CEPR: Työajan lyhentäminen hillitsee ilmaston lämpenemistä

Center for Economic and Policy Research:
This paper estimates the impact on climate change of reducing work hours over the rest of the century by an annual average of 0.5 percent. It finds that such a change in work hours would eliminate about one-quarter to one-half of the global warming that is not already locked in (i.e. warming that would be caused by 1990 levels of greenhouse gas concentrations already in the atmosphere).
Työajan lyhentämisellä voidaan torjua ilmaston lämpenemistä, todetaan Center for Economic and Policy Research -tutkimuslaitoksen julkaisemassa raportissa. Siinä arvioidaan, minkälaiset vaikutukset kasvihuonepäästöihin olisi työajan puolen prosentin vuotuisella vähentämisellä. Tutkimuksen mukaan puolen prosentin vähentämisellä pystyttäisiin vähentämään ilmaston lämpenemistä 25-50 prosenttia siltä osin, kun ilmaston lämpeneminen on hallittavissa tulevia kasvihuonepäästöjä rajoitettaessa.

Tutkimuksessa kuitenkin korostetaan, että työajan vähentäminen tulee olla vain yksi monista keinoista, joilla vastataan ilmastonmuutokseen.

Tutkimuksessa myös todetaan, että työtuntien vähentäminen on sitä ongelmallisempaa, mitä epätasa-arvoisemmassa taloudessa eletään. Epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa työajan lyhentäminen näkyy selkeästi matalatuloisten elinolosuhteissa. Tutkimuksessa oletetaankin, että tulevaisuudessa tuotannon tehokkuuden kasvusta tuleva hyöty jakautuisi tasaisemmin eri yhteiskuntaluokille ja mahdollistaisi näin työajan lyhentämisen väestön elinoloja heikentämättä.

Tutkimuksen tehneen David Rosnickin mukaan ei olekaan reilua, että työnajan vähentäminen vaatii tavallisia työntekijöitä uhrautumaan kukkarollaan. Kyse on enemmänkin heille tarjotusta mahdollisuudesta valita, kuinka he haluavat hyödyntää kasvaneen tuottavuuden mukanaan tuomat hyödyt.

Rosnickin mukaan tuottavuuden kasvu on ollut voimakasta ympäri maailmaa, ja tämä on mahdollistanut suuremman tuotannon vähemmillä työtunneilla. Työajat ovatkin lyhentyneet selvästi viime vuosisadan puolestavälistä lähtien.

Tuottavuuden kasvu ei kuitenkaan ole välttämättä muuten juurikaan hyödyttänyt tavallista työntekijää. Rosnickin mukaan esimerkiksi Yhdysvalloissa ero elinajanodotteessa rikkaimman ja köyhimmän väestönosan välillä on kasvanut 0,7 vuodesta  5,3 vuoteen. Lisäksi tavallisen työntekijän palkka on kasvanut ainoastaan 6,5 prosenttia, eli vaivaiset 0,16 prosenttia vuodessa, viimeisen neljänkymmennen vuoden aikana.

Rosnickin mukaan on naurettavaa vaatia työntekijöitä, jotka eivät ole päässeet hyötymään tuottavuuden kasvun hedelmistä, tekemään nyt vähemmän työtä ja saamaan vähemmän palkkaa. Hänen mukaansa työntekijöille tulisi tarjota mahdollisuus sekä tehdä vähemmän töitä että saada enemmän palkkaa. Tuottavuuden kasvaessa nykytahtia vuonna 2100 työntekijät voisivat tuottaa 2,6 kertaa enemmän kuin nykyisin. Jos työtä tehtäisiin vain neljä päivää viikossa, työntekijät tuottaisivat silti kaksi kertaa enemmän kuin nykyisin.

The Washington Post: Research ties economic inequality to gap in life expectancy

The Washington Post:
[In St. Johns County, Florida] women can expect to live to be nearly 83, four years longer than they did just two decades earlier, according to research at the University of Washington. Male life expectancy is more than 78 years, six years longer than two decades ago.

But in neighboring Putnam County (...) incomes and housing values are about half what they are in St. Johns. And life expectancy in Putnam has barely budged since 1989, rising less than a year for women to just over 78. Meanwhile, it has crept up by a year and a half for men, who can expect to live to be just over 71, seven years less than the men living a few miles away in St. Johns.

The widening gap in life expectancy between these two adjacent Florida counties reflects perhaps the starkest outcome of the nation’s growing economic inequality: Even as the nation’s life expectancy has marched steadily upward, reaching 78.5 years in 2009, a growing body of research shows that those gains are going mostly to those at the upper end of the income ladder.
The Washington Post käsittelee artikkelissaan varallisuuden ja elinajanodotteen yhteyttä. Esimerkkinä artikkelissa käytetään kahta kuntaa Floridan osavaltiossa. Floridan St. Johns Countyssa naisten elinajanodote on noin 83 vuotta ja miesten 78 vuotta, ja elinajanodote on kasvanut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana naisten kohdalla neljällä vuodella ja miehillä kuudella. Viereisessä Putnam Countyssa, jossa keskimääräinen tulotaso on puolet St. Johns Countyn tulotasosta, naisten elinajanodote on 78 vuotta ja miesten 71 vuotta. Elinajanodote on siellä myös kasvanut huomattavasti vähemmän. Miehillä se on kasvanut 1,5 vuodella ja naisilla vähemmän kuin vuodella.

Samanlaisia alueellisia eroja löytyy artikkelin mukaan myös Washingtonin alueelta. Montgomery Countyssa elinajanodote miehillä on 81,4 vuotta ja naisilla 85 vuotta. Districtin alueella taas, jossa 18,7 prosenttia väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella, vastaavat lukemat ovat 72,6 vuotta miehillä ja 79,6 vuotta naisilla. The Washington Postin mukaan kyseiset kunnat ovat tyypillinen esimerkki Yhdysvaltojen taloudellisesta eriarvoistumisesta. Vaikka maan elinajanodote on kasvanut tasaista tahtia, lehden mukaan yhä useammat tutkimukset osoittavat selvästi, että eniten tästä on hyötynyt kaikkein varakkain kansanosa.

Artikkelissa viitataan muun muassa paikallisen sosiaaliviraston tekemään tutkimukseen, jonka mukaan 65-vuotiaana eläkkeelle jäävien miespuolisten työtätekevien kohdalla elinajanodote on kasvanut tulojakauman ylemmän puolikkaan osalta kuudella vuodella, mutta ainoastaan 1,3 vuodella alemman puolikkaan kohdalla. Toisen tutkimuksen mukaan ylimmän sosioekonomisen luokan elinajanodote syntymähetkellä oli vuonna 1980 hieman vajaa kolme vuotta alimman sosioekonomisen luokan elinajanodotetta korkeampi. Vuonna 2000 tämä ero oli kasvanut jo 4,5 vuoteen.

Lue myös:

Taloussanomat: Köyhät vanhenevat nopeammin
HS: Köyhän sydäntautiriski pysyy elämäntavoista huolimatta
Talouselämä: Rikas elää 12 vuotta pidempään kuin köyhä
YLE: Rikkaiden ja köyhien terveyserot Suomessa länsimaiden jyrkimpiä

Tutkija: EU:n virkamiesten pitäisi kertoa totuus taloudesta

Poliittisen talouden jatko-opiskelija Antti-Ville Suni kirjoittaa Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla:
EU-komissio julkaisi 22. helmikuuta unionin uusimmat kasvuluvut. Ne osoittavat selvästi, että jäsenmaiden säästöpolitiikka on kuristanut euroalueen taloutta pahasti.

Suhde säästötoimien ja talouskasvun välillä neljän viime vuoden aikana on selvä: mitä suuremmat säästötoimet, sitä pienempi (negatiivisempi) talouskasvu.

 Lue myös:

New Economics Foundation: Leikkauspolitiikka ei auta
Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä
Ha-Joon Chang: Leikkauspolitiikka ei ole koskaan toiminut
Jussi Ahokas: Talouden realiteetit ja yhteiskuntapolitiikka
Paul Krugman: Julkinen velka ymmärretään väärin

Dean Baker: Tuottavuuden kasvu kumoaa huoltosuhteen heikkenemisestä aiheutuvat kustannukset

Center for Economic and Policy Research:
"Productivity is the measure of the value of the goods and services that workers produce in an hour of work. When productivity rises through time it means that workers are producing more value through time. If workers get their share of the gains of productivity growth then they will be getting richer through time. (...) [T]he basic story is not debatable. All plausible projections of productivity growth show that average wage growth will swamp any negative impact on workers' living standards from a growing burden of retirees. 
This is why the yapping about the burden of Social Security is so pernicious. If workers share in the gains of economic growth then there is no way that the cost of these programmes will impose a serious burden on their living standards. In fact, workers' living standards rose rapidly in the past in spite of large increases in the payroll taxes used to support these programmes."
Dean Baker - arvostettu taloustieteilijä ja toinen Center for Economic and Policy Recearch -instituutin perustajista - kirjoittaa väestön ikääntymisestä ja huoltosuhteen heikkenemisestä. Bakerin mukaan ajatus siitä, että väestön ikääntymisen ja huoltosuhteen heikkenemisen takia ei valtiolla ole varaa tarjota samoja julkisia palveluja on yksinkertaisen matematiikan näkökulmasta naurettava. Koska vastuullisissa yhteiskunnallisissa asemissa olevat päättäjät kuitenkin jatkuvasti toistavat kyseistä näkemystä, on siihen hänen mukaansa syytä perehtyä tarkemmin.

Jokaisessa taloudessa tuottavuus kasvaa ajan myötä. Näin on tapahtunut vuosisatojen saatossa, eikä ole mitään perusteita olettaa, etteikö kehitys jatkuisi samankaltaisena. Baker käyttää esimerkkinä Yhdysvaltain taloutta, jonka tuottavuus on kasvanut vuodesta 1947 keskimäärin 2,2 prosentin vuositahtia, välillä nopeammin, välillä hitaammin. Nopeinta tuottavuuden kasvu oli sodanjälkeisinä vuosina, jolloin kasvu oli keskimäärin 2,9 prosentin luokkaa, ja hitainta vuosien 1973 ja 1995 välillä, jolloin sama lukema oli 1,3 prosenttia. Vuoden 1995 jälkeen tuottavuus on kasvanut keskimäärin 2,3 prosentin vuosivauhtia.

Tuottavuudella tarkoitetaan työntekijöiden työtuntia kohti tuottamia hyödykkeitä ja palveluita. Tuottavuuden kasvaessa ajan mittaan myös työntekijöiden luoma arvo kasvaa, ja jos työntekijät saavat osansa tuottavuuden kasvun hyödyistä, he myös rikastuvat ajan myötä.

Baker havainnollistaa kasvun vaikutuksia elintasoon. Jos tuottavuuden kasvu jatkuisi seuraavan 25 vuoden aikana samaa tahtia kuin se on kasvanut viimeisen 15 vuoden aikana - eli 2,3 prosentin vuositahtia - tarkoittaisi tämä työntekijöille keskimäärin 75 prosenttia suurempaa palkkaa, siinä tapauksessa että he saavat osansa tuottavuuden kasvun hyödyistä. Ja tällä tarkoitetaan Bakerin mukaan nimenomaan inflaatiokorjattua palkaa, eli keskivertotyöntekijän ostovoima todella kasvaisi 75 prosenttia suhteessa nykypäivään.

Pessimistisemmänkin arvion mukaan, jossa tuottavuus kasvaa 1,3 prosentin vauhtia, vuonna 2038 keskivertotyöntekijän palkka olisi 38 prosenttia nykyistä keskipalkkaa suurempi. Eli toisin sanoen, jopa pahimmassa tapauksessa olisi keskivertotyöntekijä vuonna 2038 selvästi nykyistä varakkaampi.

Mitä tämä sitten tarkoittaa suhteessa huoltosuhteen heikkenemiseen? Oletetaan, että jokaisen työntekijän täytyy maksaa 5 prosenttia enemmän veroja, jotta voidaan kattaa julkisen sektorin kasvavat menot. Siinä tapauksessa että talouden tuottavuus kasvaa 2,3 prosentin vuositahtia, olisivat palkat 25 vuoden päästä silti yli 65 prosenttia suuremmat kuin nykyisin. Hitaamman tuottavuuden kasvun tapauksessa palkat olisivat vuonna 2038 edelleen yli 30 prosenttia suuremmat kuin nykyisin. Tämän lisäksi vuoden 2038 jälkeen väestön ikäjakauma pysyttelee suurin piirtein samanlaisena, joten heikentynyt huoltosuhde ei enää vaikuta heidän kasvaviin tuloihinsa.

