Tutkijat: Leikkauspolitiikan teoreettiset perusteet murenemassa
The Economic Policy Insituten Josh Bivens ja Andrew Fieldhouse kirjoittavat instituutin blogissa leikkauspolitiikan tulevaisuudesta nyt kun sen kiistattomat ongelmat ovat useiden päättäjienkin tunnustamat. He muistuttavat kuitenkin, että teoreettiset perusteet leikkauspolitiikan puolesta ovat aina olleet heikolla pohjalla, ja viimeisin leikkauspolitiikkaa kyseenalaistava Massachusettsin yliopiston taloustieteilijöiden julkaisema tutkimus ei ollut ensimmäinen laatuaan. Kirjoittajat viittaavat tekstissään useampaan lähteeseen, jotka muistuttavat leikkauspolitiikan negatiivisista vaikutuksista talouden ollessa taantumassa.
Kirjoittajien mukaan lisääntyneen tietoisuuden leikkauspolitiikan haitoista tulisi johtaa muutoksiin poliittisessa päätöksenteossa. Heidän mukaansa keskittyminen budjettivajeiden leikkaamiseen lyhyellä tähtäimellä jättää huomiotta muutaman erittäin tärkeän seikan.
Ensimmäinen havainto koskee ajoitusta. Budjettien tasapainottaminen tulee oleellisemmaksi silloin, kun taloudessa on täystyöllisyys tai ollaan lähellä sitä. Tämä ei kuitenkaan tänä päivänä pidä paikkaansa, vaan talous on viisi vuotta kriisin jälkeen edelleen taantumassa. Kirjoittajien mukaan nyt suunnitteilla olevat lyhyen aikavälin budjetin tasapainottamissuunnitelmat ovat ennenaikaisia ja ainoastaan viivyttävät talouden elpymistä, joka jo muutenkin antaa odottaa tulemistaan.
Toinen ongelma kirjoittajien mukaan ovat leikkausten kohteet. Koska nykytalouden ongelmat johtuvat ennen kaikkea kysynnän puutteesta, riippuu leikkausten haitallisuus niiden vaikutuksista talouden kokonaiskysyntään. Useat budjetin tasapainottamissunnitelmat eivät tee tarpeeksi eroa esimerkiksi taloutta vahvasti rasittavien, koko talouden laajuiseen kysyntään voimakkaasti vaikuttavien julkisten menojen leikkausten ja vähemmän taloutta hidastavien veronkorotusten välillä. He viittaavat aikaisempaan julkaisuunsa, jossa he esittivät julkisten menojen leikkaamisen lisäävät velkaanumista, jos leikkausten kohteen olevien menojen kerrannaisvaikutus ylittää 0,9:n ja vähentävän velkaantumista menojen alittaessa kyseisen luvun. Ensin mainitun kaltaiset väärin kohdistetut leikkaukset siis saattavatkin ennemminkin lisätä velkaantumisastetta, kun taas toiseksi mainitut vähentävät velkaantumista lyhyellä aikavälillä. Tämän takia on äärimmäisen tärkeää, että mahdolliset budjetin tasapainottamistoimet ovat oikein kohdistetut.
Kolmantena kirjoittajat kinniittävät huomion siihen, kuinka julkisten menojen leikkaukset vähentävät talouden kokonaistuotantoa, ja tästä johtuen kaksi tekijää luovatkin painetta ottaa lisää velkaa: pienentynyt BKT sekä kasvavan työttömyyden johdosta pienentynyt verokertymä, joka yhdistyy maksettavien työttömyyskorvausten kasvavaan määrään. Silloin kun talous on heikolla tolalla, voivat nämä tekijät kääntää leikkauspolitiikan itseään vastaan, ja aikaansaada velan kasvua sen vähenemisen sijaan. Kirjoittajat viittaavat Dawn Hollandin ja Jonathan Portesin tutkimukseen, jonka perusteella he toteavat Isossa-Britanniassa ja euroaluella harjoitetun leikkauspolitiikan pahentaneen velkaantumista 5 prosentilla.
Neljäntenä kirjoittajat kiinnittävät huomiota siihen, kuinka Yhdysvalloissa sitoutuminen ennaltamäärättyihin 10 vuoden budjetin tasapainottamissuunnitelmiin vähentää mahdollisuuksia talouden elvyttämiseen tarvittaessa, koska elvytyksen kustannukset olisi myöhemmin katettava haitallisilla menojen leikkauksilla ennaltamäärätyn ajanjakson sisällä. He kertovat julkaisussaan osoittaneensa, että elvyttämisen kustantaminen kymmenen vuoden ajanjakson sisään olisi tarpeen ainoastaan siinä tapauksessa, että maan taloudelle olisi odotettavissa selkeitä haittoja velkaantumisen ylittäessä tietyn asteen. Kuten viimeisimmissä selvityksissä on käynyt ilmi, on kyseisestä vaikutuksesta hyvin heikosti näyttöä.
Kirjoittajien mukaan Yhdysvallat pitäytyi aiemmin Euroopan harjoittamasta aggressivisesta leikkauspolitiikasta, mutta on nyt kuitenkin seuraamassa samaa tietä. Ironista kyllä, päättäjät ovat omaksuneet kyseisen linjan juuri kun talousteorian perusteet leikkauspolitiikan puolesta ovat heikoimmillaan.
Kirjoittajien mukaan lisääntyneen tietoisuuden leikkauspolitiikan haitoista tulisi johtaa muutoksiin poliittisessa päätöksenteossa. Heidän mukaansa keskittyminen budjettivajeiden leikkaamiseen lyhyellä tähtäimellä jättää huomiotta muutaman erittäin tärkeän seikan.
Ensimmäinen havainto koskee ajoitusta. Budjettien tasapainottaminen tulee oleellisemmaksi silloin, kun taloudessa on täystyöllisyys tai ollaan lähellä sitä. Tämä ei kuitenkaan tänä päivänä pidä paikkaansa, vaan talous on viisi vuotta kriisin jälkeen edelleen taantumassa. Kirjoittajien mukaan nyt suunnitteilla olevat lyhyen aikavälin budjetin tasapainottamissuunnitelmat ovat ennenaikaisia ja ainoastaan viivyttävät talouden elpymistä, joka jo muutenkin antaa odottaa tulemistaan.
Toinen ongelma kirjoittajien mukaan ovat leikkausten kohteet. Koska nykytalouden ongelmat johtuvat ennen kaikkea kysynnän puutteesta, riippuu leikkausten haitallisuus niiden vaikutuksista talouden kokonaiskysyntään. Useat budjetin tasapainottamissunnitelmat eivät tee tarpeeksi eroa esimerkiksi taloutta vahvasti rasittavien, koko talouden laajuiseen kysyntään voimakkaasti vaikuttavien julkisten menojen leikkausten ja vähemmän taloutta hidastavien veronkorotusten välillä. He viittaavat aikaisempaan julkaisuunsa, jossa he esittivät julkisten menojen leikkaamisen lisäävät velkaanumista, jos leikkausten kohteen olevien menojen kerrannaisvaikutus ylittää 0,9:n ja vähentävän velkaantumista menojen alittaessa kyseisen luvun. Ensin mainitun kaltaiset väärin kohdistetut leikkaukset siis saattavatkin ennemminkin lisätä velkaantumisastetta, kun taas toiseksi mainitut vähentävät velkaantumista lyhyellä aikavälillä. Tämän takia on äärimmäisen tärkeää, että mahdolliset budjetin tasapainottamistoimet ovat oikein kohdistetut.
Kolmantena kirjoittajat kinniittävät huomion siihen, kuinka julkisten menojen leikkaukset vähentävät talouden kokonaistuotantoa, ja tästä johtuen kaksi tekijää luovatkin painetta ottaa lisää velkaa: pienentynyt BKT sekä kasvavan työttömyyden johdosta pienentynyt verokertymä, joka yhdistyy maksettavien työttömyyskorvausten kasvavaan määrään. Silloin kun talous on heikolla tolalla, voivat nämä tekijät kääntää leikkauspolitiikan itseään vastaan, ja aikaansaada velan kasvua sen vähenemisen sijaan. Kirjoittajat viittaavat Dawn Hollandin ja Jonathan Portesin tutkimukseen, jonka perusteella he toteavat Isossa-Britanniassa ja euroaluella harjoitetun leikkauspolitiikan pahentaneen velkaantumista 5 prosentilla.
