tietysti hyvin hälyttävää, Huotilainen pohtii.
Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä
Taloustieteen nobelisti Joseph Stiglitz kirjoittaa kolumnissaan, kuinka julkisen kulutuksen säästöohjelmat eivät auta palauttamaan sijoittajien, kuluttajien ja liike-elämän luottamusta talouteen.
Kansan Uutiset:
Lue myös:
Taloussanomat: Islanti osoittautumassa ihannevelalliseksi
Paul Krugman: Julkinen velka ymmärretään väärin
Jussi Ahokas: Talouden realiteetit ja yhteiskuntapolitiikka
Robin Hahnel: Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu
Harvard Business Review: There is no invisible hand
Robin Hahnel: Perusteet markkinoita vastaan
Project Syndicate 07.05.2012
Joseph Stiglitz: After Austerity
NEW YORK – This year’s annual meeting of the International Monetary Fund made clear that Europe and the international community remain rudderless when it comes to economic policy. Financial leaders, from finance ministers to leaders of private financial institutions, reiterated the current mantra: the crisis countries have to get their houses in order, reduce their deficits, bring down their national debts, undertake structural reforms, and promote growth. Confidence, it was repeatedly said, needs to be restored.
It is a little precious to hear such pontifications from those who, at the helm of central banks, finance ministries, and private banks, steered the global financial system to the brink of ruin – and created the ongoing mess. Worse, seldom is it explained how to square the circle. How can confidence be restored as the crisis economies plunge into recession? How can growth be revived when austerity will almost surely mean a further decrease in aggregate demand, sending output and employment even lower?
This we should know by now: markets on their own are not stable. Not only do they repeatedly generate destabilizing asset bubbles, but, when demand weakens, forces that exacerbate the downturn come into play. Unemployment, and fear that it will spread, drives down wages, incomes, and consumption – and thus total demand. Decreased rates of household formation – young Americans, for example, are increasingly moving back in with their parents – depress housing prices, leading to still more foreclosures. States with balanced-budget frameworks are forced to cut spending as tax revenues fall – an automatic destabilizer that Europe seems mindlessly bent on adopting.
There are alternative strategies. Some countries, like Germany, have room for fiscal maneuver. Using it for investment would enhance long-term growth, with positive spillovers to the rest of Europe. A long-recognized principle is that balanced expansion of taxes and spending stimulates the economy; if the program is well designed (taxes at the top, combined with spending on education), the increase in GDP and employment can be significant.
Europe as a whole is not in bad fiscal shape; its debt-to-GDP ratio compares favorably with that of the United States. If each US state were totally responsible for its own budget, including paying all unemployment benefits, America, too, would be in fiscal crisis. The lesson is obvious: the whole is more than the sum of its parts. If Europe – particularly the European Central Bank – were to borrow, and re-lend the proceeds, the costs of servicing Europe’s debt would fall, creating room for the kinds of expenditure that would promote growth and employment.
There are already institutions within Europe, such as the European Investment Bank, that could help finance needed investments in the cash-starved economies. The EIB should expand its lending. There need to be increased funds available to support small and medium-size enterprises – the main source of job creation in all economies – which is especially important, given that credit contraction by banks hits these enterprises especially hard.
Europe’s single-minded focus on austerity is a result of a misdiagnosis of its problems. Greece overspent, but Spain and Ireland had fiscal surpluses and low debt-to-GDP ratios before the crisis. Giving lectures about fiscal prudence is beside the point. Taking the lectures seriously – even adopting tight budget frameworks – can be counterproductive. Regardless of whether Europe’s problems are temporary or fundamental – the eurozone, for example, is far from an “optimal” currency area, and tax competition in a free-trade and free-migration area can erode a viable state – austerity will make matters worse.
The consequences of Europe’s rush to austerity will be long-lasting and possibly severe. If the euro survives, it will come at the price of high unemployment and enormous suffering, especially in the crisis countries. And the crisis itself almost surely will spread. Firewalls won’t work, if kerosene is simultaneously thrown on the fire, as Europe seems committed to doing: there is no example of a large economy – and Europe is the world’s largest – recovering as a result of austerity.
As a result, society’s most valuable asset, its human capital, is being wasted and even destroyed. Young people who are long deprived of a decent job – and youth unemployment in some countries is approaching or exceeding 50%, and has been unacceptably high since 2008 – become alienated. When they eventually find work, it will be at a much lower wage. Normally, youth is a time when skills get built up; now, it is a time when they atrophy.
So many economies are vulnerable to natural disasters – earthquakes, floods, typhoons, hurricanes, tsunamis – that adding a man-made disaster is all the more tragic. But that is what Europe is doing. Indeed, its leaders’ willful ignorance of the lessons of the past is criminal.