Todellisuudessa tuottavuuden kasvun muuntaminen palkkojen kasvuksi ei ole näin yksinkertaista, mutta se ei silti Bakerin mukaan vaikuta yllä mainitun paikkansapitävyyteen. Kaikki mahdolliset skenaariot tuottavuuden ja palkkojen kasvusta osoittavat, että keskimääräinen palkkakehitys kumoaa kaikki väestön ikääntymisestä koituvat negatiiviset vaikutukset palkansaajien elintasoon.

Kuitenkin todellisuudessa työntekijät eivät ole päässeet viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana täysin nauttimaan tuottavuuden kasvun hyödyistä. Yhdysvalloissa suurimman osan palkat ovat hädin tuskin kasvaneet vuoden 1980 jälkeen, ja käytännössä kaikki tuottavuuden kasvun hyödyt ovat valuneet huipputuloisille. Bakerin mukaan tätä ei voi painottaa liikaa. Suurin osa työntekijöistä ei ole hyötynyt tuottavuuden kasvusta ollenkaan, koska kaikki hyödyt ovat menneet huipputuloisille.

Bakerin mukaan tämän takia huoltosuhteen heikkenemisestä jankuttaminen on niin haitallista. Jos työntekijät todella saisivat osansa tuottavuuden kasvun hyödyistä, lisääntyneet julkisen sektorin menot eivät muodostaisi suurta rasitetta heidän elintasolleen. Työntekijöiden elintaso on itse asiassa kasvanut voimakkaasti myös niinä menneinä vuosina, jolloin veroja korotettiin hyvinvointirakenteita pystytettäessä.

Ihmisten elintason ja ostovoiman kannalta on tärkeämpää, saavatko he osansa tuottavuuden kasvun hyödyistä kuin se, joutuvatko he maksamaan enemmän veroja taatakseen julkisten palvelujen ylläpitämisen väestön ikääntyessä. Bakerin mukaan yksinkertainen matematiikka osoittaa, että tulojen epätasainen jakautuminen on paljon suurempi ongelma kuin väestön ikääntymisestä johtuva huoltosuhteen heikkeneminen.

Lue myös:

Vuosien 1978 ja 2011 välillä toimitusjohtajien palkat ovat nousseet Yhdysvalloissa 127 kertaa nopeammin kuin työntekijöiden palkat
New York Times: Vaurauden (1947-1979) ja taantuman (1980-) aika
HS: Huipputulot puskivat ylöspäin
Tilastokeskus: Tuloerot taas kasvuun
Tutkimus: 1990-luvulla rikkaimman prosentin tulot lisääntyivät räjähdysmäisesti

Kommentit

Rohkaisemme lukijoitamme kommentoimaan blogimme sisältöä sosiaalisessa mediassa, blogeissa ja muissa yhteyksissä. Kannustamme jakamaan tekstejämme edelleen sekä käymään keskustelua teksteissämme esitellyistä näkökulmista ja argumenteista. Vastaamme mahdollisimman nopeasti kirjoituksia koskeviin kommentteihin ja kysymyksiin.

Lukija voi halutessaan julkaista myös yhteistyössä kanssamme blogissamme tekstin, jonka pohjalta voimme jatkaa ja syventää keskustelua kyseisen aiheen tiimoilta.

Otamme mielellämme vastaan palautetta, tekstiehdotuksia ja ideoita osoitteeseen:

info@osallisuustalous.fi

New York Times: Rikkaat eivät muuta verotuksen takia

New York Times:
It’s an article of faith among low-tax advocates that income tax increases aimed at the rich simply drive them away. (...) That, at least, is what low-tax advocates want us to think, and on its face, it seems to make sense. But it’s not the case. It turns out that a large majority of people move for far more compelling reasons, like jobs, the cost of housing, family ties or a warmer climate. At least three recent academic studies have demonstrated that the number of people who move for tax reasons is negligible, even among the wealthy.

The notion of tax flight “is almost entirely bogus — it’s a myth,” said Jon Shure, director of state fiscal studies at the Center on Budget and Policy Priorities, a nonprofit research group in Washington. “The anecdotal coverage makes it seem like people are leaving in droves because of high taxes. They’re not. There are a lot of low-tax states, and you don’t see millionaires flocking there.”
Matalan verotuksen kannattajat usein puolustelevat kantaansa väittämällä verojen korottamisen kannustavan rikkaita veronmaksajia muuttamaan muualle. Vaikka ajatus tuntuu intuitiivisesti järkevältä, New York Timesin mukaan viimeaikainen tutkimustieto on osoittanut selvästi, ettei tämä kuitenkaan pidä paikkaansa. Vain marginaalinen vähemmistö muuttaa verotuksen takia, ja muuttamisen taustalla verotuksen sijaan tärkeämpinä tekijöinä vaikuttavatkin esimerkiksi työpaikat, asumisen kustannukset, perhesuhteet tai lämpimämpi ilmasto.

Sosiologian apulaisprofessori Cristobal Young Standfordin yliopistosta tutki New Jerseyn ja Kalifornian osavaltioiden viimeaikaisten veronkorotusten vaikutuksia. Hänen mukaansa on selvää, etteivät maltilliset muutokset verotuksessa vaikuta rikkaiden muuttoliikkeeseen. Youngin mukaan muuttoasteeseen eivät vaikuttaneet verojen korotukset tai vähennykset. Tätä ei hänen mukaansa tapahtunut edes New Jerseyssä, jossa rikkaat voisivat muuttaa ainoastaan puolen tunnin ajomatkan päässä sijaitsevaan Connecticutin osavaltioon, jossa verotus on selvästi New Jerseytä matalampaa.

Myös verotuksen tutkija Jon Shure yhdysvaltalaisesta Center on Budget and Policy Priorities -tutkimusyksiköstä sanoo veropakolaisuuden olevan pelkkä myytti. Hänen mukaansa julkisesta keskustelusta saa helposti sellaisen kuvan, että monet muuttavat verotusta pakoon matalamman verotuksen alueille, mutta todellisuudessa tämä ei pidä paikkaansa.

New York Timesin mukaan osa ihmisistä silti muuttaa verotuksen takia. Tämä pätee etenkin varakkaisiin eläkeläisiin, urheilijoihin ja muihin julkisuuden henkilöihin, joilla ei ole korkeamman verotuksen alueisiin voimakkaita siteitä, kuten työpaikkaa tai perhettä. Taloustieteilijä Gregory Mankiw Harvardin yliopistosta vahvistaa tämän pitävän paikkansa joidenkin erittäin varakkaiden ihmisten kohdalla. Eläkeläisille, jotka valitsevat kahden lämpimässä ilmastossa sijaitsevan asuinpaikan välillä, verotuksella on väliä. Monille rikkaille on melko samantekevää, missä heidän virallinen asuinpaikkansa on, koska he omistavat useita asuntoja eri paikoissa, ovat paljon liikkeessä ja voivat matkustella muutenkin mielensä mukaan.

New York Timesin mukaan matalan verotuksen puolestapuhujat käyttävät usein esimerkkinä Marylandin osavaltiota, joka vuonna 2008 otti käyttöön miljonääreille kohdistetun veron. Vuoden päästä veron käyttöönoton jälkeen veroja maksavien miljonäärien määrä väheni kolmanneksella, ja heidän yhteensä maksamien verotulojen määrä laski, veronkorotuksesta huolimatta.

Kuitenkin Institute on Taxation and Economic Policy:n  tekemän tutkimuksen mukaan miljonäärien määrän lasku johtui muuttoliikkeen sijasta talouskriisistä ja osakemarkkinoiden laskusta, joka johti rikkaiden varallisuuden laskuun. Tutkimuksen mukaan vuonna 2009 osavaltiosta muutti yhtä suuri määrä miljonäärejä kuin ennen veron käyttöönottoa. Lisäksi samana vuonna osavaltioon muutti 1500 miljonäärien luokkaan laskettavaa veronmaksajaa. Nämä tulokset ovat selvästi ristiriidassa sen näkemyksen kanssa, jonka mukaan korkeampi verotus ajaa rikkaita muuttamaan pois.

Cristobal Youngin tutkimuksessa tarkasteltiin miljonäärien muuttoliikettä viimeisen 20 vuoden ajalta, eikä tällä ajanjaksolla veronkorotuksilla tai -leikkauksilla ollut havaittavissa minkäänlaista vaikutusta. Yli kaksi miljoona dollaria vuodessa tienaavien kohdalla muuttoaste itse asiassa väheni hieman vuoden 2005 veronkorotusten jälkeen.

Youngin selitys ilmiölle on yksinkertainen. Muuttaminen paikasta toiseen on hankalaa - jopa superrikkaille. Menestyvät yritykset ja kovapalkkaiset työpaikat ovat usein sidottuja tietylle alueelle, ja niillä on tapana keskittyä. Youngin mukaan korkeapalkkaiset työntekijät ovat tehneet pitkään töitä asemiensa eteen ja ovat nyt uransa huipulla, eikä tästä asemasta niin vaan luovuta ja muuteta pois.

Tutkimuksessaan Young havaitsi New Jerseyn osavaltion kohdalla, että vaikka osa ihmisistä muutti pois, verotuotot korkeammasta verotuksista enemmän kuin korvasivat pois muuttaneiden aiheuttamat menetykset.

Myös Jon Shure vakuuttaa, että verojen korottaminen ei varmasti johda verotuottojen laskuun. Silti mediassa huomiota saavat julkisuuden henkilöt, jotka muuttavat maasta toiseen matalamman verotuksen perässä. He edustavat kuitenkin New York Timesin mukaan pientä vähemmistöä, joilla on mahdollisuus ja syy vaihtaa asuinpaikkaa verotuksen takia. Shuren mukaan tämä ei päde suurimpaan osaan ihmisistä, ja keskittyminen pieneen poikkeusryhmään ei anna totuudenmukaista kuvaa ilmiöstä.

Lue myös:

The Real News: Korkeammat verot eivät saa rikkaita muuttamaan
Talouselämä: Rikkaat eivät vähennä työntekoa verotuksen kiristyessä
The Real News: Rikkaiden korkeampi verottaminen ei hidasta talouskasvua
Tutkimus: Rikkaiden veroaste ei yhteydessä kasvuun

Tutkimus: Simpanssit suosivat reilua jakoa

Emory News Center:
"We used the Ultimatum Game because it is the gold standard to determine the human sense of fairness. In the game, one individual needs to propose a reward division to another individual and then have that individual accept the proposition before both can obtain the rewards. Humans typically offer generous portions, such as 50 percent of the reward, to their partners, and that's exactly what we recorded in our study with chimpanzees."
Emoryn yliopiston kädellistutkimuksen yksikön tutkijat Darby Proctor ja Frans de Waal selvittivät simpanssien ja pienten lasten käyttäytymistä Ultimatum Game -nimisessä pelissä.

Ultimatum Game on peli, jossa osallistujaparin tulee jakaa esimerkiksi tietty summa rahaa. Osallistujista ensimmäinen tekee ehdotuksen jaosta, ja jos toinen hyväksyy ehdotuksen, saavat osallistujat pitää jaettavana olevat rahat, jotka jaetaan ehdotuksen mukaisesti. Jos toinen osallistuja taas hylkää tarjouksen, eivät kumpikaan saa mitään.

Peliä on käytetty hyvin paljon tutkittaessa ihmisten käsityksiä reiluudesta. Käsitykset reilusta jaosta saattavat olla ristiriidassa omien taloudellisten etujen kanssa, joten peli havainnollistaa hyvin ihmisten käyttäytymistä tällaisten ristiriitojen edessä. Jos toinen osallistujista antaa epäreilun tarjouksen, on toisella mahdollisuus kieltäytyä siitä, vaikkakin se tapahtuu oman taloudellisen edun kustannuksella.

Tämä on kuitenkin tyypillistä ihmisille. Taloudellisesta näkökulmasta katsottuna osallistujien kannattaisi tarjota toiselle niin pientä osaa jaosta kuin mahdollista ja taas tarjouksen vastaanottajan hyväksyä lähestulkoon kaikki tarjoukset. Ihmisillä on kuitenkin taipumus esittää hyvin reiluja jakoja ja hylätä epäreiluja esityksiä.

Tutkijat muokkasivat pelin simpansseille sopivaksi siten, että jaettavana oli ruokaa ja tarjoukset annettiin valitsemalla toinen kahdesta poletista. Toinen poleteista tarkoitti ruoan tasajakoa ja toisella poletilla taas tarjouksen antaja sai suuremman osan. Poletti tuli antaa toiselle simpanssille, jonka tuli sen jälkeen vaihtaa se ruokaan tutkimuksen tekijän kanssa. Näin ruoan saaminen edellytti tarjouksen saajan suostumusta, jota ilman ei kumpikaan osallistujista saanut mitään. Tämän jälkeen tutkijat tekivät saman kokeen 2-7 -vuotiaiden lasten kanssa. Tällä kertaa palkintona oli ruoan sijasta tarroja.