Neljäntenä kirjoittajat kiinnittävät huomiota siihen, kuinka Yhdysvalloissa sitoutuminen ennaltamäärättyihin 10 vuoden budjetin tasapainottamissuunnitelmiin vähentää mahdollisuuksia talouden elvyttämiseen tarvittaessa, koska elvytyksen kustannukset olisi myöhemmin katettava haitallisilla menojen leikkauksilla ennaltamäärätyn ajanjakson sisällä. He kertovat julkaisussaan osoittaneensa, että elvyttämisen kustantaminen kymmenen vuoden ajanjakson sisään olisi tarpeen ainoastaan siinä tapauksessa, että maan taloudelle olisi odotettavissa selkeitä haittoja velkaantumisen ylittäessä tietyn asteen. Kuten viimeisimmissä selvityksissä on käynyt ilmi, on kyseisestä vaikutuksesta hyvin heikosti näyttöä.
Kirjoittajien mukaan Yhdysvallat pitäytyi aiemmin Euroopan harjoittamasta aggressivisesta leikkauspolitiikasta, mutta on nyt kuitenkin seuraamassa samaa tietä. Ironista kyllä, päättäjät ovat omaksuneet kyseisen linjan juuri kun talousteorian perusteet leikkauspolitiikan puolesta ovat heikoimmillaan.
Vyönkiristyksen haitoista
Blogissamme on pyritty nostamaan esiin tuoretta tutkimustietoa ja analyyseja leikkauspolitiikan [1] vaikutuksista talouskehitykseen ja laajemmin yhteiskunnan hyvinvointiin.
Talouspolitiikan suuntaa ohjanneet asiantuntijat ovat suositelleet Euroopassa ja myös viime aikoina Yhdysvalloissa talouden tervehdyttämiseksi pääasiassa valtioiden budjettialijäämien pienentämistä. Käytännössä budjettialijäämien pienentäminen tarkoittaa julkisen sektorin leikkauksia.
Vyönkiristys on nostettu esille ratkaisuna myös Suomen kaltaisissa talouksissa, joissa finanssikriisin ja sitä seuranneen eurokriisin seuraukset ovat olleet kokonaisuudessaan lievempiä. Suomalaisessa valtavirran talouskeskustelussa on painotettu valtion menojen leikkausten merkitystä pidemmällä aikavälillä, koska valtion velan pelätään mahdollisesti kasvavan tulevaisuudessa hallitsemattoman suureksi, vaikka harva pitää nykyisiä velanhoitokustannuksia kestämättöminä.
On kuitenkin tärkeä huomata, että lukuisat arvostetut talousasiantuntijat ovat jo pitkään varoittaneet vyönkiristyksen merkittävistä ongelmista sekä taloudellisen tehokkuuden että hyvinvoinnin näkökulmista.
Kansantalouksien toimintaa koskevan julkisen keskustelun yksi ongelmallinen piirre on käytetyn kielen teknisyys ja akateemisuus, joka sulkee suurimman osan ihmisistä keskustelun ulkopuolelle. Aihe on epäilemättä abstrakti ja vaikeaselkoinen, ja tarkkojen selkokielisten tiivistysten puuttuessa eri asiantuntijoiden näkemysten pätevyyden arviointi onkin suurelle yleisölle erittäin haastava tehtävä.
Osa talousasiantuntijoista pyrkii onneksi avaamaan talouskeskustelussa esitettyjä keskeisiä argumentteja sellaiseen muotoon, että niitä voi ymmärtää ilman erityistä taloustieteellistä perehtyneisyyttä. Yhtenä esimerkkinä voidaan nostaa yhdysvaltalainen taloustieteilijä ja rahoitusalan asiantuntija Stephanie Kelton, joka tiivistää selkokielisessä artikkelissaan "The Layman's Case Against Austerity" keskeisimpiä argumentteja liittyen leikkauspolitiikan haittoihin.
Ohessa on tiivistetty Suomen kontekstiin sovitettuna Keltonin artikkelin tärkeimpiä huomioita.
1) Kun taloudessa säilytetään merkittävä määrä työttömyyttä, menetetään jatkuvasti valtava määrä tuotantopotentiaalia ja tuloja.
2) Yksityisyritysten markkinatalous perustuu myyntiin. On laajalti tiedossa, että pääsyynä yritysten haluttomuuteen palkata uusia työntekijöitä tai investoida uusiin toimitiloihin ja laitteistoon on yksinkertaisesti yrityksen tuotteiden kysynnän puute. Yritykset investoivat ja palkkaavat uusia työntekijöitä, kun asiakkaita on runsaasti.
3) Toisen maailmansodan jälkeisillä kahdella vuosikymmenellä voimakas kasvu vähensi lukuisten länsimaiden velan ja bruttokansantuotteen suhdelukua. Leikkauspolitiikan puolestapuhujat ovat usein erityisen huolestuneita velan ja bruttokansantuotteen suhteesta. Toisen maailmansodan jälkeinen talouskasvu ja siitä seurannut valtionvelan ja BKT:n edullinen suhdeluku eivät kuitenkaan syntyneet leikkauspolitiikkaa harjoittamalla. Kasvun taustalla oli päinvastoin merkittäviä julkisia investointeja, palkkatason tasaista nousua sekä näistä tekijöistä seurannutta voimistunutta kulutuskysyntää.
Taloushistoriassa on myös lukuisia muita esimerkkejä ajanjaksoista, joiden aikana valtion velkataakka on keventynyt talouskasvun seurauksena. Kun massatyöttömyyden sijaan ihmiset ovat töissä, sosiaalimenoihin kuluu vähemmän varoja ja useampi maksaa valtiolle tuloveroja. Näin budjettien alijäämiä pystytään kuromaan umpeen ja velan osuutta bruttokansantuotteesta pienentämään.
4) Valtion velan ja BKT:n suhdeluku pienenee, kun BKT kasvaa valtion velan kasvua nopeammin. Tällä hetkellä on keskitytty yksipuolisesti valtion velan vähentämiseen leikkaamalla julkisia menoja ja nostamalla veroja. Kuten Euroopassa on nähty lukuisissa eri maissa viime vuosina, vyönkiristys aiheuttaa romahduksen palkkatasossa, joka puolestaan heikentää myyntejä (pienentää kotimaista kulutuskysyntää ja täten myös bruttokansantuotetta). Sen sijaan, että valtion velan ja BKT:n suhdeluku pienenisi, vyönkiristys heikentää kasvunäkymiä, joka puolestaan aiheuttaa alijäämiä ja velkataakkojen suurenemista.
5) Yhdysvalloissa budjettialijäämä on paraikaa pienentynyt nopeammin kuin vuosikymmeniin. Syynä tähän on talouden asteittainen toipuminen vuoden 2008 romahduksen jälkeisestä Suuresta lamasta. Kun ihmiset pääsevät töihin ja tienaavat, he maksavat tuloveroja ja lopettavat tukien nostamisen.
6) Päättäjät ympäri puoluekentän eri länsimaissa ovat sitoutuneet välittömiin valtion velan vähentämispyrkimyksiin. Kun taloudessa on valtava määrä resursseja (kuten työvoimaa, materiaaleja ja ylimääräistä kapasiteettia tehtaissa) käyttämättömänä, verojen kiristykset ja julkisen sektorin leikkaukset vain vahingoittavat talouden toimintaa. Tilanne on toinen, jos talouden koko kapasiteetti on käytössä ja inflaatio on korkealla. Tällä hetkellä kautta linjan kapasiteettia on runsaasti käyttämättömänä ja inflaatio alhaisissa lukemissa.
7) Vyönkiristyksen ongelmat eivät automaattisesti tarkoita sitä, että valtion tulisi loputtomasti lisätä menojaan. Yritykset tarvitsevat asiakkaita, mutta julkisen sektorin ei tarvitse olla yksin ostajan roolissa. Esimerkiksi pienituloisten verotuksen keventäminen johtaa selvästi kysynnän kasvuun, koska he kuluttavat rikkaista poiketen suuren osan tuloistaan.