The pain that Europe, especially its poor and young, is suffering is unnecessary. Fortunately, there is an alternative. But delay in grasping it will be very costly, and Europe is running out of time.
"How can confidence be restored as the crisis economies plunge into recession? How can growth be revived when austerity will almost surely mean a further decrease in aggregate demand, sending output and employment even lower?Markkinat ovat luonnostaan epävakaat, ja kokonaiskysynnän laskemisesta aiheutuvasta laskusuhdanteesta syntyy helposti itseään vahvistava kierre. Stiglitzin mukaan julkisen kulutuksen säästöohjelmat vain pahentavat kriisiä, koska ne vähentävät kokonaiskysyntää entisestään, mikä taas ajaa yrityksiä vähentämään tuotantoa ja työllistämään vähemmän. Myös toinen taloustieteen nobelisti Paul Krugman ja IIF:n johtaja Charles Dallara ovat samoilla linjoilla.
This we should know by now: markets on their own are not stable. Not only do they repeatedly generate destabilizing asset bubbles, but, when demand weakens, forces that exacerbate the downturn come into play. Unemployment, and fear that it will spread, drives down wages, incomes, and consumption – and thus total demand."
Kansan Uutiset:
Krugmanin mukaan kahden viime vuoden kokemukset ovat vakuuttavasti osoittaneet, ettei julkisten menojen leikkaaminen rohkaise kuluttajia ja liike-elämää kuluttamaan enemmän. ”Menoleikkaukset laskusuhdanteessa saavat laskukauden vain syvemmäksi”, kirjoittaa Krugman.Taloussanomat:
Krugman toteaa, että oikeaoppiset käyttävät Irlantia esimerkkinä leikkauspolitiikan onnistumisesta, mutta todellisuudessa Irlannin lainakulut ovat edelleen korkeammat kuin Espanjan tai Italian.
Eurooppa ja ennen kaikkea sen päärahoittaja Saksa ovat keskittyneet liian paljon säästötoimiin kasvun kustannuksella, kansainvälisen rahoitusalan yritysten Institute of International Finance -yhdistyksen johtaja Charles Dallara sanoo.Markkinat ovat luonnostaan epävakaat, koska niillä vaikuttavat epävakauttavat voimat - markkinatoimijoiden täysin rationaalinen toiminta - ajavat markkinoita koko ajan kohti kuplia ja taantumia. Laskusuhdanteessa kokonaiskysynnän väheneminen kannustaa yrityksiä vähentämään tuotantoa ja työllistämään vähemmän, koska nyt on odotettavissa, etteivät he saa tuotteitaan myydyksi yhtä hyvin kuin ennen. Ja kun yritykset vähentävät tuotantoa, tämä vähentää kokonaiskysyntää entisestään ja vahvistaa kierrettä. Tämän vuoksi julkisen kulutuksen leikkaaminen laskusuhdanteessa pahentaa tilannetta, koska se edesauttaa kokonaiskysynnän pienenemistä ja täten pahentaa laskusuhdannetta. Julkista kulutusta lisäämällä taas voidaan kasvattaa kokonaiskysyntää ja yrittää kääntää talouden suunta noususuhdanteiseksi.
Lue myös:
Taloussanomat: Islanti osoittautumassa ihannevelalliseksi
Paul Krugman: Julkinen velka ymmärretään väärin
Jussi Ahokas: Talouden realiteetit ja yhteiskuntapolitiikka
Robin Hahnel: Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu
Harvard Business Review: There is no invisible hand
Robin Hahnel: Perusteet markkinoita vastaan
Project Syndicate 07.05.2012
Joseph Stiglitz: After Austerity
NEW YORK – This year’s annual meeting of the International Monetary Fund made clear that Europe and the international community remain rudderless when it comes to economic policy. Financial leaders, from finance ministers to leaders of private financial institutions, reiterated the current mantra: the crisis countries have to get their houses in order, reduce their deficits, bring down their national debts, undertake structural reforms, and promote growth. Confidence, it was repeatedly said, needs to be restored.
It is a little precious to hear such pontifications from those who, at the helm of central banks, finance ministries, and private banks, steered the global financial system to the brink of ruin – and created the ongoing mess. Worse, seldom is it explained how to square the circle. How can confidence be restored as the crisis economies plunge into recession? How can growth be revived when austerity will almost surely mean a further decrease in aggregate demand, sending output and employment even lower?
This we should know by now: markets on their own are not stable. Not only do they repeatedly generate destabilizing asset bubbles, but, when demand weakens, forces that exacerbate the downturn come into play. Unemployment, and fear that it will spread, drives down wages, incomes, and consumption – and thus total demand. Decreased rates of household formation – young Americans, for example, are increasingly moving back in with their parents – depress housing prices, leading to still more foreclosures. States with balanced-budget frameworks are forced to cut spending as tax revenues fall – an automatic destabilizer that Europe seems mindlessly bent on adopting.