Tutkijat havaitsivat sekä simpanssien että lasten käyttäytyvän kokeessa samoin kuin ihmiset yleensä. Ne suosivat tasajakoa ja hylkäsivät epäreiluja tarjouksia. Tutkijat pyrkivät kokeen avulla ymmärtämään evolutiivista taustaa ihmisten taipumuksille jakaa. Ihmisillä ja simpansseilla on paljon yhteisiä piirteitä. Molemmat metsästävät yhdessä, jakavat ruokaa ja huolehtivat toistensa jälkeläisistä. Proctorin mukaan on todennäköistä, että taipumus reiluuteen on ollut välttämätöntä, jotta evoluution myötä on voinut kehittyä pitkälle vietyjä yhteistyön muotoja.

Lue myös:

Tutkimus: Apinat ymmärtävät mikä on reilua
Tiede: Jo vauvat tajuavat mikä on reilua
Wall Street Journal: The Origins of Human Empathy
Harvard Business Review: The Unselfish Gene
WSJ: Tasavertaisuus on ihmiselle tärkeämpää kuin raha
Herbert Gintisin luento ihmisluonnosta

Perustulosta

Tuloerojen voimakas kasvu ja köyhyyden lisääntyminen ovat vakavia ongelmia missä tahansa taloudessa. Suomessa nämä kasvaneet ongelmat ovat tuoneet mukanaan aiheellisia kysymyksiä myös talousjärjestelmämme tehokkuudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Lisäksi lukuisten tutkimusten mukaan hyvinkin yleismaailmallisesti kannatetun mahdollisuuksien tasa-arvon näkökulmasta köyhyyden ja tuloerojen kasvaminen on ongelmallista. Näihin ja moniin muihin markkinamekanismeihin sisäänrakennettuihin, mutta epätoivottuihin kehityskulkuihin on pyritty vastaamaan erilaisin korjaustoimenpitein vapaamman yhteiskunnan ja toimivamman talouden edistämiseksi. Näitä tavoitteita voitaisiin edistää esimerkiksi juuri nyt ajankohtaisen, kaikille täysi-ikäisille maksettavan perustulon avulla.

Suomessa keskustelu perustulosta on lisääntynyt aihetta suoraan koskevan kansalaisaloitteen myötä, jossa esitetään perustuloa koskevan lainsäädäntötyön valmistelujen aloittamista eduskunnassa. Uudistuksen laaja-alaisuus olisi huomattava, kuten myös niiden äärimmäisen tärkeiden ongelmien laajuus, joita sillä pyritään ratkaisemaan. Perustulokeskustelu kattaa monia kysymyksiä sosiaalipolitiikasta, verotuksesta ja köyhyydestä aina yhteiskuntapoliittisiin paradigmoihin ja ekologiseen kestävyyteen.

Keskustelua on käyty niin olemassa olevien tukijärjestelmien uudistamisesta ja/tai lopettamisesta perustulon tuomien muutosten myötä, tulon tarkasta suuruudesta kuin perustulon vastikkeellisuudestakin. Lisäksi on keskusteltu perustulon vaikutuksista valtiontalouteen ja kokonaiskysyntään sekä perustulon kaltaisen uudistuksen tarjoamien etujen yksityiskohdista eri tilanteissa oleville ihmisryhmille työmarkkinoilla tai niiden ulkopuolella. Nyt käynnissä oleva aloite onkin selkeästi keskustelunavaus näihin kaikkiin kysymyksiin ja käytännön ratkaisujen nopeampaan löytämiseen.

Näiden seikkojen lisäksi on kuitenkin tärkeää nostaa esille kysymyksiä perustulon suhteesta talousjärjestelmäämme, jotta pitkäjänteinen työ vapaamman yhteiskunnan puolesta voi edistyä. Perustulon voidaan nähdä vastaavan joihinkin markkinatalouden rakenteellisista ongelmista. Vaikka perustulouudistus voi näin avata tietä toimivammalle taloudelle ja samalla lisätä yksilöiden autonomiaa ja taloudellisia vapauksia, on tärkeää muistaa myös perustuloon liittyvien uudistusten rajat. Perustulo ei korvaa markkinoita, ja markkinoiden ihmisyhteisöille ja luonnolle haitalliset rakenteet jäävät yhä määrittämään valtaosaa talouden toiminnasta. Uudistuksen rajojen tarkastelu ei kuitenkaan vähennä uudistuksen merkitystä, vaan pikemminkin helpottaa sijoittamaan sen laajempaan kontekstiin, jossa tavoitteena on talouden kehittäminen demokraattisemmaksi ja ekologisemmaksi.

Markkinoiden palkitsemisperiaatteiden ongelmista

Sekä reiluuden että motivationaalisen tehokkuuden näkökulmasta olisi tärkeää, että työstä palkitseminen perustuisi ihmisten ansioihin. Jos yksilö vaurastuu suunnattomasti tai saa ylenpalttista julkista tunnustusta ilman merkittävää ahkeruutta, työpanosta tai muuta huomattavaa ansiokkuutta, nostattaa tämä usein yhteisön muissa jäsenissä ymmärrettävästi epäoikeudenmukaisuuden tunteita.

Lisäksi, jos yksilöitä palkitaan usein muiden periaatteiden perusteella, esimerkiksi sattuman, perityn aseman tai sosiaalisten verkostojen avulla, aiheuttaa tämä ongelmia työmotivaatiossa. Miksi yrittää ahkerammin, jos kaikesta puurtamisesta huolimatta palkkio tehdystä työstä säilyy alhaisena? Varsinkin, jos ympärillä on lukuisia esimerkkejä palkitsemisesta, joka ei perustu yksilön omiin ansioihin.

Onkin tärkeää olla tietoinen siitä, että markkinatalouden palkitsemisperusteet perustuvat pitkälti tekijöihin, joihin yksilöllä on vähän, ja usein ei lainkaan, vaikutusmahdollisuuksia. Niinpä esimerkiksi omistettu pääoma, synnynnäiset ominaisuudet, perheiden tai muun lähiverkoston suomat sosiaaliset suhteet ja käytännössä hyvin usein puhdas sattuma määrittävät pitkälti monissa tilanteissa yksilön palkitsemisen perusteet – eivät niinkään ahkeruus, yritteliäisyys ja vaivannäkö. Markkinatalouden epäoikeudenmukaisia palkitsemisperiaatteita on historiassa korjattu erilaisin uudistuksin ja veroin. Esimerkiksi pääomaverot, vähimmäispalkat ja julkiset palvelut ovat olleet merkittävästi tasapainottamassa palkitsemista reilumpaan suuntaan.

Myös perustulo voi omalta osaltaan korjata markkinatalouden epäoikeudenmukaista palkitsemista siirtämällä painopistettä ahkeruuden, yritteliäisyyden ja vaivannäön palkitsemiseen. Esimerkiksi Suomessa viime vuosina lisääntynyt työtätekevien köyhyys on todennäköisen inhimillisen kärsimyksen ja mahdollisuuksien tasa-arvon heikkenemisen lisäksi ongelmallinen ilmiö ahkeruuden ja reilun palkitsemisen kannalta. Perustulo antaisi työtätekeville köyhille oikeudenmukaisemman palkkion heidän työstään, joka usein on raskasta, mutta hintasignaalien puutteellisuuden ja neuvotteluasemiin liittyvien vääristymien vuoksi huonosti palkattua.

Perustulo antaisi tunnustusta myös markkinoiden ulkopuolella tehtävästä yhteisöille ja yksilöille elintärkeästä työstä. Tästä työstä eräinä konkreettisina esimerkkeinä ovat kotiäidit ja -isät sekä erilaista vapaaehtoistyötä tekevät. Perustulo palkitsisi myös työstä, jota ei tehdä työnantajan mittaaman työajan aikana. Esimerkiksi suuri osa tieto- ja palvelutyöstä rakentuu tiedon kasautumiselle ja sosiaalisille suhteille. Näin työn onnistuneeseen suorittamiseen tarvitaan tietoja ja taitoja, joita on kerätty, ja kerätään myös työajan ulkopuolella. Perustulon voidaankin nähdä olevan palkinto tästä tuotannon kannalta tarpeellisesta, mutta silti palkitsematta jäävästä työstä.

Perustulon kriitikot ovat nostaneet esille huomionarvoisen huolenaiheen perustulon mahdollisesta passivoivasta vaikutuksesta, minkä mukaan vastikkeeton raha kannustaa jäämään kotiin makaamaan yrittämisen ja työskentelemisen sijaan. Tämä näkemys perustuu mielestämme kuitenkin hieman tietämättömään käsitykseen ihmisestä ja motivaation taustalla vaikuttavista tekijöistä. Monet ihmiset toteuttavat nykyisinkin erilaisia sekä itselleen että yhteiskunnalle tärkeitä projekteja, jotka vaativat aktiivisuutta ja vaivannäköä, ilman että saavat tästä minkäänlaista rahallista vastinetta. Motivaatiota koskeva tutkimustieto on myös vahvistanut toistuvasti, että ihmisen toiminnan taustalla vaikuttaa myös perustavanlaatuinen tarve olla aktiivinen ja osallistua yhteisön toimintaan sekä tehdä itselleen merkityksellisiä asioita, joissa voi tuntea onnistumisen kokemuksia. Materiaaliset palkinnot ovatkin vain yksi osatekijä motivaation taustalla, eikä suinkaan edes merkittävin sellainen.

Perustulo ei kuitenkaan vähentäisi työnteon syitä niiltä, joiden motivaation taustalla materiaaliset palkinnot ovat merkittävämmässä osassa. Perustulo ei kuitenkaan takaisi kuin minimaalisen toimeentulon, joten suurempaa kulutusvoimaa kaipaavat yksilöt varmasti hakeutuisivat palkkatöihin lisätienestien toivossa. Nykyiseen verrattuna kannustimet työntekoon sosiaalitukien varassa elävien kohdalla vain kasvaisivat, kun sosiaaliturvaan liittyvät kannustinloukut poistuisivat, ja työstä tienatut rahat jäisivät oikeasti käteen eivätkä poistaisi muita tukia.

Taloudellinen vapaus ja yhteistyö

Toteutuessaan perustulo lisäisi myös enemmistön taloudellista vapautta. Perustulo mahdollistaa ainakin jossain määrin ihmisten taloudellisen itsenäisyyden, mikä helpottaa työnantajien kilpailuttamista. Epätoivoisessa tilanteessa työtä etsivä joutuu usein työmarkkinoilla tarttumaan ensimmäiseen oljenkorteen, eli mihin tahansa tarjolla olevaan työhön – erityisesti silloin, kun halvasta työvoimasta on ylitarjontaa. Tällaisessa tilanteessa työntekijän ja työnantajan neuvotteluasemat ovat merkittävässä, markkinoille haitallisessa epätasapainossa. Tämä voi lisäksi johtaa todennäköisesti huonoihin työoloihin, riittämättömään palkkaan tai pahimmillaan työntekijöiden suoranaiseen riistoon.

Lisäksi yksilö pystyy perustulon avulla siirtymään joustavasti ja omista lähtökohdistaan eri yhteiskunnallisten statusten välillä. Yksilö pystyy yhdistelemään ja vaihtelemaan esimerkiksi opiskelijan, yrittäjän ja työntekijän statusten välillä, ja näin osallistua taloudelliseen tuotantoon omaehtoisemmista lähtökohdista käsin. Perustulo voi myös lisätä työmarkkinoiden ulkopuolella olevien mahdollisuuksia toimia työmarkkinoilla ja parantaa näin taloudellista asemaansa.

Perustulo voi osaltaan mahdollistaa myös yrittäjäksi ryhtymistä. Yrittäjäksi ryhtymisen helpottaminen alentaa markkinoille tulemisen kustannuksia, mikä tekee markkinoista tehokkaampia. Jokapäiväisen toimeentulon turvaamisesta huolehtimisen sijaan ihmisille jäisi aikaa ja resursseja suunnitella, keksiä ja kokeilla erilaisia yksityisyrittämisen muotoja. Mahdollisuus ryhtyä yrittäjäksi avaakin jokaiselle työntekijälle myös kapeita ja jäykkiä markkinaratkaisuja korjaamalla paremman mahdollisuuden osallistua taloudelliseen tuotantoon ja tuoda uusia, yleishyödyllisiä palveluita tai tuotteita yhteiseen tarjontaan.

Perustulo voi auttaa myös työn markkinasuhteiden purkua ja mahdollistaa uudenlaisia, demokraattisempia ja tasa-arvoisempia taloudellisia kokeiluja. Perustulo voi edesauttaa toimimista osuuskunnissa tai vaikkapa aikapankkitoiminnan piirissä. Lisäksi perustulo voisi myös mahdollistaa uusien tuotannon tapojen kehittämisen ja erilaisten edistyneiden taloudellisten kokeilujen toteuttamisen pienessä mittakaavassa.