8) Infrastruktuurissa ja palveluissa on kehittämisen varaa. Homekoulut ovat yksi hälyttävä esimerkki rakennuskannan heikosta tilasta Suomessa. Rakennuskannan korjaaminen on mahdollisuus luoda työpaikkoja ja parantaa merkittävän ihmismäärän hyvinvointia. Ilmastonmuutoksen uhkaan vastaaminen edellyttää energiatehokkuutta sekä vanhojen että uusien rakennusten kohdalla – tämä mittava hanke on yksi mahdollisuus lisätä työpaikkoja ja taloudellista toimeliaisuutta silloin, kun talouden pyörät eivät pyöri normaalisti ja taantuma uhkaa syventyä lamaksi. Samoin sairaanhoitoyksiköiden huutavasta resurssipulasta kertovat leikkausjonot kuvaavat, kuinka julkiset investoinnit eivät ole yhteiskunnallisesti optimaalisella tasolla.
--
[1] Englanninkieliselle "austerity" -käsitteelle ei ole vakiintunut selkeää ja kaikenkattavaa suomennosta. Muun muassa sanoilla vyönkiristys, talouskuri, leikkauspolitiikka ja kurjistamispolitiikka pyritään kaikilla kuvaamaan talouspolitiikkaa, jossa julkilausuttuna tavoitteena on pyrkimys vähentää valtioiden velkaantumista leikkaamalla julkisen talouden menoja.
Talouspolitiikan suuntaa ohjanneet asiantuntijat ovat suositelleet Euroopassa ja myös viime aikoina Yhdysvalloissa talouden tervehdyttämiseksi pääasiassa valtioiden budjettialijäämien pienentämistä. Käytännössä budjettialijäämien pienentäminen tarkoittaa julkisen sektorin leikkauksia.
Vyönkiristys on nostettu esille ratkaisuna myös Suomen kaltaisissa talouksissa, joissa finanssikriisin ja sitä seuranneen eurokriisin seuraukset ovat olleet kokonaisuudessaan lievempiä. Suomalaisessa valtavirran talouskeskustelussa on painotettu valtion menojen leikkausten merkitystä pidemmällä aikavälillä, koska valtion velan pelätään mahdollisesti kasvavan tulevaisuudessa hallitsemattoman suureksi, vaikka harva pitää nykyisiä velanhoitokustannuksia kestämättöminä.
On kuitenkin tärkeä huomata, että lukuisat arvostetut talousasiantuntijat ovat jo pitkään varoittaneet vyönkiristyksen merkittävistä ongelmista sekä taloudellisen tehokkuuden että hyvinvoinnin näkökulmista.
Kansantalouksien toimintaa koskevan julkisen keskustelun yksi ongelmallinen piirre on käytetyn kielen teknisyys ja akateemisuus, joka sulkee suurimman osan ihmisistä keskustelun ulkopuolelle. Aihe on epäilemättä abstrakti ja vaikeaselkoinen, ja tarkkojen selkokielisten tiivistysten puuttuessa eri asiantuntijoiden näkemysten pätevyyden arviointi onkin suurelle yleisölle erittäin haastava tehtävä.
Osa talousasiantuntijoista pyrkii onneksi avaamaan talouskeskustelussa esitettyjä keskeisiä argumentteja sellaiseen muotoon, että niitä voi ymmärtää ilman erityistä taloustieteellistä perehtyneisyyttä. Yhtenä esimerkkinä voidaan nostaa yhdysvaltalainen taloustieteilijä ja rahoitusalan asiantuntija Stephanie Kelton, joka tiivistää selkokielisessä artikkelissaan "The Layman's Case Against Austerity" keskeisimpiä argumentteja liittyen leikkauspolitiikan haittoihin.
Ohessa on tiivistetty Suomen kontekstiin sovitettuna Keltonin artikkelin tärkeimpiä huomioita.
1) Kun taloudessa säilytetään merkittävä määrä työttömyyttä, menetetään jatkuvasti valtava määrä tuotantopotentiaalia ja tuloja.
2) Yksityisyritysten markkinatalous perustuu myyntiin. On laajalti tiedossa, että pääsyynä yritysten haluttomuuteen palkata uusia työntekijöitä tai investoida uusiin toimitiloihin ja laitteistoon on yksinkertaisesti yrityksen tuotteiden kysynnän puute. Yritykset investoivat ja palkkaavat uusia työntekijöitä, kun asiakkaita on runsaasti.
3) Toisen maailmansodan jälkeisillä kahdella vuosikymmenellä voimakas kasvu vähensi lukuisten länsimaiden velan ja bruttokansantuotteen suhdelukua. Leikkauspolitiikan puolestapuhujat ovat usein erityisen huolestuneita velan ja bruttokansantuotteen suhteesta. Toisen maailmansodan jälkeinen talouskasvu ja siitä seurannut valtionvelan ja BKT:n edullinen suhdeluku eivät kuitenkaan syntyneet leikkauspolitiikkaa harjoittamalla. Kasvun taustalla oli päinvastoin merkittäviä julkisia investointeja, palkkatason tasaista nousua sekä näistä tekijöistä seurannutta voimistunutta kulutuskysyntää.
Taloushistoriassa on myös lukuisia muita esimerkkejä ajanjaksoista, joiden aikana valtion velkataakka on keventynyt talouskasvun seurauksena. Kun massatyöttömyyden sijaan ihmiset ovat töissä, sosiaalimenoihin kuluu vähemmän varoja ja useampi maksaa valtiolle tuloveroja. Näin budjettien alijäämiä pystytään kuromaan umpeen ja velan osuutta bruttokansantuotteesta pienentämään.
4) Valtion velan ja BKT:n suhdeluku pienenee, kun BKT kasvaa valtion velan kasvua nopeammin. Tällä hetkellä on keskitytty yksipuolisesti valtion velan vähentämiseen leikkaamalla julkisia menoja ja nostamalla veroja. Kuten Euroopassa on nähty lukuisissa eri maissa viime vuosina, vyönkiristys aiheuttaa romahduksen palkkatasossa, joka puolestaan heikentää myyntejä (pienentää kotimaista kulutuskysyntää ja täten myös bruttokansantuotetta). Sen sijaan, että valtion velan ja BKT:n suhdeluku pienenisi, vyönkiristys heikentää kasvunäkymiä, joka puolestaan aiheuttaa alijäämiä ja velkataakkojen suurenemista.
5) Yhdysvalloissa budjettialijäämä on paraikaa pienentynyt nopeammin kuin vuosikymmeniin. Syynä tähän on talouden asteittainen toipuminen vuoden 2008 romahduksen jälkeisestä Suuresta lamasta. Kun ihmiset pääsevät töihin ja tienaavat, he maksavat tuloveroja ja lopettavat tukien nostamisen.
6) Päättäjät ympäri puoluekentän eri länsimaissa ovat sitoutuneet välittömiin valtion velan vähentämispyrkimyksiin. Kun taloudessa on valtava määrä resursseja (kuten työvoimaa, materiaaleja ja ylimääräistä kapasiteettia tehtaissa) käyttämättömänä, verojen kiristykset ja julkisen sektorin leikkaukset vain vahingoittavat talouden toimintaa. Tilanne on toinen, jos talouden koko kapasiteetti on käytössä ja inflaatio on korkealla. Tällä hetkellä kautta linjan kapasiteettia on runsaasti käyttämättömänä ja inflaatio alhaisissa lukemissa.
7) Vyönkiristyksen ongelmat eivät automaattisesti tarkoita sitä, että valtion tulisi loputtomasti lisätä menojaan. Yritykset tarvitsevat asiakkaita, mutta julkisen sektorin ei tarvitse olla yksin ostajan roolissa. Esimerkiksi pienituloisten verotuksen keventäminen johtaa selvästi kysynnän kasvuun, koska he kuluttavat rikkaista poiketen suuren osan tuloistaan.