There are alternative strategies. Some countries, like Germany, have room for fiscal maneuver. Using it for investment would enhance long-term growth, with positive spillovers to the rest of Europe. A long-recognized principle is that balanced expansion of taxes and spending stimulates the economy; if the program is well designed (taxes at the top, combined with spending on education), the increase in GDP and employment can be significant.
Europe as a whole is not in bad fiscal shape; its debt-to-GDP ratio compares favorably with that of the United States. If each US state were totally responsible for its own budget, including paying all unemployment benefits, America, too, would be in fiscal crisis. The lesson is obvious: the whole is more than the sum of its parts. If Europe – particularly the European Central Bank – were to borrow, and re-lend the proceeds, the costs of servicing Europe’s debt would fall, creating room for the kinds of expenditure that would promote growth and employment.
There are already institutions within Europe, such as the European Investment Bank, that could help finance needed investments in the cash-starved economies. The EIB should expand its lending. There need to be increased funds available to support small and medium-size enterprises – the main source of job creation in all economies – which is especially important, given that credit contraction by banks hits these enterprises especially hard.
Europe’s single-minded focus on austerity is a result of a misdiagnosis of its problems. Greece overspent, but Spain and Ireland had fiscal surpluses and low debt-to-GDP ratios before the crisis. Giving lectures about fiscal prudence is beside the point. Taking the lectures seriously – even adopting tight budget frameworks – can be counterproductive. Regardless of whether Europe’s problems are temporary or fundamental – the eurozone, for example, is far from an “optimal” currency area, and tax competition in a free-trade and free-migration area can erode a viable state – austerity will make matters worse.
The consequences of Europe’s rush to austerity will be long-lasting and possibly severe. If the euro survives, it will come at the price of high unemployment and enormous suffering, especially in the crisis countries. And the crisis itself almost surely will spread. Firewalls won’t work, if kerosene is simultaneously thrown on the fire, as Europe seems committed to doing: there is no example of a large economy – and Europe is the world’s largest – recovering as a result of austerity.
As a result, society’s most valuable asset, its human capital, is being wasted and even destroyed. Young people who are long deprived of a decent job – and youth unemployment in some countries is approaching or exceeding 50%, and has been unacceptably high since 2008 – become alienated. When they eventually find work, it will be at a much lower wage. Normally, youth is a time when skills get built up; now, it is a time when they atrophy.
So many economies are vulnerable to natural disasters – earthquakes, floods, typhoons, hurricanes, tsunamis – that adding a man-made disaster is all the more tragic. But that is what Europe is doing. Indeed, its leaders’ willful ignorance of the lessons of the past is criminal.
The pain that Europe, especially its poor and young, is suffering is unnecessary. Fortunately, there is an alternative. But delay in grasping it will be very costly, and Europe is running out of time.
Usein kysyttyjä kysymyksiä
Julkaisemme vastedes blogissamme ajoittain vastauksia yleisimpiin osallisuustalouden visiota ja järjestömme toimintaa koskeviin kysymyksiin. Vastaamme mielelläme kysymyksiin sähköpostitse ja järjestämissämme tilaisuuksissa paikan päällä. Kysymykset voi lähettää osoitteeseen kommentit(at)parecon.fi.
Tekisivätkö osallisuustaloudessa kaikki töitä? Eikö tämä vaatisi väkivaltakoneiston, sillä aina on ihmisiä, jotka eivät halua tehdä töitä?
Osallisuustalouden visiossa ehdotetaan, että kaikki työkykyiset tekisivät töitä. Töihin kykenemättömistä ihmisistä pidettäisiin puolestaan huolta julkisin varoin.
Vaikka oletettaisiinkin, että on merkittävä määrä ihmisiä, jotka eivät halua osallistua edes mielekkäiden ja yhteisölle tärkeiden töiden toteuttamiseen, niin siinäkin tapauksessa ihmisiä voidaan talouden rakenteilla kannustaa hyödyllisten töiden tekemiseen ilman väkivaltaa. Osallisuustalouden visiossa ehdotetaan useita eri talouden instituutioita, jotka osaltaan kannustavat työn tekemiseen.