On myös syytä muistaa, että mikäli perustulo onnistuu tuloerojen tasaamisessa ja köyhyyden lieventämisessä, se on jo monilta osin onnistunut turvaamaan tasa-arvoisemmat lähtökohdat tuleville sukupolville.

Perustulouudistuksen rajat

Vaikka perustulo olisi syntyessään tärkeä askel tasa-arvoisemman ja oikeudenmukaisemman talouden suuntaan, on tärkeää muistaa perustulouudistuksen rajat. Ensinnäkin argumentit perustulon puolesta tai sitä vastaan sisältävät taustaoletuksina usein tietyn tasoisen perustulon. On selvää, että sadan euron perustulolla on käytännössä täysin erilaiset vaikutukset kuin tuhannen euron perustulolla. Perustulon tason lisäksi on tarkasteltava myös muuta taloudellista ympäristöä. Laajojen julkisten palveluiden ja täystyöllisyyden vallitessa perustulon avaamat mahdollisuudet ovat suuremmat kuin yhteiskunnassa, jossa hyödyke- ja työmarkkinat ovat säätelemättömiä.

Perustulo muuttaisi myös suomalaista sosiaaliturvajärjestelmää. Perustulon kiistaton etu on sen kyky saada kaikki täysi-ikäiset edes jonkinasteisen sosiaalisen turvaverkon piiriin. Sosiaaliturvajärjestelmän muutos liittyy myös kysymykseen perustulon suuruudesta: käytännössä perustulolla pyritään usein muuttamaan suomalaista sosiaaliturvajärjestelmää yksinkertaisemmaksi, vähemmän kontrolloivaksi ja inhimillisemmäksi. Tarpeetonta byrokraattista koneistoa ja kannustinloukkuja purkamalla saatetaan ihmisille tarjota kannustimia ja vapautta työntekoon sekä omien ideoiden eteenpäinviemiseen. Mitä suurempi perustulo on, sitä paremmin se pystyy vastaamaan näihin sosiaaliturvajärjestelmän kehittämiseen tähtääviin tavoitteisiin. Kysymys perustulosta ja sen seurauksista ei siis ainoastaan koske perustulon käyttöönottamista, vaan etenkin sitä, minkälainen perustulo on kyseessä, ja minkälaisessa taloudellisessa ympäristössä.

Tärkeää on myös muistaa, ettei perustulo muuta markkinoiden määräävää roolia taloudellisessa elämässä, vaikka perustulouudistuksella pyritäänkin hillitsemään markkinoiden haitallisia seurauksia. Markkinatalouden yleisesti tunnustettuihin rakenteellisiin ongelmiin perustulo ei siis tuo muutosta. Perustulo ei myöskään muuta nykyistä taloudellista palkitsemisjärjestelmää kannustamaan ahkeruudesta ja vaivannäöstä, vaan jättää markkinatalouden palkitsemisperiaatteet pääosin koskemattomiksi.

Perustulo ei myöskään muuttaisi taloudellista järjestelmäämme demokraattiseksi, vaikka se pystyisikin edesauttamaan kokeiluja yhteistyöhön ja solidaarisuuteen perustuvan talouden tiellä. Lisäksi on tärkeää muistaa, että uudistukset ovat aina uhattuina markkinatalouden rakenteiden puristuksissa. Niin kauan kun jättiläismäiset suuryritykset hallitsevat suurinta osaa taloudellisesta tuotannosta, ja niin kauan kun markkinavoimat määräävät taloudellisesta hengissä pysymisestä, niin kauan kilpailun ja ahneuden talous uhkaa reformeja sekä johtaa yhä uusiin yrityksiin heikentää kahleita, joita reformit asettavat suuryritysten toimintavapaudelle.

Tärkeä uudistus

Perustulo on edellä kuvatuista rajoitteistaan huolimatta erinomainen mahdollisuus parantaa lukuisien ihmisten taloudellista turvaa. Lisäksi perustulouudistus voi osaltaan herättää aiheellista keskustelua kaivatuista laajemmista talouden uudistuksista. Demokraattinen tuotanto, oikeudenmukainen palkitseminen ja taloudellinen vapaus eivät kuulu markkinatalouden perustavanlaatuisiin piirteisiin. Tärkeiden ja tavoiteltavissa olevien uudistusten puolesta toimimisen lisäksi onkin tarkasteltava kriittisesti talousjärjestelmäämme ja tarvittaessa uskallettava aloittaa keskustelu paremmista, arvojemme kanssa yhteensopivista talouden rakenteista.

Parecon Finland tukee kansalaisaloitetta perustulosta. Aloitteen voi allekirjoittaa kansalaisaloite.fi sivustolla.

Yle: Mainosjakelussa kahden euron tuntipalkka

YLE:
- Se ensimmäinen palkka kesäkuulta oli 84,60 euroa ja tehtyjä tunteja oli 42,5, niin siitä jää palkaksi 1,99 euroa tunti, että siihen työhön nähden aivan kohtuuton palkka.
Yle uutisoi suorajakeluyhtiö Janton Oy:n toiminnasta mainostenjakelualalla. Pääosin maahanmuuttajia ja alaikäisiä työllistävä yhtiö maksaa työntekijöilleen selkeästi alle yleisen alan palkkatason. Uutisessa esitettiin yrityksen erään alaikäisen työntekijän isän tekemät laskelmat, joiden mukaan työntekijän tuntipalkaksi muodostui noin kaksi euroa.

Ylen uutinen on käytännön esimerkki markkinatalouksien haitallisista kannustimista ja rakenteista. Kuten esimerkki osoittaa, markkinatalouksissa työnantajilla on palkkaneuvotteluissa lähes poikkeuksetta vahvempi asema. Asema perustuu työnantajan kykyyn korvata työntekijä toisella työntekijällä. Toisin sanoen työntekijä on työnantajaansa nähden sitä huonommassa asemassa, mitä helpommin työntekijä on vaihdettavissa toiseen. Mikäli kansantaloudessa on työttömyyttä, on työnantajalla varaa valita työntekijänsä, kun taas työntekijän mahdollisuudet ovat selkeästi rajatummat.

Markkinakilpailu taas heikentää yksittäisen yrityksen mahdollisuuksia maksaa työntekijöilleen markkinahintoja korkeampaa palkkaa. Mikäli yritys maksaa syystä tai toisesta työntekijöilleen suurempaa palkkaa kuin kilpailijansa, ei yrityksen toiminta ole enää yhtä kannattavaa suhteessa kilpailijoihinsa. Näin kilpailupaineet ajavat yrityksiä maksamaan työntekijöilleen yhtä alhaista palkkaa kuin muutkin, ja tämän takia markkinatalouden rakenteet ja kannustimet ajavatkin työntekijöiden palkkoja jatkuvasti alas.

Historiallisesti monessa markkinatalousmaassa, kuten Suomessa, on rakenteellista epätasapainoa korjaamaan perustettu ammattiliittoja ja säädetty minimipalkkoja. Ammattiliitot ja minimipalkat ovatkin onnistuneet takaamaan suurelle osasta väestöä paremmat elinolosuhteet, kuin mitä vapaiden markkinoiden lopputulema olisi ollut.

Markkinoiden säätelyn lisäksi on myös tärkeää kiinnittää huomiota alkuperäiseen asetelmaan työntekijöiden ja työnantajien välillä. Valta- ja omistussuhteet, sekä se, toimiiko työntekijänä vai työnantajana, vaikuttaa paljon mahdollisuuksiin hallita omaa taloudellista toimintaansa ja nauttia taloudellisesta vapaudesta.

On myös tarpeellista tarkastella niitä prosesseja, jotka määrittävät, kenestä tulee työnantaja ja kenestä työntekijä. Työnantajaksi pääseminen edellyttää pääomia, joihin ihmisillä on lähtökohtaisesti erilaiset mahdollisuudet päästä käsiksi, johtuen yksilöiden välisistä eroista suhteessa varallisuuteen, tietotaitoon, yhteiskunnalliseen valtaan ja sosiaalisiin verkostoihin.

Rikkaammista taustoista tulevien on helpompi saada tarvittavia pääomia työnantajaksi ryhtymiseen ja heidän sosiaaliset verkostonsa helpottavat työelämän hierarkiassa kipuamista tai itsenäiseksi yrittäjäksi ryhtymistä. Köyhemmistä taustoista tulevien on taas monessa tilanteessa taloudellisesti edullisempaa ryhtyä työntekijäksi jonkun toisen palvelukseen kuin maksaa korkea hinta oikeudesta hallita omaa työtään.

Lue myös:

HS: Firma riisti kymmeniä siivoojia
YLE: Ulkomaalaisten työntekijöiden hyväksikäyttö lisääntyy Suomessa
TS: Tällaista on työelämä Suomessa pahimmillaan

The Economist: Korkeampi minimipalkka saattaa parantaa työllisyyttä ja nostaa palkkoja

The Economist:
Economists have tended to oppose minimum wages on the grounds that they reduce employment, hurting many of those they are supposed to help. Milton Friedman called them a form of discrimination against low-skilled workers. In standard models of competitive markets, anything that artificially raises the price of labour will curb demand for it, and the first to lose their jobs will be the least-skilled workers. 
Yet economic theory allows for the possibility that wage floors can boost both employment and pay. If employers have monopsony power as buyers of labour and are able to set wages, for instance, they can keep pay below its competitive rate. Academic supporters of wage floors, mainly economists on the left, appealed to this logic.
Valtavirran taloustieteen mukaan markkinoilla työstä maksettavan hinnan katsotaan määräytyvän oletetuilla, tasapainoisilla markkinoilla vallitsevan kysynnän ja tarjonnan mukaan. Jos työstä on enemmän tarjontaa kuin kysyntää, eli työttömiä työnhakijoita on enemmän kuin avoimia työpaikkoja, laskee tämä palkkatasoa. Tämä pätee etenkin tilanteissa, joissa työntekijä on helposti vaihdettavissa toiseen, eli vähän erikoistumista vaativissa työtehtävissä. Koska markkinat painavat tämänkaltaisesta työstä saatavia palkkoja alas, on monissa maissa ongelmaa pyritty ratkaisemaan erilaisilla minimipalkkasäädöksillä.

Valtavirran taloustieteessä minimipalkat nähdään ongelmallisina, koska niiden katsotaan vääristävän muutoin tasapainossa olevia markkinoita. Tämän logiikan mukaan palkkojen tulisi määräytyä kysynnän ja tarjonnan mukaisesti, jotta markkinat toimisivat tehokkaasti. Jos palkkatasoa nostetaan lainsäädännön toimesta markkinahintoja korkeammalle, johtaa se vähäisempään työllisyyteen, koska yritykset eivät nyt palkkaa niin paljon työntekijöitä palkkakustannuksien ollessa kovempia. Täten minimipalkkalainsäädännöstä kärsisivät eniten juuri matalapalkka-aloilla työskentelevät työntekijät, joiden asemaa minimipalkalla on pyritty parantamaan.

Kuitenkin palkkojen tasoon vaikuttavat muutkin tekijät kuin pelkästään markkinavoimat. Ansiotasoon vaikuttaa myös se, kuinka vahvat neuvotteluasemat työntekijöillä on pyytää korkeampaa palkkaa sekä se, kuinka alhaista palkkaa työnantaja voi tarjoutua maksamaan. Kun työttömiä työnhakijoita on enemmän kuin avoimia työpaikkoja, asettaa se työnantajan edulliseen asemaan palkan tasosta neuvoteltaessa. Työntekijällä on vain vähän sananvaltaa palkkaneuvotteluissa, jos hänet on helposti vaihdettavissa toiseen. Mitä vähemmän markkinat ovat kilpaillut, eli mitä vähemmän alalla on työnantajia, sitä voimakkaammin tämä korostuu.

Näin työnantajien valta-asema saattaa mahdollistaa heidän asettaa palkkatason alemmaksi kuin se kilpaillussa markkinatilanteessa olisi. Tällaisessa tilanteessa minimipalkkalainsäädännöt ja ammattiliittojen kautta tapahtuvat neuvottelut voivat markkinoiden vääristämisen sijaan korjata markkinahintoja lähemmäksi tasapainoista tasoa ja näin edesauttaa tehokkaampaa lopputulosta markkinoilla.

The Economistin mukaan tutkimuksissa on saatu viitteitä siitä, ettei minimipalkka välttämättä vähentäisi työllisyyttä, vaan saattaa joissakin tilanteissa jopa lisätä sitä. David Card ja Alan Krueger tutkivat 1990-luvulla New Jerseyn osavaltion pikaruokaravintolojen reaktioita uuteen minimipalkkalakiin. Vertailukohtana he käyttivät Pennsylvaniann osavaltiota.