8) Infrastruktuurissa ja palveluissa on kehittämisen varaa. Homekoulut ovat yksi hälyttävä esimerkki rakennuskannan heikosta tilasta Suomessa. Rakennuskannan korjaaminen on mahdollisuus luoda työpaikkoja ja parantaa merkittävän ihmismäärän hyvinvointia. Ilmastonmuutoksen uhkaan vastaaminen edellyttää energiatehokkuutta sekä vanhojen että uusien rakennusten kohdalla – tämä mittava hanke on yksi mahdollisuus lisätä työpaikkoja ja taloudellista toimeliaisuutta silloin, kun talouden pyörät eivät pyöri normaalisti ja taantuma uhkaa syventyä lamaksi. Samoin sairaanhoitoyksiköiden huutavasta resurssipulasta kertovat leikkausjonot kuvaavat, kuinka julkiset investoinnit eivät ole yhteiskunnallisesti optimaalisella tasolla.
--
[1] Englanninkieliselle "austerity" -käsitteelle ei ole vakiintunut selkeää ja kaikenkattavaa suomennosta. Muun muassa sanoilla vyönkiristys, talouskuri, leikkauspolitiikka ja kurjistamispolitiikka pyritään kaikilla kuvaamaan talouspolitiikkaa, jossa julkilausuttuna tavoitteena on pyrkimys vähentää valtioiden velkaantumista leikkaamalla julkisen talouden menoja.
Dean Baker: Reinhartin ja Rogoffin tutkimuksen virheiden merkityksestä
Dean Baker - arvostettu taloustieteilijä ja toinen Center for Economic and Policy Recearch -instituutin perustajista - kirjoittaa paljon huomiota saaneesta ja laajasti julkiseen taloudenpitoon vaikuttaneesta julkista velkaa ja talouskasvua käsitelleestä Carmen Reinhartin ja Ken Rogoffin tutkimuksesta, jonka johtopäätöksiä tutkimusaineiston tarkempi analysointi on tehnyt kyseenalaiseksi.
Reinhartin ja Rogoffin tutkimus käy vastoin keynesiläisen taloustieteen perusopinkappaleita, joiden mukaan taantumassa tulisi lisätä julkista kulutusta, väittäessään nimenomaan päinvastaista. Tutkimuksen mukaan julkisen talouden velkaantumisen ylittäessä suhteellisesti 90 prosentin tason bruttokansantuotteesta kääntyy talouskasvu laskuun suhteessa vähemmän velkaisiin maihin. Tutkimuksen virheellisiä lähtökohtia nostettiin esiin jo pian sen julkaisun jälkeen. Huomioista piittaamatta Reinhartin ja Rogoffin tutkimusta on käytetty perustelemaan euroalueen, Ison-Britannian ja Yhdysvaltojen harjoittamaa vyönkiristyspolitiikkaa, koska on pelätty alijäämäisten budjettien syöksevän maat hitaan kasvun kierteeseen.
Reinhartin ja Rogoffin tutkimus kärsii kuitenkin monista puutteista. Baker nostaa analyysissään ensimmäisenä esiin syy-seuraussuhteiden väärinkäsittämisen. Hänen mukaansa valtiot velkaantuvat voimakkaasti talouden yskiessä, mistä Japani on hyvä esimerkki. Kuplat Japanin maa- ja osakemarkkinoilla sai maan talouden porskuttamaan 1980-luvulla, jolloin valtion budjetit olivat myös tasapainoisia ja velkaa oli hyvin vähän. Kuplien puhjetessa 1990-luvulla maan talous romahti, joten valtio teki vahvasti alijäämäisiä budjetteja paikatakseen yksityisen kysynnän hiipumisen. Reinhartin ja Rogoffin tutkimuksessa Japanin alhaisten kasvulukujen syynä pidetään korkeaa valtionvelkaa, vaikka todellisuudessa valtio velkaantui, koska talous oli ongelmissa.
Bakerin mukaan tutkimusta vaivasivat lisäksi yksinkertaiset loogiset ongelmat. Valtioilla on sekä velkoja että varallisuutta, joten valtioiden olisi järkevää myydä varallisuuttaan velan ylittäessä 90 prosentin suhteellisen rajan, jos kyseisen rajan ylittäminen riskeeraa maan talouden. Tämä tarkoittaisi käytännössä valtion maiden, kalastusoikeuksien, televisiokanavien yms. myyntiä. Vaikka tämänkaltaisen omaisuuden yksityistäminen olisi Bakerin mukaan typerää, Reinhartin ja Rogoffin tutkimus viittaisi siihen, että velan vähentämisen seuraukset talouskasvulle ovat niin hyvät, että valtioiden kannattaisi myydä omaisuuttaan saadakseen julkisen velkasuhteen alle 90 prosenttiin BKT:sta.
Huolimatta sitä vaivaavista selkeistä puutteista, Reinhartin ja Rogoffin tutkimus saavutti vaikutusvaltaisen aseman päättäjien keskuudessa. Tämän takia oli äärimmäisen tärkeää, että Massachusettsin yliopiston tutkijat Thomas Herndon, Michael Ash ja Robert Pollin kävivät huolellisesti läpi tutkimuksessa tehdyt virheet. He tutkivat Reinhartin ja Rogoffin aineistoa uudestaan ja huomasivat useita tärkeitä laskuvirheitä, joiden korjaamisen jälkeen tutkimuksen lopputulos muuttui. Julkisen velkasuhteen kohoamisella yli 90 prosentin tasolle ei ollut aiemmin väitettyjä vaikutuksia talouskasvulle.
Bakerin mukaan tutkimuksen virheiden tunnistamisella tulisi olla suuria vaikutuksia harjoitettuun talouspolitiikkaan, sillä tutkimus oli keskeisessä asemassa perusteissa talouden elvyttämistä vastaan sekä leikkauspolitiikkaa puoltavien perustelujen tärkeimpiä kulmakiviä. Teoriassa tämän tulisi johtaa harjoitetun talouspolitiikan uudelleenarviointiin. Leikkauspolitiikka on kuitenkin Bakerin mukaan jättänyt jälkeensä voittajia ja häviäjiä, ja viimeisen viiden vuoden korkea työttömyys ja työmarkkinoiden heikkous on heikentänyt suunnattomasti työntekijöiden neuvotteluasemia.
Tästä johtuen käytännössä kaikki kriisin jälkeiset tuottavuuden kasvun hyödyt ovat valuneet työnantajille. Pääomatuottojen osuus kansantulosta on korkeimmillaan sitten vuoden 1951. Yritysten voittojen kasvu on kiihdyttänyt arvopaperimarkkinoita, jotka ovat toipuneet talouskriisin aiheuttamista menetyksistä. Häviäjien lista taas on huomattavasti pidempi kuin voittajien. Osakkeenomistajat ovat suhteellisen pieni osa väestöstä. Valtaosa ihmisistä saa suurimman osan tuloistaan työstään osakkeiden sijaan. Nimenomaan nämä ihmiset ovat leikkauspolitiikan häviäjiä.
Kampanja- ja poliittisten puolueiden rahoituksen tullessa rikkaalta vähemmistöltä on poliitikkojen asialistalla tulevaisuudessakin Bakerin mukaan ensisijaisina tämän rahoittavan vähemmistön huolenaiheet, vaikka heidän etunsa olisi ristiriidassa väestön valtaosan etujen kanssa. Tästä johtuen leikkaukset sosiaalipalveluihin ja terveydenhuoltoon ovat jatkuvasti esillä, vaikka nämä ohjelmat hyödyttävät väestön suurta enemmistöä, puoluekannasta huolimatta.
Herndonin, Ashin ja Pollinin tuore tutkimus on tehnyt Bakerin mukaan selväksi, etteivät päättäjät pyri vähentämään julkista velkaa, koska voitaisiin uskoa tämän tekevän hyvää taloudelle. Sen sijaan he pyrkivät leikkaamaan julkista velkaa, koska on rikkaamman väestönosan etujen mukaista ylläpitää tilannetta, jossa korkeat työttömyysluvut heikentävät työntekijöiden neuvotteluvoimaa.