Työnjaon perustaksi ehdotetaan tasapainotettuja työkokonaisuuksia, jotka mahdollistaisivat sen, että työ olisi kaikille ihmisille mielekästä (ei vain pienen eliitin tai korkeakoulutetun koordinaattoriluokan etuoikeus). Näin ollen ihmisillä olisi suurempi valinnanvapaus työtehtäviensä suhteen. Voidaan hyvällä syyllä olettaa, että laiskottelijoiden määrä olisi vähäisempi, sillä työ ei olisi läheskään niin vieraannuttavaa ja uuvuttavaa kuin nykyään. Päinvastoin työ voi olla parhaimmillaan tärkeä osa ihmisen kasvua ja luovaa toimintaa. Tätä tunnetta kuvaavat nykyisilläkin työmarkkinoilla monet niistä ihmisistä, jotka ovat onnekseen päässeet kiinnostavaan työhön, jossa he pääsevät hyödyntämään monipuolisesti omia kykyjään. Esimerkiksi lukuisat tiedemiehet, insinöörit ja suunnittelijat saattavat puurtaa omaehtoisten työtehtäviensä parissa vuorokauden ympäri, vaikkei palkka olisikaan tähtitieteellinen.
On myös tärkeää pohtia tarkemmin, mikä ihmisiä motivoi töihin? Viime aikainen tutkimus eri aloilta on osoittanut laaja-alaisesti, kuinka ihmistä motivoi työhön muun muassa työn merkittävyys lähiympäristölle ja mahdollisuus vaikuttaa oman työn toteuttamistapoihin. Ja vaikka ihminen olisikin perinpohjaisen laiska ja itsekäs, osallisuustalouden kannustimet pyrkivät ottamaan tämän huomioon, sillä palkitsemisperusteena on työntekijöiden uutteruus.
Sosiaalinen paine yhteisölle hyödyllisten töiden tekemiseen olisi myös verrattain suurempi kuin nykyään, eikä nykyisen kaltaista työntekijän ja työnantajan alituista jännitettä olisi heikentämässä työmotivaatiota.
Eikö tasapainotetuissa työkokonaisuuksissa ole se vaara, että ihmisistä tehdään "klooneja", kun kerran kaikki tekevät samaa työtä?
On totta, että jos kaikki työntekijät tekisivät samaa työtä, tällainen vaara olisi ilmeinen. Samoin voidaan ajatella, että jos jokainen työntekijä työpaikalla tekisi kaikkia työtehtäviä, siitä seuraisi epäselvyyksiä ja merkittävää tehottomuutta. Tasapainotetuissa työkokonaisuuksissa ei onneksi ehdoteta kumpaakaan näistä skenaarioista.
Tasapainotetun työkokonaisuuden tarkoituksena on pyrkiä takaamaan jokaiselle työntekijälle miellyttävä päätyö, johon sitten sisällytetään ohessa myös hieman ikävämpinä koettuja työtehtäviä. Yksinkertaisesti ilmaistuna työkokonaisuuden raskaus ja epämiellyttävyys pyritään tasoittamaan tietyllä aikavälillä työntekijöiden välillä. Tämä ei missään nimessä tarkoita sitä, että työntekijä tekisi kaikkia työpaikan työtehtäviä eikä sitä, että kaikkien työkokonaisuudet olisivat samanlaisia.
Miten osallistuvassa suunnittelussa päästäisiin ikinä toteutukseen, jos kaikkien mielipiteet pitää huomioida?
Jos kaikki sopisivat yhdessä kaikista talouden asioista, ei toteutukseen luultavasti ikinä päästäisikään! Osallistuvassa suunnittelussa jokainen kuluttaja tekisi vain oman ehdotuksensa ja hän on myöskin ainoa taho, joka ylipäätään pystyy hiomaan omaa suunnitelmaansa. Alueen yhdistykset ilmoittavat, onko suunnitelma mahdollinen ja vastaako se työntekijän palkkaa. Jos ongelmia ilmenee, tai hinnat muuttuvat ensimmäisen kierroksen aikana merkittävästi, omaa ehdotusta hiotaan hieman lisää.
Sama periaate pätisi työpaikoilla. Esimerkiksi viinipullottamo huolehtisi korkkien ja lasipullojen sekä työvoiman riittävyydestä. Jos pullottamo vaatisi liikaa työvoimaa suhteessa ehdotettuihin tuotoksiin, pullottamon on tehostettava toimintaansa tai muuten panokset menisivät muualle. Muut eivät päsmäröi työpaikan asioihin, paitsi jos suunnitelma kokonaisuudessaan on liian optimistinen. Siinäkin tapauksessa suunnitelman hiominen jää pullottamon itsensä tehtäväksi.
--
Yksityiskohtaisempia vastauksia voi lukea aihetta koskevasta kirjallisuudesta. Michael Albertin teoksessa Parecon – Kapitalismin jälkeinen elämä (Sammakko 2004) sekä Robin Hahnelin teoksessa Economic Justice and Democracy – From Competition to Cooperation (Routledge 2005) on kattavat osiot, joissa käsitellään osallisuustalouden instituutioita kohtaan esitettyä kritiikkiä.