New Jerseyn osavaltio nosti minimipalkaa 4,25 dollarista 5,05 dollariin, kun se Pennsylvaniassa säilyi tarkasteltavalla ajanjaksolla 4,25 dollarissa. Heidän tutkimustensa mukaan minimipalkkalain jälkeen työllisyys New Jerseyn pikaruokaloissa kasvoi suhteessa Pennsylvanialaisiin pikaruokaloihin.

Arindrajit Dube Massachusetts-Amherstin yliopistosta ja Michael Reich Berkeleyn yliopistosta Kaliforniasta tarkastelivat minimipalkan vaikutusta työllisyyteen eri osavaltioissa vuosien 1990 ja 2006 välillä. He eivät tutkimuksissaan havainneet minimipalkalla olleen mitään haitallisia vaikutuksia.

The Economistin artikkelissa esitetään, kuinka myös Iso-Britanniassa saadut kokemukset viittaisivat samansuuntaisiin tuloksiin. Maassa saatettiin voimaan minimipalkka, joka asetettiin 46 prosentin tasolle väestön mediaanipalkasta. Ennen lain voimaansaattamista se kohtasi voimakasta vastustusta, joka perustui sen oletettuihin työllisyyttä heikentäviin seurauksiin. Kuitenkin tänä päivänä yleinen mielipide on, että minimipalkasta ei ole ollut haittaa, tai jos on, niin hyvin vähäistä.

Huomattavaa Iso-Britannian tapauksessa on ollut minimipalkan vaikutus yleiseen palkkatasoon. Sen lisäksi, että minimipalkka on nostanut vähiten tienaavan viiden prosentin palkkoja, on se nostanut korkeampipalkkaistenkin ansoita. Minimipalkan käyttöönottamisen jälkeen tuloerot vähemmän tienaavan 50 prosentin sisällä ovat kaventuneet. Monet tutkijat pitävät tätä minimipalkan ansiona. Eniten tuloerot vähenivät maan matalapalkka-alueilla sekä naisten keskuudessa, joista suurempi prosenttiosuus työskentelee minmipalkalla.

The Economistin mukaan sekä OECD:n että Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n kanta onkin nykyisin, että sopivan tasoisesta minimipalkasta on enemmän hyötyä kuin haittaa.

Vaikka yksittäisen yrityksen näkökulmasta korkeammat palkkakustannukset saattavatkin vaikuttaa työllistämiseen negatiivisesti, saattaa tilanne laajassa mittakaavassa olla toinen. Korkeammat palkat tarkoittavat suurempaa ostovoimaa kuluttajille, mikä lisää talouden kokonaiskysyntää ja johtaa näin talouskasvuun ja parempaan työllisyyteen.

On myös huomattava, että kysynnän ja tarjonnan suhteiden määrittäessä työn hinnan perustuu yksilön palkkaus hyvin pitkälle tekijöihin, joihin hän ei itse voi vaikuttaa. Työstä saatava palkkio heijastelee enemmänkin muiden samanlaista työtä tekevien ja avoimien työpaikkojen määrää kuin itse tehtävän työn raskautta tai työntekijän ahkeruutta. Tämä on ongelmallista niin reiluuden kuin motivaationkin näkökulmasta.

Kun markkinat hinnoittelevat vähän erikoistumista vaativan työn hinnan alas, on minimipalkkalainsäädäntö yksi tapa turvata raskasta ja huonosti palkattua työtä tekeville kunnollinen toimeentulo. Sen lisäksi, että tämänkaltainen työ on usein huonosti palkattua, on se myös useimmiten hyvin kuluttavaa ja raskasta sekä tarjoaa hyvin vähän muunlaisia palkintoja tekijälleen, kuten valinnanmahdollisuuksia ja vapauksia päättää omasta työstään, onnistumisen kokemuksia ja mahdollisuuksia kehittyä sekä sosiaalista tunnustusta ja ihailua. Tämän takia on reilua, että työn tekijät vähintäänkin saavat työstään käyvän palkan, jonka turvin saattaa tulla toimeen.

Krugman: Leikkauspolitiikka ei ole toiminut

New York Times:
So what do we learn from the rather pathetic search for austerity success stories? We learn that the doctrine that has dominated elite economic discourse for the past three years is wrong on all fronts. Not only have we been ruled by fear of nonexistent threats, we’ve been promised rewards that haven’t arrived and never will. It’s time to put the deficit obsession aside and get back to dealing with the real problem — namely, unacceptably high unemployment.
Euroopassa laajasti harjoitettu leikkauspolitiikka ei ole osoittautunut toimivaksi lääkkeeksi talousongelmiin, toteaa taloustieteen nobelisti Paul Krugman New York Timesissa julkaistussa kolumnissaan. Krugman käy kirjoituksessaan läpi esimerkkimaita, joita on käytetty tukemaan väitettä leikkauspolitiikan hyödyllisyydestä.

Irlanti, joka toteutti voimakasta leikkauspolitiikkaa kiinteistökuplansa puhkeamisen jälkeen, esiteltiin pitkään esimerkkitapauksena mallikkaasta taloudenpidosta, josta muut maat voisivat ottaa mallia. Näin tehtiin myös Iso-Britannissa vuoden 2012 puolivälissä. Tulokset eivät ole kuitenkaan olleet mairittelevia. Vielä vuoden 2012 lopussa Irlannin työttömyysprosentti oli yli 14 prosenttia. Iso-Britannian taloudellinen kehitys jäi voimakkaasti jopa hitaasta kasvusta kärsivän Yhdysvaltojen jälkeen, vaikka niiden kasvulukemat olivat olleet samankaltaisia ennen leikkauspolitiikan omaksumista.

Myös Latvia nostetaan usein esimerkiksi leikkauspolitiikan onnistumisesta. On toki totta, että todella pahan taantuman jälkeen Latvian talous on viimeisen kahden vuoden aikana kasvanut ja maan työttömyysprosentti on laskenut. Krugman kuitenkin kysyy aiheellisesti, voidaanko siltikään puhua taloudellisesta menestystarinasta, kun maan talous ei ole vielä edes saavuttanut taantumaa edeltäviä lukemia ja työttömyysprosentti pyörii 14 prosentin tienoilla. Lisäksi maasta on tapahtunut huomattavaa maastamuuttoa kun jopa yli 10% väestöstä – kärjessä kielitaitoisin ja koulutettu väestönosa – on jättänyt leikkauspolitiikan lukuisten ongelmien vaivaaman maan taakseen, kuten tutkijat Jeffrey Sommers ja Michael Hudson ovat huomauttaneet Latvian ratkaisujen toistamisesta varoittaneessa analyysissaan.

Leikkauspolitiikan läpikäyneiden maiden sijaan Krugman kehottaa kiinnittämään huomiota Islannin taloudelliseen kehitykseen. Syvän taloudellisen kriisin läpikäynyt Islanti ei harjoittanut kriisin keskellä leikkauspolitiikkaa, ja harjoitetun politiikan seurauksena Islannin talous on toipunut lähes kriisiä edeltäviin lukemiin. Islanti on saanut tunnustusta harjoittamastaan politiikasta myös Kansainväliseltä valuuttarahastolta, minkä lisäksi harjoitettu politiikka osoittautui myös valtiontaloudelliseksi menestykseksi.

Kirjoituksensa lopuksi nobelisti toteaa yhteenvetona, etteivät leikkauspolitiikkaa harjoittaneet maat ole osoittautuneet taloudellisiksi menestystarinoiksi. Pakkomielteinen suhtautuminen valtiontalouksien alijäämiin on unohdettava ja keskityttävä aitoon ongelmaan - työttömyyteen.

Lue myös:

Ha-Joon Chang: Leikkauspolitiikka ei ole koskaan toiminut
Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä
Weisbrot: Latvian kutsuminen leikkauspolitiikan ”menestystarinaksi” harhaanjohtavaa
Robin Hahnel: Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu

Tutkimus: Keskimääräinen tulotaso laskee ammattiliittoihin kuulumisen vähentyessä

Center for American Progress Action Fund:
The middle 60 percent of households received only 45.7 percent of the nation’s income in 2011, down from the historical peak of 53.2 percent in 1968. The declining share of income received by the nation’s middle class has been driven by stagnant incomes for middle-class earners coupled with rapidly rising incomes for the highest earners.
It’s a major shift brought about by many factors—factors that have either led to slower growing middle-class incomes, such as increased globalization, and factors that increase the pay of those at the top, such as the increasing financial benefit of a college education.

And then there is another often overlooked dynamic: the decline of labor unions. [O]ver the past several decades, the decline in the unionization rate tracks almost perfectly with the decline in the share of income going to the middle class.
David Madland American Worker Project:sta ja Nick Bunker Center for American Progress Action Fund:sta kirjoittavat tutkimuksista, joissa on havaittu selkeä yhteys ammattiliittoihin kuulumisen ja keskiluokan tulotason välillä. Samalla kun ammattiliittoihin kuuluvien prosentuaalinen osuus koko väestöstä on laskenut Yhdysvalloissa, on myös keskiluokan saama osuus kansantulosta laskenut suurinpiirtein samaa tahtia.

























Kuten yllä olevasta kuvaajasta voidaan havaita, sinisen käyrän kuvaama tulojakauman keskimmäisen 60 prosentin osuus kansantulosta oli vuoteen 2011 mennessä laskenut 45,7 prosenttiin vuoden 1968 huippulukemista, jolloin keskiluokan osuus kansantulosta oli 53,2 prosenttia. Samalla punaisen käyrän kuvaama ammattiliittoihin kuuluvien työntekijöiden prosentuaalinen osuus on laskenut vajaasta kolmestakymmenestä reiluun kymmeneen prosenttiin.

Madland ja Bunker havaitsivat aiemmassa tutkimuksessaan, että kymmenen prosentin lisäys ammattiliitoihin kuuluvien osuudessa tarkoittaisi 1,479 dollarin lisäystä keskimääräisen kotitalouden tuloihin, riippumatta siitä, kuuluko tästä kotitaloudesta kukaan ammattiliittoihin. Saman tutkimuksen mukaan kymmenen prosentin lisäys yliopistosta valmistuneiden määrässä tarkoittaisi 1,638 dollarin lisäystä ja työttömyysasteen 4 prosentin lasku taas 772 dollarin lisäystä kotitalouksien tuloihin. Ammattiliittoihin kuulumisen merkitys olisi siis lähes yhtä suuri kuin korkeamman koulutuksen.

Myös sosiologian professorit Bruce Western Harvardin yliopistosta ja Jake Rosenfeld Washingtonin yliopistosta ovat selvittäneet tekijöitä tuloerojen taustalla. He tutkivat tuloeroja kahden eri ryhmän sisällä: samankaltaisilla teollisuudenaloilla ja samanlaisista taustoista tulevien välillä sekä eri aloilla ja eri taustoista tulevien työntekijöiden välillä. He arvioivat tutkimuksensa perusteella, että ensimmäisen ryhmän kohdalla vuosien 1973 ja 2007 välisestä tulojen eriarvoistumisesta kolmasosa johtuu ammattiliittoihin kuuluvien työntekijöiden osuuden laskusta. Heidänkin tutkimustensa mukaan ammattiliittoihin kuulumisen vaikutus on yhtä suuri kuin korkeamman koulutuksen osuus palkkaerojen taustalla.

Ammattiliitojen vaikutuksesta palkkataso eri teollisuudenalojen sisällä säilyy tasaisena, eikä heijasta niin voimakkaasti eroja yksittäisten työntekijöiden neuvotteluasemissa. Westernin ja Rosenfeldin havaintojen mukaan liittojen vaikutus heijastuu myös ammattiliittoihin kuulumattomiin työntekijöihin, koska aloilla, joilla liittojen vaikutus on voimakas, työnantajat maksavat myös liittoihin kuulumattomille ammattiliittojen sopimusten tasoista palkkaa, jotta useammat työntekijät eivät liittyisi ammattiliittoihin.

Myös Madlandin ja Bunkerin mukaan ammattiliittoihin järjestäytyneiden työntekijöiden asema on vahvempi palkkaneuvotteluissa työnantajien kanssa ja tämä vaikuttaa postiivisesti kaikkien palkansaajien tilanteeseen. Ammattiliitojen myötä työntekijät voivat saavuttaa korkeammat palkat ja paremmat etuudet, ei ainoastaan ammattiliittoon kuuluville vaan myös liittoihin kuulumattomille työntekijöille.

Lue myös:

Vuosien 1978 ja 2011 välillä toimitusjohtajien palkat ovat nousseet Yhdysvalloissa 127 kertaa nopeammin kuin työntekijöiden palkat
New York Timesin kolumni: Kasautuva varallisuus ja politiikka
New York Times: Vaurauden (1947-1979) ja taantuman (1980-) aika
Krugman: Ammattiliitot tärkeä vastapaino keskittyvää varallisuutta ja poliittista vaikutusvaltaa vastaan

Kepa: Pääomapako kehitysmaista rikkaisiin maihin yli 859 miljardia dollaria vuonna 2010

Kepa:
Yritysten verovälttely, rikollinen toiminta ja korruptio aiheuttavat valtavaa tulonsiirtoa kehitysmaista rikkaisiin maihin.