Lue myös:
Yle: Mainosjakelussa kahden euron tuntipalkka
Tutkimus: Keskimääräinen tulotaso laskee ammattiliittoihin kuulumisen vähentyessä
The Real News: Korkeammat palkat johtavat talouskasvuun
Krugman: Ammattiliitot tärkeä vastapaino keskittyvää varallisuutta ja poliittista vaikutusvaltaa vastaan
Ha-Joon Chang: Leikkauspolitiikka ei ole koskaan toiminut
Krugman: Leikkauspolitiikka ei ole toiminut
HS: Euroalueen säästöt loukkaavat perusoikeuksia
HS:
Krugman: Leikkauspolitiikka ei ole toiminut
Ha-Joon Chang: Leikkauspolitiikka ei ole koskaan toiminut
Tutkija: Perusturva ei riitä kohtuulliseen elämään
Reuters: Leikkauspolitiikka vaarantaa kansanterveyden
Robin Hahnel: Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu
Eurovaltioiden vaatimat julkisen talouden säästöt Kreikassa ovat loukanneet eläkeläisten perus- ja ihmisoikeuksia, katsoo Euroopan neuvoston sosiaalisten oikeuksien komitea tällä viikolla julkistetussa ratkaisussa.
Komitean mukaan eläkkeiden ja eläkeläisten sosiaaliturvan heikennykset ovat vastoin Euroopan sosiaalista peruskirjaa, joka on Kreikassa ja muissa Euroopan neuvoston jäsenmaissa voimassa lakina.
"Päätös on merkittävä. Siinä lausutaan ensi kertaa ääneen, että sosiaaliset oikeudet on jätetty täysin huomioimatta Kreikalta vaadituissa säästötoimissa", sanoo komitean suomalainen jäsen Jarna Petman, joka on Helsingin yliopiston kansainvälisen oikeuden dosentti.Lue myös:
Krugman: Leikkauspolitiikka ei ole toiminut
Ha-Joon Chang: Leikkauspolitiikka ei ole koskaan toiminut
Tutkija: Perusturva ei riitä kohtuulliseen elämään
Reuters: Leikkauspolitiikka vaarantaa kansanterveyden
Robin Hahnel: Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu
Reuters: Leikkauspolitiikka vaarantaa kansanterveyden
Reuters:
Heidän mukaansa Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa yli 10 000 itsemurhaa ja yli miljoona masennusdiagnoosia on jäljitettävissä nykyiseen talouskriisiin ja sitä seuranneeseen leikkauspolitiikan aaltoon. Yhdysvalloissa yli 5 miljoonaa ihmistä on jäänyt terveydenhuollon ulkopuolelle ja Isossa-Britanniassa noin 10 000 perhettä on jäänyt kodittomiksi.
Tutkijat viittavat esimerkiksi aikaisemmin arvovaltaisessa The Lancet -journaalissa julkaisemaansa mittavaan tutkimukseen, jossa he keskittyivät etenkin Kreikkaan, Espanjaan ja Portugaliin ja tarkastelivat leikkauspolitiikan seurauksia näissä maissa. Tutkimuksen tulokset olivat erittäin huolestuttavia. Samalla kun itsemurhat ja tartuntatautien aallot ovat yleistyneet, ovat kyseiset maat leikanneet terveydenhuollon menoja heikentäen väestön mahdollisuuksia hoitoon.
Tutkijoiden mukaan nämä hyökkäykset terveydenhuoltojärjestelmää vastaan ovat tapahtuneet IMF:n, Euroopan Komission ja Euroopan Keskuspankin sanelemina. Kreikassa Troikka on vaatinut, ettei maan terveydenhuollon menot ylitä 6 prosenttia BKT:sta. Tämän johdosta 370 erikoissairaanhoidon yksikköä on lakkautettu tai yhdistetty, 2000 sairaalavuodetta vähennetty ja uusien lääkäreiden palkkaaminen lopetettu. Samalla kun sairaaloiden budjetteja on leikattu jopa 40 prosentilla, ja ne ovat kärsineet vakavista henkilökunnan ja lääketarpeiden vajeista, ovat myös apteekit kärsineet laajamittaisista lääkkeiden puutteista.
Tutkimuksen perusteella voidaan havaita, että mielenterveysongelmat ovat kasvaneet reippaasti Kreikassa ja Espanjassa. Lisäksi itsemurhien määrä on kasvanut vuodesta 2007, jota ennen itsemurhaluvut olivat olleet tasaisessa laskussa kautta Euroopan. Englannissa piikki itsemurhatilastoissa vuosien 2008 ja 2010 välillä johti arvoiden mukaan 1000 ylimääräiseen kuolemantapaukseen ja oli selkeästi yhteydessä lisääntyneen työttömyyden kanssa.
Kreikassa leikkaukset HIV:n ehkäisemistyön määrärahoihin ja neulanvaihtopalvelujen keskeytyminen ovat johtaneet AIDS-tapausten yli 200 prosentin nousuun vuoden 2011 jälkeen. Ennen vuotta 2010 Kreikan suonensisäisten huumeiden käyttäjien keskuudessa todettiin korkeintaan 15 HIV-infektiota vuosittain. Vuonna 2011 kyseinen lukema pomppasi 256:een ja vuoden 2012 ensimmäisinä kahdeksana kuukautena todettiin jo 314 tapausta. Osasyynä tälle on myös alati kasvava huumeiden käyttö, kun maan nuorista yli puolet ovat työttöminä. Kreikkaa vaivaa myös malaria-aalto, jollaisesta maa ei ole kärsinyt vuosikymmeniin, kiitos nyt leikkauslistalla olleiden hyönteistorjuntaohjelmien.
Tutkijoiden mukaan kyseiset dramaattiset esimerkit ovat todennäköisesti ainoastaan jäävuoren huippu, koska monet terveydenhoitomenojen leikkaukset näkyvät ihmisten terveydessä vasta ajan myötä.
Lancetissa julkaistussa raportissa tarkastellaan myös Islannin tapausta, joka ei talouskriisinsä pyörteissä tunnu kärsineen merkittävästi eri kansanterveyden mittareilla tarkasteltuna, poislukien tihentyneet sydänperäiset hätätapaukset kriisin alkupuolella, jotka menivät kuitenkin hyvin nopeasti ohi. Raportin mukaan Islanti toimiikin hyvänä vertailukohtana Kreikalle, Irlannille, Espanjalle ja Portugalille, koska talouskriisi iski voimakkaasti myös sinne, mutta Islanti onnistui välttämään voimakkaan leikkauspolitiikan.
Islannin tapausta selittä The Lancetin raportin mukaan neljä syytä. Islanti ei noudattanut IMF:n neuvoja, vaan sijoitti sen sijaan yhteiskunnan turvaverkkoihin. Toiseksi, McDonaldsin poistuminen maasta johtuen raaka-aineiden tuontihintojen kasvusta paransi väestön ruokailutottumuksia. Kolmanneksi, vastoin IMF:n neuvoja maa piti kiinni tiukasta alkoholipolitiikasta. Neljänneksi, islantilaiset vetivät kriisin ajan yhtä köyttä. Islannin esimerkki osoittaa, kuinka budjettikurista luopuminen voi olla tärkeä osa ratkaisua kriisistä selviämiseen.
Tutkijat nostavat raportissaan esiin lisäksi toisen huomionarvoisen seikan. Euroopan Komission terveys- ja kuluttajansuoja-asioista vastaava pääosasto on lain nojalla vastuussa EU:n toteuttamien politiikkojen terveysvaikutusten arvioinnista. Tätä ei olla kuitenkaan tehty IMF:n, Komission ja Keskuspankin leikkauspolitiikkasuositusten kohdalla. Sen sijaan pääosasto on toiminut neuvonantavana elimenä opastaen maita leikkaamaan terveydenhuoltojärjestelmiensä menoja. Martin McKee, yksi raportin kirjoittaneista tutkijoista, sanookin EU:n toimivan kuten tupakkateollisuuden, ja kieltävän leikkauspolitiikan vahingollisia seurauksia samoin kuin tupakkayhtiöt yrittävät hämmentää tupakoitsijoita tupakoinnin haitallisista vaikutuksista.
Mikä tärkeintä, Stuckler ja Basu osoittavat, etteivät negatiiviset vaikutukset kansanterveydelle ole väistämättömiä, edes pahimpien talouskriisien kohdalla. Tutkijat ovat käyneet läpi dataa 1930-luvun Suuresta lamasta kommunismin romahtamisen ajan Venäjään, ja havainneet, että valtiot voivat estää talouskriisien negatiiviset seuraukset.
Esimerkiksi Ruotsissa onnistutiin laman aikaan vähentämään itsemurhien määriä aktiivisten työllistämistoimien avulla. Samaan aikaan naapurimaissa, jotka eivät toteuttaneet vastaavaa, lama näkyi piikkinä itsemurhatilastoissa. Suuren laman aikaan Yhdysvalloissa jokainen New Deal -politiikkaan käytetti 100 dollaria tarkoitti 20 vähempää kuolemaa 1000 syntynyttä kohti sekä 100 000 asukasta kohti neljää itsemurhaa ja 18 keuhkokuumekuolemaa vähemmän.
Basun mukaan tutkimusten perusteella on selvää, että talouslaman negatiiviset vaikutukset kansanterveyteen eivät ole väistämättömiä, vaan kyse on poliittisesta valinnasta.
Austerity is having a devastating effect on health in Europe and North America, driving suicide, depression and infectious diseases and reducing access to medicines and carePoliittinen taloustieteilijä David Stuckler Oxfordin yliopistosta ja lääketieteen ja epidemologian apulaisprofessori Sanjay Basu Standofordin yliopistosta esittävät vuosikymmenen tutkimustyön perusteella, että leikkauspolitiikalla on äärimmäisen vakavat seuraukset kansanterveydelle.
Heidän mukaansa Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa yli 10 000 itsemurhaa ja yli miljoona masennusdiagnoosia on jäljitettävissä nykyiseen talouskriisiin ja sitä seuranneeseen leikkauspolitiikan aaltoon. Yhdysvalloissa yli 5 miljoonaa ihmistä on jäänyt terveydenhuollon ulkopuolelle ja Isossa-Britanniassa noin 10 000 perhettä on jäänyt kodittomiksi.
Tutkijat viittavat esimerkiksi aikaisemmin arvovaltaisessa The Lancet -journaalissa julkaisemaansa mittavaan tutkimukseen, jossa he keskittyivät etenkin Kreikkaan, Espanjaan ja Portugaliin ja tarkastelivat leikkauspolitiikan seurauksia näissä maissa. Tutkimuksen tulokset olivat erittäin huolestuttavia. Samalla kun itsemurhat ja tartuntatautien aallot ovat yleistyneet, ovat kyseiset maat leikanneet terveydenhuollon menoja heikentäen väestön mahdollisuuksia hoitoon.
Tutkijoiden mukaan nämä hyökkäykset terveydenhuoltojärjestelmää vastaan ovat tapahtuneet IMF:n, Euroopan Komission ja Euroopan Keskuspankin sanelemina. Kreikassa Troikka on vaatinut, ettei maan terveydenhuollon menot ylitä 6 prosenttia BKT:sta. Tämän johdosta 370 erikoissairaanhoidon yksikköä on lakkautettu tai yhdistetty, 2000 sairaalavuodetta vähennetty ja uusien lääkäreiden palkkaaminen lopetettu. Samalla kun sairaaloiden budjetteja on leikattu jopa 40 prosentilla, ja ne ovat kärsineet vakavista henkilökunnan ja lääketarpeiden vajeista, ovat myös apteekit kärsineet laajamittaisista lääkkeiden puutteista.
Tutkimuksen perusteella voidaan havaita, että mielenterveysongelmat ovat kasvaneet reippaasti Kreikassa ja Espanjassa. Lisäksi itsemurhien määrä on kasvanut vuodesta 2007, jota ennen itsemurhaluvut olivat olleet tasaisessa laskussa kautta Euroopan. Englannissa piikki itsemurhatilastoissa vuosien 2008 ja 2010 välillä johti arvoiden mukaan 1000 ylimääräiseen kuolemantapaukseen ja oli selkeästi yhteydessä lisääntyneen työttömyyden kanssa.
Kreikassa leikkaukset HIV:n ehkäisemistyön määrärahoihin ja neulanvaihtopalvelujen keskeytyminen ovat johtaneet AIDS-tapausten yli 200 prosentin nousuun vuoden 2011 jälkeen. Ennen vuotta 2010 Kreikan suonensisäisten huumeiden käyttäjien keskuudessa todettiin korkeintaan 15 HIV-infektiota vuosittain. Vuonna 2011 kyseinen lukema pomppasi 256:een ja vuoden 2012 ensimmäisinä kahdeksana kuukautena todettiin jo 314 tapausta. Osasyynä tälle on myös alati kasvava huumeiden käyttö, kun maan nuorista yli puolet ovat työttöminä. Kreikkaa vaivaa myös malaria-aalto, jollaisesta maa ei ole kärsinyt vuosikymmeniin, kiitos nyt leikkauslistalla olleiden hyönteistorjuntaohjelmien.
Tutkijoiden mukaan kyseiset dramaattiset esimerkit ovat todennäköisesti ainoastaan jäävuoren huippu, koska monet terveydenhoitomenojen leikkaukset näkyvät ihmisten terveydessä vasta ajan myötä.
Lancetissa julkaistussa raportissa tarkastellaan myös Islannin tapausta, joka ei talouskriisinsä pyörteissä tunnu kärsineen merkittävästi eri kansanterveyden mittareilla tarkasteltuna, poislukien tihentyneet sydänperäiset hätätapaukset kriisin alkupuolella, jotka menivät kuitenkin hyvin nopeasti ohi. Raportin mukaan Islanti toimiikin hyvänä vertailukohtana Kreikalle, Irlannille, Espanjalle ja Portugalille, koska talouskriisi iski voimakkaasti myös sinne, mutta Islanti onnistui välttämään voimakkaan leikkauspolitiikan.
Islannin tapausta selittä The Lancetin raportin mukaan neljä syytä. Islanti ei noudattanut IMF:n neuvoja, vaan sijoitti sen sijaan yhteiskunnan turvaverkkoihin. Toiseksi, McDonaldsin poistuminen maasta johtuen raaka-aineiden tuontihintojen kasvusta paransi väestön ruokailutottumuksia. Kolmanneksi, vastoin IMF:n neuvoja maa piti kiinni tiukasta alkoholipolitiikasta. Neljänneksi, islantilaiset vetivät kriisin ajan yhtä köyttä. Islannin esimerkki osoittaa, kuinka budjettikurista luopuminen voi olla tärkeä osa ratkaisua kriisistä selviämiseen.
Tutkijat nostavat raportissaan esiin lisäksi toisen huomionarvoisen seikan. Euroopan Komission terveys- ja kuluttajansuoja-asioista vastaava pääosasto on lain nojalla vastuussa EU:n toteuttamien politiikkojen terveysvaikutusten arvioinnista. Tätä ei olla kuitenkaan tehty IMF:n, Komission ja Keskuspankin leikkauspolitiikkasuositusten kohdalla. Sen sijaan pääosasto on toiminut neuvonantavana elimenä opastaen maita leikkaamaan terveydenhuoltojärjestelmiensä menoja. Martin McKee, yksi raportin kirjoittaneista tutkijoista, sanookin EU:n toimivan kuten tupakkateollisuuden, ja kieltävän leikkauspolitiikan vahingollisia seurauksia samoin kuin tupakkayhtiöt yrittävät hämmentää tupakoitsijoita tupakoinnin haitallisista vaikutuksista.
Mikä tärkeintä, Stuckler ja Basu osoittavat, etteivät negatiiviset vaikutukset kansanterveydelle ole väistämättömiä, edes pahimpien talouskriisien kohdalla. Tutkijat ovat käyneet läpi dataa 1930-luvun Suuresta lamasta kommunismin romahtamisen ajan Venäjään, ja havainneet, että valtiot voivat estää talouskriisien negatiiviset seuraukset.
Esimerkiksi Ruotsissa onnistutiin laman aikaan vähentämään itsemurhien määriä aktiivisten työllistämistoimien avulla. Samaan aikaan naapurimaissa, jotka eivät toteuttaneet vastaavaa, lama näkyi piikkinä itsemurhatilastoissa. Suuren laman aikaan Yhdysvalloissa jokainen New Deal -politiikkaan käytetti 100 dollaria tarkoitti 20 vähempää kuolemaa 1000 syntynyttä kohti sekä 100 000 asukasta kohti neljää itsemurhaa ja 18 keuhkokuumekuolemaa vähemmän.