Global Financial Integrity (GFI) -ajatushautomon joulukuussa julkaiseman vuosittaisen selvityksen mukaan pääomapaon takia kehitysmaista katosi rikkaisiin maihin pelkästään vuonna 2010 yli 859 miljardia dollaria. Kehitysrahoitukseen (133,5 miljardia dollaria v. 2011) verrattuna summa on moninkertainen.

Pääomapaolla tarkoitetaan yritysten verovälttelystä, rikollisesta toiminnasta ja korruptiosta johtuvaa pääomaliikettä maihin, joissa verotus on alhainen ja salaisuuslainsäädäntö estää niitä koskevan tiedonsaannin.
Lue myös:

Maailma.net: Yritysten veronkierto riistää kehitysmailta miljardeja
M&M: Näin Google kiertää verot Suomessa
TS: GE ei maksa lainkaan veroja USA:han

YLE: Suomessa noin 700 000 pienituloista

YLE:
Tilastokeskuksen mukaan vuonna 2011 pienituloisuusaste oli 12,9 prosenttia. Pienituloisia henkilöitä oli 688 000.

Tilastokeskus määrittelee pienituloisuuden suhteessa väestön mediaanituloihin. Mediaanilla tarkoitetaan jakauman lukuarvoista suuruusjärjestyksessä keskimmäistä.

Pienituloiseksi katsotaan henkilö, jonka kotitalouden tulot kulutusyksikköä kohden ovat vähemmän kuin 60 prosenttia keskituloista.

Kyseinen tuloraja vuonna 2011 oli yhden hengen taloudessa noin 13 700 euroa vuodessa ja noin 1 140 euroa kuukaudessa.
Lue myös:

YLE: Kolmannes leipäjonon asiakkaista lapsiperheitä
TS: Työssäkäyvät köyhät juurtuivat Suomeen
YLE: Joka neljäs yksinhuoltajaperhe tarvitsee toimeentulotukea
YLE: Köyhien määrä kaksinkertaistunut vuodesta 1995
Talouselämä: Neljäsosalla toimeentulovaikeuksia

Rikkaiden rikastuminen ja tulonjaon merkitys

Blogissammekin kommentoitu kansalaisjärjestö Oxfamin viime viikolla julkaisema raportti herätti myös Suomessa jonkin verran keskustelua tuloeroista ja globaalista köyhyydestä. Raportin mukaan maailman sadan rikkaimman henkilön vuositulot riittäisivät poistamaan äärimmäisen köyhyyden maailmasta. Raporttia ja sen esittämää väitettä on kritisoitu muun muassa virheellisistä lähdemerkinnöistä, vaillinaisesta kuvasta köyhyyden syistä, realististen ratkaisumahdollisuuksien puutteesta ja jopa suoranaisesta vääristelystä.

On totta, että raportin esittämä väite on äärimmäisen yksinkertaistettu. Raporttia kohtaan esitetty kritiikki ampuu kuitenkin hieman ohi maalin, sillä raportin julkaisemisen yhteydessä Oxfamin johtaja Barbara Stocking korosti epätasa-arvoisen tulonjaon tapahtuvan köyhimpien ihmisten palkkojen ja työpaikkojen kustannuksella, jolloin äärimmäisessä köyhyydessä elävien on vaikeampaa nostaa itsensä köyhyydestä. Hän kiinnitti huomiota myös viimeaikaiseen tutkimustietoon, jossa on havaittu epätasaisen tulonjaon ja heikomman talouskasvun yhteys. Tämän pohjalta on perusteltua olettaa, että Oxfamin raportin taustalla ei ollut ajatus yksisilmäisestä vastikkeettoman rahan syytämisestä köyhyyden poistamiseksi.

Keskittyminen kriitikoiden osoittamiin puutteisiin jättää kuitenkin Stockingin esiinnostamat erittäin tärkeät ongelmat liian vähälle huomiolle. Markkinatalouksien rakenteellisten ongelmien ja yhä lisääntyvän epätasa-arvon vaikutusten tarkastelu voikin metodologisen keskustelun ohella auttaa paremman kokonaiskuvan hahmottamisessa.

Tunnetun sosiologin, emeritusprofessori Zygmunt Baumanin Social Europe Journal -lehdessä julkaistu artikkeli “Does the Richness of the Few Benefit Us All?” tarjoaa hyödyllisiä näkökulmia taloudellisen eriarvoisuuden laajempaan tarkasteluun. Artikkelissa Bauman käy läpi tulonjaossa tapahtuneita muutoksia ja yhdistää niitä laajemmin yhteiskunnan kehitykseen.

Onko epätasa-arvo lisääntynyt?

Viimeisimmän World Institute for Development Economics Researchin julkaiseman tutkimuksen mukaan rikkain prosentti maailman aikuisista omisti vuonna 2000 noin 40 prosenttia maailman varallisuudesta. Rikkain kymmenys aikuisista omisti puolestaan 85 prosenttia maailman varallisuudesta. Köyhempi puolikas maailman aikuisista omisti noin prosentin maailman varallisuudesta.

Professori Baumanin mukaan kahden vuosikymmenen aikana ennen viimeisintä finanssikriisiä suuressa osassa OECD-maita kotitalouksien reaalitulot nousivat rikkaimmalla kymmenellä prosentilla merkittävästi enemmän kuin köyhimmällä kymmenellä prosentilla. Joissain maissa köyhimmän kymmenen prosentin reaalitulot jopa laskivat. Desiilejä tulkittaessa on lisäksi aina tärkeää muistaa, että mittari ei kerro eroista desiilien sisällä. Esimerkiksi rikkaimman ja köyhimmän kymmenyksen sijasta tulisi tarkastella rikkainta tai köyhintä prosenttia tai prosentin kymmenystä tarkemman kuvan saamiseksi, sillä erot kymmenysten sisällä voivat olla hyvinkin merkittäviä.

Bauman kuvaileekin merkittävimmän eron syntyneen monessa maassa pienen superrikkaiden muodostaman ryhmän ja muiden tuloluokkien välille. Esimerkkinä Bauman mainitsee miljardöörien määrän kasvamisen Yhdysvalloissa vuosien 1982 ja 2007 välisenä aikana. Miljardöörien määrä lisääntyi tuona aikana nelikymmenkertaiseksi ja samalla neljänsadan rikkaimman amerikkalaisen keskivarallisuus nousi 169 miljardista 1500 miljardiin dollariin.

Edes työttömyyttä ja taloudellista turvattomuutta lisännyt finanssikriisi ei vaikuttanut ylimmän tuloluokan tuloihin kovinkaan raskaasti, päinvastoin. Yhdysvaltalaisten miljardöörien varallisuus kasvoi merkittävästi vuodesta 2007 vuoteen 2010 ja vuonna 2011 heitä oli enemmän kuin koskaan. Erot eivät ole kasvaneet merkittävästi ainoastaan omistajien ja ei-omistajien välillä, vaan myös työntekijöiden palkkauksessa on nähtävissä voimakasta eriytymistä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa vuosien 1978 ja 2011 välillä toimitusjohtajien palkat ovat nousseet keskimäärin 127 kertaa nopeammin kuin työntekijöiden palkat. Myös Suomessa huipputulot ovat nousseet samanaikaisesti, kun tuloerot ja köyhyys ovat kasvaneet.

Bauman kyseenalaistaa myös usein toistetun väitteen taloudellisten erojen kutistumisesta maiden välillä. Väite saa tukea, kun tilastoja tarkastellaan keskiarvojen avulla. Mikäli tarkastelu siirretään kaikista rikkaimpien ja köyhimpien maiden välille, nähdään, että rikkaimman ja köyhimmän maan ero onkin kasvanut yhä suuremmaksi. Samaan aikaan on tärkeää huomioida, että taloudellinen epätasa-arvo on kasvanut merkittävästi myös maiden sisällä. Rikkaat rikastuvat ja köyhät köyhtyvät niin maiden sisällä kuin maiden välilläkin.

Baumanin esittämä johtopäätös eri tutkimuksista onkin selkeä: lähes kaikkialla maailmassa tulojen epätasa-arvo lisääntyy nopeasti, mikä tarkoittaa, että rikkaat – ja nimenomaan todella rikkaat – tulevat rikkaammiksi samanaikaisesti kuin köyhät – ja etenkin todella köyhät – tulevat köyhemmiksi. Erot eivät ole ainoastaan suhteellisia, vaan erot lisääntyvät myös absoluuttisin mittarein.

Mitä kasvanut tulojen epätasa-arvo tarkoittaa?

Professori Bauman nostaa esille myös tärkeän huomion talouden epätasa-arvon vaikutuksista demokratiaan ja kansalaisten tasa-arvoon. Vaikka Bauman ei artikkelissaan syvenny tarkemmin poliittisen järjestelmän rakenteisiin, on aiheellista korostaa, kuinka yhä epätasaisempi varallisuus aiheuttaa yhä epätasaisempia mahdollisuuksia tulla kuulluksi yhteiskunnassa. Selkein esimerkki varallisuuden merkityksestä on parempituloisten parempi kyky tukea rahallisesti niitä poliitikkoja, näkökulmia, ajatuksia tai ideologioita, joita he itse pitävät tärkeimpinä. Näin yhteiskunnan hyvätuloiset saavat yhteiskunnassa äänensä paremmin kuuluviin, vaikka heidän suhteellinen osuutensa olisikin verrattain pieni. Yhä kasvava eriarvoisuus liitetään usein myös äänestysaktiivisuuden laskuun. Suomessakin on nähtävissä äänestysaktiivisuuden laskua tulojen epätasa-arvon kasvaessa. Mikäli parempituloiset käyttävät äänestysoikeuttaan aktiivisemmin, tulee heidän äänensä ja mielipiteensä paremmin kuulluksi myös edustuksellisissa elimissä.

Tulojen epätasa-arvo näkyy myös mahdollisuuksien epätasa-arvona. Mahdollisuuksien epätasa-arvo konkretisoituu siinä, kuinka lapsen tulevaisuus määräytyy sosiaalisten olojen perusteella, tarkemmin sanottuna syntymäpaikan ja vanhempien sosio-ekonomisen aseman pohjalta, eikä niinkään oman osaamisen, kyvykkyyden, lahjakkuuden tai ahkeruuden perusteella. Baumanin mukaan sosiaalisilla oloilla on yhä suurempi rooli lapsen tulevaisuuden määrittelijänä. Myös Suomessa voidaan nähdä merkkejä samankaltaisista ilmiöistä. Kyse ei ole ainoastaan oikeudenmukaisuudesta, vaan myös yhteiskunnallisesta tehokkuudesta. Yhteiskunnallisesti on tehokasta ottaa käyttöön mahdollisimman suuri osa ihmisten potentiaalista ja lahjakkuuksista.

Useat tutkimukset ovat lisäksi todenneet, että rikkaiden rikastuminen ei lisää talouskasvua. Päinvastoin, tulojen epätasa-arvolla ja hitaalla kasvulla on nähty olevan voimakas yhteys. Bauman tuo artikkelissaan esille, miksi tulonjaolla on yhteys talouskasvuun. Talouskasvu perustuu suuressa osassa kansantalouksia pitkälti kysyntään. Kysyntään vaikuttaa merkittävästi tulonjako, koska pienituloiset kuluttavat keskimääräisesti suuremman osan tuloistaan kuin suurituloiset. Voidaan siis olettaa, että rikkaiden rikastuminen ei lisää kysyntää yhtä voimakkaasti kuin köyhempien väestönosien tulojen kasvaminen. Näin varallisuuden kasautuminen rikkaille vaikuttaa negatiivisesti kysyntään ja sitä kautta talouskasvuun.

Hyödyttääkö rikkaiden rikastuminen kaikkia?

Artikkelinsa lopussa Bauman vastaa alussa esittämäänsä kysymykseen. Harvojen rikastuminen ei hyödytä meitä kaikkia. Tuloerojen kasvaminen ei ole hyväksi meille kaikille eikä yhteiskunnalle. Harjoitettu talouspolitiikka ei ole vähentänyt globaalia eriarvoisuutta, vaan pikemminkin lisännyt sitä. Eriarvoisuus on lisääntynyt niin maiden sisällä kuin myös rikkaimman ja köyhimmän maan välillä. Voimakkaat eriarvoisuudet ovat ongelmallisia muutenkin kuin taloudellisen suorituskyvyn näkökulmasta: tulojen epätasa-arvo johtaa mahdollisuuksien epätasa-arvoon ja muihin yhteiskuntaa rapauttaviin ongelmiin.