Basun mukaan tutkimusten perusteella on selvää, että talouslaman negatiiviset vaikutukset kansanterveyteen eivät ole väistämättömiä, vaan kyse on poliittisesta valinnasta.
The Rules: Maailman 300 rikkainta omistaa saman verran kuin maailman kolme miljardia köyhintä yhteensä
The Rules -kampanja tarjoaa havainnollistavan animaation varallisuuden maailmanlaajuisesta jakautumisesta. Videolla halutaan kiinnittää huomiota maailmantalouden sääntöihin ja rakenteisiin, jotka aiheuttavat suunnatonta varallisuuden eriarvoista jakautumista.
Videolla esitetään, kuinka rikkain prosentti maailman asukkaista omistaa 43 prosenttia maailman varallisuudesta, köyhin viidennes omistaa suurin piirtein 0,5 prosenttia ja valtaosa ihmisistä, neljä viidesosaa maailman asukkaista omistaa vaivaiset 6 prosenttia kaikesta varallisuudesta. Kuitenkin ero rikkaimpien ja köyhimpien välissä havainnollistuu vasta verrattaessa kaikkein rikkaimpia kaikkein köyhimpiin, jolloin 300 maailman rikkainta ihmistä omistaa saman verran varallisuutta kuin maailman kolme miljardia köyhintä yhteensä, saman verran kuin Kiinan, Intian, Brasilian ja Yhdysvaltojen kokonaisvarallisuus yhteensä.
Videon mukaan rikkaat maat olivat 200 vuotta sitten kolme kertaa rikkaampia kuin köyhemmät maat, 60-luvulla ero oli 35 kertainen ja nykyään ero on kasvanut jo 80 kertaiseksi. Ero kasvaa koko ajan, vaikka kehitysavun myötä rikkaat maat antavat vuodessa köyhemmille maille 130 miljardia dollaria, koska verosuunnittelun myötä suuryhtiöt välttävät maksamasta veroja 900 miljardin dollarin edestä köyhempiin maihin. Tämä lisäksi köyhät maat maksavat rikkaimmille maille 600 miljardia dollaria vuosittain velkojensa takia, ja tutkijat ovat arvioineet, että rikkaimpien maiden neuvottelemat köyhemmille maille epäedulliset kauppasopimukset aiheuttavat köyhemmille maille vuosittain 500 miljardin dollarin menetykset. Tämä tarkoittaa siis vuosittain yli 2 biljoonan dollarin siirtymistä köyhemmistä maista rikkaampiin vastineena 130 miljardin dollarin kehitysavulle.
Parecon Finlandin luento Kontulan kirjastolla ke 24.4. klo 18
Parecon Finlandin avointen luentojen sarja jatkuu Helsingin kirjastoissa. Tervetuloa Kontulan kirjastossa järjestettävään "Ilmastonmuutos, talouskasvu & demokratia" -tilaisuuteen tämän viikon keskiviikkona 24.4. klo 18.
Tilaisuuden yhteydessä voi ostaa myös taloustieteen professori Robin Hahnelin syksyllä 2012 julkaistun kirjan Kilpailusta yhteistyöhön erikoishintaan (vain käteinen).
Lisätietoja HelMetin sivuilla.
Tutkimus: Ihmisen vaistot ohjaavat yhteistyöhön, ei oman edun ajamiseen
Greater Good Science Center, Berkeley:
Nopeat päätökset ovat tutkijoiden mukaan vaistonvaraisia, kun taas hitaammat päätökset perustuvat enemmän ajatteluun ja harkintaan. He havaitsivat, että mitä nopeammin ihmiset tekevät päätöksiä, sitä taipuvaisempia he ovat yhteistyöhön ja lahjoittamaan yhteiseen pottiin. Pakottamalla ihmiset tekemään päätöksiä nopeasti saatiin heidät lahjoittamaan suurempia summia, kun taas pakottamalla heidät päättämään hitaasti ja ohjaamalla heitä pohtimaan saatiin ihmiset vähentämään lahjoituksiaan. Myös ohjattaessa ihmisiä luottamaan intuitioonsa oli tuloksena suuremmat lahjoitukset yhteiseen pottiin.
Tutkijat selvittivät ihmisten käyttäytymistä peliteoriakokeella, joka tunnetaan nimellä Public goods game. Pelin avulla on tutkittu paljon ihmisten yhteistyötä, ja se havainnollistaakin hyvin yhteistyön problematiikkaa, koska siinä yksilöiden näkökulmasta on kannattavinta ajaa omaa etuaan ja vapaamatkustaa, kun taas kokonaisuuden kannalta on sitä parempi, mitä enemmän ihmiset tekevät yhteistyötä.
Pelissä osallistujat eivät tunne toisiaan ja heille kaikille annetaan aluksi sama määrä rahaa. Kaikkia ohjeistetaan lahjoittamaan tästä summasta haluamansa osa yhteiseen pottiin. Tämän jälkeen peli tuplaa yhteiseen pottiin lahjoitetut rahat, jotka sitten jaetaan kaikkien osallistujien kesken. Pelissä kaikkien osallistujien kannalta paras ratkaisu on tilanne, jossa jokainen lahjoittaa kaikki rahansa yhteiseen pottiin, koska silloin tuplattava summa on mahdollisimman suuri ja kaikki saavat eniten rahaa. Kuitenkin jokaisen yksilön kannalta paras ratkaisu on olla lahjoittamatta mitään ja antaa muiden lahjoittaa kaikki rahansa, koska lahjoittamatta jättänyt saa silloin kaikkein eniten.
Oletetaan, että osallistujia on kolme ja jokaiselle annetaan aluksi kymmenen euroa. Jokaisen osallistujan vaihtoehdot sijoittuvat kahden ääripään välille. Paras vaihtoehto on, ettei itse lahjoita mitään ja muut lahjoittavat koko osuutensa. Peli tuplaa muiden osallistujien lahjoittamat 20€, ja tämä summa (40€) jaetaan sitten kaikkien kolmen osallistujan kesken. Tällöin lahjoittamatta jättänyt saa lopuksi 23,33€, joka koostuu yhteisestä potista saadusta rahasta (13,33€) ja säästämästään kympistä. Muut osallistujat saavat ainoastaan yhteisestä potista saadut 13,33€.
Toisessa ääripäässä kaikki lahjoittavat koko kymppinsä, jolloin kaikki saavat lopuksi 20€, koska peli tuplaa osallistujien lahjoittamat 30€, ja tämä summa (60€) jaetaan sitten kaikkien kolmen osallistujan kesken. Tässä tilanteessa jaettava kokonaissumma on suurin mahdollinen, joten yleisen edun mukaista on, että kaikki tekevät mahdollisimman paljon yhteistyötä.
Tutkimusten peleihin osallistui yli 1000 ihmistä sekä verkossa että laboratorio-olosuhteissa, ja niistä selvisi, että nopea päätöksenteko johtaa yhteistyöhön. Vaikka oman edun ajaminen on houkuttelevaa, ihmisten vaistomainen reaktio on kuitenkin tehdä yhteistyötä. Päätökset, jotka tehtiin alle 10 sekunnissa johtivat 15 prosenttia suurempiin lahjoituksiin yhteiseen pottiin kuin yli kymmenen sekuntia kestäneet päätökset. Toisessa kokeessa tutkijat ohjeistivat puolia osallistujista tekemään päätöksensä alle kymmenessä sekunnissa ja toista puolikasta yli kymmenessä sekunnissa. Yli kymmennen sekuntia laskelmoineet lahjoittivat jälleen vähemmän yhteiseen pottiin.
Kolmannessa kokeessa tutkijat pyysivät toisia osallistujia muistelemaan ja kirjoittamaan tilanteesta, jossa intuitio sai heidät tekemään oikean ratkaisun tai pohdiskelu tekemään huonon päätöksen. Toisia taas pyydettiin kirjoittamaan tilanteesta, jossa pohdiskelu johti oikeaan ratkaisuun ja intuitio harhaan. Tämän jälkeisessä pelissä ryhmä, joka oli muistellut intuition pohjalta tehtyä hyvää päätöstä tai pohdinnan pohjalta tehtyä huonoa päätöstä, lahjoitti enemmän yhteiseen pottiin.