Globaalista tasa-arvosta puhuttaessa olisikin ensisijaisen tärkeää kiinnittää huomiota harjoitettuun talouspolitiikkaan, talouspolitiikan seurauksiin ja köyhyyden moninaisiin syihin sekä kasvavan eriarvoisuuden tuomiin laajoihin yhteiskunnallisiin seurauksiin. Viime vuosikymmenten kehitys myös osoittaa, että sekamarkkinataloudet voidaan järjestää lukuisin eri tavoin, ja näillä eri sekatalouksien variaatioilla on toisistaan poikkeavia vaikutuksia tulonjakoon ja yleisemmin hyvinvointiin.

Näiden erilaisten vaihtoehtojen lisäksi on tarkasteltava yksityiskohtaisesti ja kriittisesti markkinaratkaisujen keskeisiä ominaisuuksia ja merkittäviä ongelmia, jotta vakaviin ajankohtaisiin talousongelmiin voidaan etsiä toimivia ratkaisuja. Esimerkiksi viime vuosikymmenten kokemukset omalta osaltaan vahvistavat teoreettista tietämystä siitä, että sääntelemättömät työ- ja luottomarkkinat johtavat kasvaviin tulo- ja varallisuuseroihin. Vaikka kansalaisjärjestö Oxfamin esittämä väite absoluuttisen köyhyyden torjumisesta olisikin yksinkertaistettu ja naiivi, ongelmien ratkaisemiseksi olisi yhteiskunnallisessa keskustelussa hedelmällisempää keskittyä raportin viitoittamaan suuntaan, eli harjoitetun talouspolitiikan syihin ja laajemmin talouspolitiikan yhteiskunnallisiin seurauksiin.

Lue myös:

Talouselämä: Rikkain prosentti omistaa 40 prosenttia maailman varallisuudesta
YK: Tuloerojen tasaaminen edesauttaa taloudellista kasvua
Epätasainen tulonjako ja hidas kasvu kulkevat käsi kädessä
IMF: Tuloerot haitallisia talouskasvulle
Richard Wilkinson: Kuinka taloudellinen epätasa-arvoisuus vahingoittaa yhteiskuntia

Vuosien 1978 ja 2011 välillä toimitusjohtajien palkat ovat nousseet Yhdysvalloissa 127 kertaa nopeammin kuin työntekijöiden palkat

The Huffington Post:
CEO pay spiked 725 percent between 1978 and 2011, while worker pay rose just 5.7 percent, according to a study by the Economic Policy Institute. That means CEO pay grew 127 times faster than worker pay.
Yhdysvaltalaisen Economic Policy Insituten tutkimuksen mukaan yhdysvaltalaisten yritysjohtajien palkat suhteessa tavallisten työntekijöiden palkkoihin ovat nousseet huimasti viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana. Tänä aikana yritysjohtajien palkat ovat nousseet 725 prosenttia, kun työntekijöiden palkat ovat nousseet samalla ajanjaksolla ainoastaan 5,7 prosenttia. Tämä tarkoittaa, että yritysjohtajien palkat ovat kasvaneet 127 kertaa työntekijöiden palkkoja nopeammin.

Myös yritysjohtajien ja tavallisten työntekijöiden väliset tuloerot ovat kasvaneet huimasti samalla ajanjaksolla. Vuonna 1978 keskiverto yritysjohtaja tienasi Yhdysvalloissa 26,5 kertaa työntekijää enemmän. Vuonna 2011 heidän palkkansa oli jo 209,4-kertainen verrattuna keskivertotyöntekijän palkkaan. Seuratulla ajanjaksolla tämä lukema oli korkeimmillaan vuosituhannen vaihteessa, jolloin yritysjohtajien palkka oli 411,3-kertainen työntekijään verrattuna.

Palkkakehitys on ollut edellä kuvatun mukainen siitä huolimatta, että samalla ajanjaksolla työntekijöiden tuottavuus on lähes tuplaantunut. Vuosien 1978 ja 2011 välillä työntekijöiden tuottavuus suhteessa tehtyihin tunteihin parani 93 prosenttia ja työntekijäkohtainen tuottavuus kasvoi 83 prosenttia.

Tuottavuuden kasvun hyödyt ovatkin valuneet yritysten omistajille sekä johtoportaalle. Vuonna 2011 yhdysvaltalaisten reaalipalkat laskivat kahdella prosentilla, kun samaan aikaan yritysjohtajien palkat nousivat 15 prosentilla ja yritykset tekivät suurimmat voitot sitten Toisen maailmansodan.

Lue myös:

Yhdysvalloissa suurempi eriarvoisuus kuin Egyptissä, Jemenissä ja Tunisiassa
Ketkä rikastuvat keskitulotason kasvaessa Yhdysvalloissa?
New York Times: Vaurauden (1947-1979) ja taantuman (1980-) aika

Tutkimus: Apinat ymmärtävät mikä on reilua

National Geographic:
The question of whether human aversion to unfair treatment—now shown by other primates—is an evolved behavior or the result of the cultural influence of large social institutions like religion, governments, and schools, in the case of humans, has intrigued scientists in recent years.

"It looks like this behavior is evolved … it is not simply a cultural construct. There's some good evolutionary reason why we don't like being treated unfairly,"
Kapusiiniapinoita (Cebus apella) tutkinut Sarah Brosnanin johtama tutkijaryhmä havaitsi apinoiden ymmärtävän eron reilun ja epäreilun välillä. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun vastaavaa havaitaan muilla eläinlajeilla kuin ihmisellä. Havainto tuo lisävaloa kysymykseen, ovatko ihmisten käsitykset reiluudesta ja vastenmielisyys epäreilua kohtelua kohtaan kulttuurin ja yhteiskunnallisten instituutioiden myötä opittua vai ovatko ne myös biologista perua. Brosnanin mukaan vaikuttaisi siltä, että nämä taipumukset ovat kehittyneet evoluution myötä.

Kapusiiniapinat elävät ryhmissä ja niille on ominaista voimakkaat sosiaaliset siteet ja yhteistyö ruoanhankinnassa, kuten metsästyksessä tai hedelmäpuiden etsinnässä. Tutkijat selvittivät apinoiden reaktioita kokeella, jossa apinat olivat vierekkäisissä häkeissä ja niiden tuli antaa tutkijalle pieni kivenpalanen, josta ne saivat vastineeksi ruokaa, useimmiten palan kurkkua. Molemmat apinat saivat kivenpalasesta vastineeksi joko saman palkinnon (kurkun palasen) tai sitten toiselle annettiin viinirypäle, josta apinat pitävät kurkkua enemmän.

Apinat, jotka eivät saaneet viinirypälettä ja kokivat tullensa kohdelluksi epäreilusti joko lakkasivat tekemästä yhteistyötä häkin toisella puolella olevan tutkijan kanssa, eivät suostuneet syömään saamaansa kurkkua tai jopa raivostuivat ja heittivät kurkulla tutkijaa.

Kädellisutkimuksestaan arvostetun, Saksan Leipzigissä sijaitsevan Max Planck -insituutin tutkija Susan Perryn mielestä apinoiden käytös vastaa hyvin pitkälle ihmisten reaktioita vastaavissa tilanteissa. Ultimatum game -nimisessä pelissä, jossa kahden osallistujan tulee jakaa esimerkiksi tietty summa rahaa, ihmiset hylkäävät epäreiluja tarjouksia, vaikka tämä tarkoittaa molemmille osallistujille rahan menetystä.

Koe ja apinoiden reaktiot ovat nähtävissä Frans de Waalin luennossa "Morality without religion". De Waal, yksi maailman johtavimmista kädellistutkijoista, vertaa epäreilusti kohdelluksi tulleiden apinoiden reaktioita Occupy Wall Street -mielenosoituksiin.

Lue myös:

Tiede: Jo vauvat tajuavat mikä on reilua
Wall Street Journal: The Origins of Human Empathy
Harvard Business Review: The Unselfish Gene
WSJ: Tasavertaisuus on ihmiselle tärkeämpää kuin raha

"Yksityistäminen lisää läpinäkyvyyttä" - Parecon Finlandin Joona-Hermanni Mäkisen vastaus kirjoitukseen

Parecon Finlandin Joona-Hermanni Mäkinen vastasi Ville Karttusen "Avoimia kommentteja" blogissaan esittämiin kommentteihin yksityisestä ja julkisesta sektorista, kannustimista ja avoimuuden ensiarvoisesta tärkeydestä. Kirjoitus Yksityistäminen lisää läpinäkyvyyttä on luettavissa Ville Karttusen blogissa, Mäkisen vastaus keskusteluun kirjoituksen kommenttiosiossa sekä alla.

Kiitos Ville oleellisten kysymysten nostamisesta esiin. Bloombergin artikkeli on kiinnostava ja keskustelunarvoinen esimerkki, josta olisi arvokasta nostaa useitakin keskustelunaiheita esiin. 

Olet täysin oikeassa siinä, että kannustinongelmia ilmenee sekä yksityisellä että julkisella sektorilla, ja tästä syystä onkin ensisijaisen tärkeää punnita ja vertailla erilaisia ratkaisuja yksityiskohtaisesti. Bloombergin artikkeli perustuikin tällaiseen liittovaltion tarkastajien tekemään raporttiin, jonka mukaan kaikissa hoivakodeissa tapahtui ylilaskutusta. Onkin perusteltua sanoa, että ylilaskutus huomattiin tarkastajien työn seurauksena. Merkittävästi suurinta tämä ylihinnoittelu oli yksityisissä, minkä perusteella kirjoitin myöskin kommenttini Twitteriin.

Ajankohtaisin ja kenties keskeisin artikkelin aiheeseen, eli terveydenhuollon järjestämiseen laajemmin, liittyvä ongelma on mielestäni kuitenkin yksityisen/julkisen sektorin vastakkainasettelun sijaan patenttijärjestelmää koskeva, sillä lääkkeiden kaltaisen kirjaimellisesti elintärkeän tuotteen patentointi luo voimakkaita paineita hintojen keinotekoiseen nostoon. Tämä saattaa johtaa ja onkin johtanut kalliiden valmisteiden harhaanjohtavaan markkinointiin. Lääkkeitä mm. markkinoidaan vaivoihin, joissa niiden avusta ei ole julkaistua tutkimustietoa. Esimerkiksi taloustieteilijä Dean Bakerin mukaan pelkät reseptilääkkeiden patentit aiheuttavat Yhdysvalloissa 250 miljardin dollarin ylimääräiset kustannukset vuosittain terveydenhuoltoon – verrattuna kilpailtuihin markkinahintoihin. Lukuisat asiantuntijat pitävätkin tätä keskeisenä syynä siihen, että Yhdysvaltojen terveydenhuolto on niin tehotonta kansainvälisissä vertailuissa.

Lisäksi Parecon Finlandin blogi on kommentoinut patenttijärjestelmien ongelmallisuutta esimerkiksi tässä kirjoituksessa, joka toivottavasti voi olla avuksi etsittäessä parempia järjestelyjä lääkkeiden tuotannon ja saatavuden kehittämiseksi. 


Avoimuus ja kulujen tehokkaampi tarkastelu ja hintojen tarkka asettaminen on ensiarvoista markkinatalouksien toiminnan tehokkuuden parantamiseksi, ja siihen on tärkeää kiinnittää huomiota vahingollisten monopolikeskittymien purkamiseksi ajoissa, jotta markkinat pysyisivät edes jossain määrin kilpailtuina. Suomen tapaisella pienellä markkina-alueella tämä vaatii erityistä tarkkuutta, sillä suurta pääomaa vaativat alat johtavat helposti oligopoliin.

Tuot omassa kommentaarissasi hieman esiin erilaisia kannustimia väärinkäytöksiin, mutta näiden tarkastelussa tarvitaan laajempaa, kokonaisvaltaista otetta, jotta voidaan vertailla erilaisia ratkaisuja mielekkäästi keskenään. Markkinaperustaisella yksityisellä sektorilla on taloustieteellisesti katsottuna keskeisiä ongelmallisia kannustimia. Yksi keskeinen tähän kysymykseen liittyvä rakenteellinen ongelma on mikro- ja makrotaloustieteen peruskursseilta tuttu “julkisten hyödykkeiden ongelma”.

Julkisten hyödykkeiden kohdalla keskeinen kysymys on siinä, että on lukuisia yhteiskäytettäviä hyödykkeitä, joiden markkinaehtoinen tuotanto ja kulutus jättää kulutuksen kokonaisuudessaan liian alhaiseksi (esim. puolustusvoimat, tieverkosto, palolaitos, koulutus, terveydenhuolto jne.), jos hyödykkeiden kulutus määräytyy pelkästään markkinoilla. Yksittäisillä kuluttajilla on kaikki kannustimet pyrkiä maksamaan alakanttiin esimerkiksi tien rakennuksesta tai yksityisen armeijan ylläpidosta, koska hyöty jakautuu hyödykkeen luonteen takia loppujen lopuksi kaikille. Näin ollen julkista hyödykettä tullaan tuottamaan ja kuluttamaan optimaalista alhaisemmalla tasolla. Tästä syystä lukuisissa vauraissa teollisuusmaissa 1900-luvulla pyrittiin rakentamaan elinvoimaisia sekatalouksia (yksityisen sektorin elinvoimaisuutta ja kasvua tukevaa julkista sektoria).

Liittyen hoivapalveluihin ja muihin terveydenhuoltosektorin yksityistämisiin on tärkeää huomata, että kannustimia voidaan tarkastella lukuisilla eri tasoilla. Esittämäsi huomio henkilöstön kannustimista pyrkiä lisäämään palkkaansa ja korostamaan omaa tärkeyttään lukuisin keinoin on luonnollisesti paikkansa pitävä, vaikkakin se käsittääkseni koskee yhtäläisesti julkista ja yksityistä sektoria. Samoin esiinnostamasi ristiriita kuntatyöntekijöistä päättävissä elimissä on paikkansa pitävä, sillä jääviyden rajanvetoa käydään jatkuvasti kunnallisessa sekä valtakunnallisessa politiikassa. Oleellista onkin tarkastella erilaisten kannustinongelmien laajuutta ja niiden aiheuttamaa tehottomuutta kokonaisvaltaisella katsannolla, ei pelkkien yksittäistapauksien kautta.

Kun terveydenhuollon järjestämistä tarkastellaan kannustimien näkökulmasta laajemmin, yksi perustavanlaatuinen ja merkittävä kannustinero syntyy yksityisen ja julkisen palveluntarjoajan välille. Yksityisellä palveluntarjoajalla on runsaasti kannustimia pitää hoidon tarve tulevaisuudessa korkeana, kun taas julkisilla palveluntarjoajilla on selkeitä kannustimia pyrkiä mm. ennalta ehkäisevään hoitoon ja näin ollen vähentää hoidon tarvetta tulevaisuudessa. Tämä ongelma pätee huolimatta siitä, onko kyseessä yksityinen palveluntarjoaja, joka myy suoraan kuluttajille palveluaan vai, että onko kyseessä julkisen sektorin hankkima ostopalvelu.

Mitä tulee positiiviisiin ratkaisuihin, niin keskeistä olisi esimerkiksi Suomessa kehittää kokeiluja niin kuntien kuin yksityisten, vaikka terveyspalveluja myyvien yritystenkin, budjettien avaamiseen tarkemmin. Myöskin palvelujen käyttäjien sekä itse hoivatyötä tekevien näkemykset pitäisi saada paremmin kuuluviin – mielellään lisääntyvän konkreettisen päätösvallan muodossa. Hyviä tapausesimerkkejä tämän tyyppisestä työntekijöiden päätäntävallan lisäämisestä tarjoavat yksityisellä sektorilla Semcon ja Valven kaltaiset yritykset. Julkisella sektorilla esimerkiksi New Yorkissa ja Chicagossa käyttöönotettu osallistava budjetointi tarjoaa rakenteellisia ratkaisuja loppukäyttäjien päätösvallan lisäämiseen. Nykyisellään sekä yksityisellä että julkisella sektorilla lukuisissa terveydenhuollon työpaikoissa (ambulanssiyritykset, terveydenhoitajat, lääkärit, lastensuojelu ym.) työntekijöiden keskeisiä toiveita ja näkökohtia ei oteta riittävästi huomioon, kun näiden työpaikkojen toiminnasta päätetään.

Osallisuustalouden ratkaisumalleja useisiin keskeisiin kysymyksiin käsitellään seikkaperäisemmin taloustieteen professori Robin Hahnelin teoksessa “Kilpailusta yhteistyöhön”. Kirjassa nostetaan monitahoiseen tarkasteluun esimerkiksi juuri työpaikkojen päätöksenteon tehostaminen ja vaikkapa tuotannon sekä kulutuksen kohdentamisen erilaiset ratkaisut. Parecon Finlandin työryhmä toimi kirjan suomenkielisen laitoksen julkaisussa myös asiantuntija-apuna. Talousvisioista puhuttaessa on tärkeää ymmärtää esimerkkien olevan aina teoreettisia ja suuntaa-antavia. Osallisuustalouden taloustieteellisesti vertailukelpoiset esimerkit voivat kuitenkin toimia esimerkiksi hyödyllisinä vertailukohtina, kun etsitään toimivampia ratkaisuja nykyhetkeen. Kirjasta lisää:


Parecon Finlandin ensisijainen tavoite on omalta pieneltä osaltaan talouskeskustelun tason ja moniäänisyyden vieminen eteenpäin Suomessa. Parecon Finlandin blogi voikin toivottavasti tarjota lisää ajattelun aiheita ja lähtökohtia eri talousaiheiden hyödylliseen punnintaan. Blogi löytyy osoitteesta:


Kiitos vielä kiinnostuksen osoittamisesta Parecon Finlandin toimintaa kohtaan. Mikäli markkinaratkaisujen kritiikki eri lähtökohdista kiinnostaa sinua tarkemmin, on Robin Hahnelin juuri julkaistu kirja varmasti kiinnostava työkalu keskustelun laajentamiseen. Lisäksi Parecon Finlandin sivuilla on mahdollisesti kiinnostavia videoita eri yhteistyötahojen (mm. Kansaneläkelaitoksen tutkimusyksikkö, Aallon kauppakorkeakoulun johtamisen yksikkö) kanssa järjestetyistä luennoista viime syyskuulta, joissa tätä(kin) kysymystä käsitellään.




Oxfam: Maailman 100 rikkaimman vuositulot riittäisivät poistamaan köyhyyden maailmasta

Talouselämä:
Maailman sata rikkainta ihmistä ansaitsi viime vuonna niin paljon rahaa, että sillä voisi lopettaa maailman köyhyyden neljä kertaa.
Tällaisen laskelman on tehnyt kansainvälinen hyväntekeväisyysjärjestö Oxfam. Sen mukaan maailman 100 rikkainta ihmistä ansaitsivat viime vuonna yhteen 240 miljardia dollaria eli noin 180 miljardia euroa.
[E]konomisti Jeffrey Sachsin mukaan äärimmäisen köyhyyden voisi lopettaa maailmasta käyttämällä 175 miljardia dollaria kahden vuoden ajan.
Oxfamin raportin mukaan tulo- ja varallisuuserot ovat kasvaneet dramaattisesti viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajan. Esimerkiksi Yhdysvalloissa rikkaimman prosentin osuus kansantulosta on tuplaantunut kymmenestä prosentista kahteenkymmeneen. Rikkaimman 0,01 prosentin osuus on nelinkertaistuttuaan nyt lukemissa, joissa se on ollut viimeksi ennen vuotta 1920.

Muualla maailmassa kehitys on ollut samansuuntaista, ja maailmanlaajuisesti rikkaimman prosentin tulot ovat kasvaneet 60 % viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana. Kasvu rikkaimman 0,01 prosentin kohdalla on ollut Oxfamin mukaan vielä voimakkaampaa, vaikka raportissa korostetaankin tietojen saamisen vaikeutta. Lisäksi raportissa huomautetaan, että taloudellista eriarvoisuutta tarkastellessa keskittyminen pelkästään ansioihin johtaa hieman harhaan, koska varallisuuden kasautuminen on ollut vielä tuloerojen kasvua voimakkaampaa ja havainnollistaa paremmin eriarvoisuuden mittakaavaa.

Oxfamin mukaan tulojen ja varallisuuden ennennäkemätön kasautuminen on pois etenkin maailman köyhimmiltä, koska se tapahtuu turvattujen ja pysyvien työpaikkojen sekä käypien palkkojen kustannuksella. Näin erilaisten avustusten ja matalien palkkojen varassa elävät ihmiset eivät kykene parantamaan elinolojaan ja nousemaan köyhyydestä.

Oxfamin johtajan Barbara Stockingin mukaan äärimmäinen varallisuuden kasautuminen ei ole ainoastaan sosiaalisesti eriarvoistavaa ja poliittisesti korruptoivaa, vaan myös ympäristölle haitallista ja taloudellisesti tehotonta. Hänen mukaansa useat tutkimukset osoittavat suurten tuloerojen maiden kärsivän heikommasta talouskasvusta. Samaa ovat viime aikoina korostaneet myös Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto IMF.

Stockingin mukaan enää ei voida uskoa siihen, että rikkaimpien vaurastuminen hyödyttää lopulta kaikkia muitakin. Hänen mukaansa on selvää, että tilanne on usein nimenomaan päinvastoin.

Päivitys. Oxfamin raportissa on virheellinen lähdemerkintä. Lainaamassamme Talouselämän uutisessakin mainittu lähde Oxfamin laskelmille on ekonomisti Jeffrey Sachsin sijaan Brookings Instituten julkaisu. Brookings Instituten laskelmien mukaan 66 miljardilla dollarilla vuodessa voitaisiin taata maailman koko väestölle 1,25 dollarin tulot päivässä, mikä on maailmanpankin raja äärimmäiselle köyhyydelle. Näin ollen jos maailman sadan rikkaimman yhteensä ansaitsemat 240 miljardia dollaria kohdentuisivat heidän sijastaan maailman köyhimmille joko korkeampien palkkojen tai  suorien tulonsiirtojen muodossa, riittäisivät ne suoraviivaisesti laskettuna tavoitteen saavuttamisen nelisen kertaa.

Lue myös:

Talouselämä: Rikkain prosentti omistaa 40 prosenttia maailman varallisuudesta
YK: Tuloerojen tasaaminen edesauttaa taloudellista kasvua
Epätasainen tulonjako ja hidas kasvu kulkevat käsi kädessä
Talouselämä: Tuloerot nakertavat talouskasvua
IMF: Tuloerot haitallisia talouskasvulle
Richard Wilkinson: Kuinka taloudellinen epätasa-arvoisuus vahingoittaa yhteiskuntia

Talvitauko

Parecon Finlandin blogin julkaisu siirtyy lyhyelle talvitauolle. Myös tauon aikana otamme mielellämme vastaan linkkejä ja kommentteja toiminnastamme kuluneen vuoden aikana.

Vuoden 2012 aikana julkaisimme hieman yli sata linkitystä, kommentaaria tai pidempää artikkelitekstiä sivuillamme. Esimerkkejä muutamista kiinnostusta herättäneistä teksteistä:
Empatiakyky on sekä toisen asemaan asettumisen että moraalin ja eettisen toiminnan kulmakivi. 
Lue lisää: "Köyhyys on tyhmyyttä, pelurit pärjää: osa 1"
Kuvaillun periaatteen mukaan Jorma Ollilan pojanpojan tulisi saada tuhatkertaista palkkiota verrattuna korkeasti koulutettuun, ahkeraan ja erittäin tuottoisaa työtä tekevään köyhän perheen tyttäreen. 
Lue lisää: "Jorma Ollilan pojanpojan tapaus"
Lukuisissa yrityksissä on käytössä Valven käsikirjassa kuvatun kaltaista horisontaalista, ei hierarkista, päätöksentekoa ja työnjakoa. 
Lue lisää: "Peliyritys ilman pomoja" 

Toiminnastamme vuoden 2012 aikana olemme erityisen ylpeitä yli 1000 osallistujaa keränneistä tilaisuuksistamme yhdessä taloustieteilijä Robin Hahnelin kanssa, sekä antamastamme asiantuntija-avusta "Kilpailusta yhteistyöhön" teoksen julkaisemisessa Suomessa. Teos on ollut kysytty tuote kirjakaupoissa, ja sitä on lainattu erittäin innokkaasti myös esimerkiksi pääkaupunkiseudun kirjastoista.

Toivomme kirjan tarjoavan työkaluja ja uudenlaisia ajattelun lähtökohtia keskusteluun hyvinvointivaltioiden taloushistoriasta sekä ensiarvoisen tärkestä taloudellisesta vapaudesta.

Myös Parecon Finlandin tuottamat videot markkinataloutta, hyvinvointivaltioita ja ilmastonmuutosta käsitelleistä keskeisistä Robin Hahnelin luennoista ovat vapaasti katsottavissa kotisivuillamme.

Parecon Finlandin toiminta jatkuu uusin julkaisuin ja tilaisuuksin ensi vuonna. Tuoreimmat uutiset toiminnastamme kerrotaan ensisijaisesti blogissamme ja kotisivuillamme. Sydämelliset kiitokset kaikille tilaisuuksiimme osallistuneille ja toiminnassamme korvaamattomalla tavalla vuoden aikana eri tavoin auttaneille.