Tutkimusten perusteella vaikuttaisi siltä, että ihmiset keskimäärin pyrkivät vaistonvaraisesti tekemään yhteistyötä ja vasta laskelmoinnin kautta ajamaan omaa etuaan. Vaikka tutkijoiden mukaan tuloksista ei suoraan voi olettaa, että yhteistyö olisi ihmiselle geneettisellä tasolla ominaisempaa, on useimmissa tapauksissa yhteistö kuitenkin yksilölle loppujen lopuksi edullisempaa, joten on kannattavaa pyrkiä perusoletuksena toimimaan tältä pohjalta.
Tutkimukset viittaavat kuitenkin vahvasti siihen suuntaan, ettei käsitys ihmisestä pohjimmiltaan kilpailevana ja omaa etuaan ajavana kestä tieteellistä tarkastelua. Ihminen on pohjimmiltaan sosiaalinen eläin, jonka selviäminen ja menestys perustuu kilpailun lisäksi myös yhteistyöhön ja keskinäiseen avunantoon. Ryhmässä elämisen pitkä evolutiivinen historia on jättänyt ihmiseen jälkensä taipumuksina, jotka ohjaavat ihmistä vaistonvaraisesti tekemään yhteistyötä silloinkin, kun oma lyhyen aikavälin etu on ristiriidassa tämän kanssa.
Lue myös:
Tiede: Jo vauvat tajuavat mikä on reilua
Tutkimus: Apinat ymmärtävät mikä on reilua
Tutkimus: Simpanssit suosivat reilua jakoa
Tutkimus: Rotat auttavat kaveria hädässä
WSJ: Tasavertaisuus on ihmiselle tärkeämpää kuin raha
Herbert Gintisin luento ihmisluonnosta
The researchers considered this age-old question: Are people intuitively selfish but able to behave cooperatively with deliberate reflection, or are people intuitively cooperative, but capable of selfishness with further thought and reflection? To get at this, the researchers examined which kinds of behaviors happen faster: the cooperative kind or the selfish kind.Yhteistyö on keskeistä ihmisen käyttäytymiselle. Yhteistyöhön ryhtyminen tarkoittaa kuitenkin monesti muiden auttamisesta yksilölle koituvia kustannuksia. Harvardin tutkijat David G. Rand, Joshua D. Greene ja Martin A. Nowak selvittivät arvostetussa Nature -journaalissa julkaistussa tutkimuksessaan ovatko ihmiset herkemmin taipuvaisia itsekkyyteen ja osallistuvat yhteistyöhön ainoastaan harkinnan pohjalta, vai ovatko he vaistonvaraisesti yhteistyöhaluisia ja ajavat omaa etuaan vasta järkeilyn ja harkinnan kautta.
Nopeat päätökset ovat tutkijoiden mukaan vaistonvaraisia, kun taas hitaammat päätökset perustuvat enemmän ajatteluun ja harkintaan. He havaitsivat, että mitä nopeammin ihmiset tekevät päätöksiä, sitä taipuvaisempia he ovat yhteistyöhön ja lahjoittamaan yhteiseen pottiin. Pakottamalla ihmiset tekemään päätöksiä nopeasti saatiin heidät lahjoittamaan suurempia summia, kun taas pakottamalla heidät päättämään hitaasti ja ohjaamalla heitä pohtimaan saatiin ihmiset vähentämään lahjoituksiaan. Myös ohjattaessa ihmisiä luottamaan intuitioonsa oli tuloksena suuremmat lahjoitukset yhteiseen pottiin.
Tutkijat selvittivät ihmisten käyttäytymistä peliteoriakokeella, joka tunnetaan nimellä Public goods game. Pelin avulla on tutkittu paljon ihmisten yhteistyötä, ja se havainnollistaakin hyvin yhteistyön problematiikkaa, koska siinä yksilöiden näkökulmasta on kannattavinta ajaa omaa etuaan ja vapaamatkustaa, kun taas kokonaisuuden kannalta on sitä parempi, mitä enemmän ihmiset tekevät yhteistyötä.
Pelissä osallistujat eivät tunne toisiaan ja heille kaikille annetaan aluksi sama määrä rahaa. Kaikkia ohjeistetaan lahjoittamaan tästä summasta haluamansa osa yhteiseen pottiin. Tämän jälkeen peli tuplaa yhteiseen pottiin lahjoitetut rahat, jotka sitten jaetaan kaikkien osallistujien kesken. Pelissä kaikkien osallistujien kannalta paras ratkaisu on tilanne, jossa jokainen lahjoittaa kaikki rahansa yhteiseen pottiin, koska silloin tuplattava summa on mahdollisimman suuri ja kaikki saavat eniten rahaa. Kuitenkin jokaisen yksilön kannalta paras ratkaisu on olla lahjoittamatta mitään ja antaa muiden lahjoittaa kaikki rahansa, koska lahjoittamatta jättänyt saa silloin kaikkein eniten.
Oletetaan, että osallistujia on kolme ja jokaiselle annetaan aluksi kymmenen euroa. Jokaisen osallistujan vaihtoehdot sijoittuvat kahden ääripään välille. Paras vaihtoehto on, ettei itse lahjoita mitään ja muut lahjoittavat koko osuutensa. Peli tuplaa muiden osallistujien lahjoittamat 20€, ja tämä summa (40€) jaetaan sitten kaikkien kolmen osallistujan kesken. Tällöin lahjoittamatta jättänyt saa lopuksi 23,33€, joka koostuu yhteisestä potista saadusta rahasta (13,33€) ja säästämästään kympistä. Muut osallistujat saavat ainoastaan yhteisestä potista saadut 13,33€.
Toisessa ääripäässä kaikki lahjoittavat koko kymppinsä, jolloin kaikki saavat lopuksi 20€, koska peli tuplaa osallistujien lahjoittamat 30€, ja tämä summa (60€) jaetaan sitten kaikkien kolmen osallistujan kesken. Tässä tilanteessa jaettava kokonaissumma on suurin mahdollinen, joten yleisen edun mukaista on, että kaikki tekevät mahdollisimman paljon yhteistyötä.
Tutkimusten peleihin osallistui yli 1000 ihmistä sekä verkossa että laboratorio-olosuhteissa, ja niistä selvisi, että nopea päätöksenteko johtaa yhteistyöhön. Vaikka oman edun ajaminen on houkuttelevaa, ihmisten vaistomainen reaktio on kuitenkin tehdä yhteistyötä. Päätökset, jotka tehtiin alle 10 sekunnissa johtivat 15 prosenttia suurempiin lahjoituksiin yhteiseen pottiin kuin yli kymmenen sekuntia kestäneet päätökset. Toisessa kokeessa tutkijat ohjeistivat puolia osallistujista tekemään päätöksensä alle kymmenessä sekunnissa ja toista puolikasta yli kymmenessä sekunnissa. Yli kymmennen sekuntia laskelmoineet lahjoittivat jälleen vähemmän yhteiseen pottiin.
Kolmannessa kokeessa tutkijat pyysivät toisia osallistujia muistelemaan ja kirjoittamaan tilanteesta, jossa intuitio sai heidät tekemään oikean ratkaisun tai pohdiskelu tekemään huonon päätöksen. Toisia taas pyydettiin kirjoittamaan tilanteesta, jossa pohdiskelu johti oikeaan ratkaisuun ja intuitio harhaan. Tämän jälkeisessä pelissä ryhmä, joka oli muistellut intuition pohjalta tehtyä hyvää päätöstä tai pohdinnan pohjalta tehtyä huonoa päätöstä, lahjoitti enemmän yhteiseen pottiin.
Tutkimusten perusteella vaikuttaisi siltä, että ihmiset keskimäärin pyrkivät vaistonvaraisesti tekemään yhteistyötä ja vasta laskelmoinnin kautta ajamaan omaa etuaan. Vaikka tutkijoiden mukaan tuloksista ei suoraan voi olettaa, että yhteistyö olisi ihmiselle geneettisellä tasolla ominaisempaa, on useimmissa tapauksissa yhteistö kuitenkin yksilölle loppujen lopuksi edullisempaa, joten on kannattavaa pyrkiä perusoletuksena toimimaan tältä pohjalta.
Tutkimukset viittaavat kuitenkin vahvasti siihen suuntaan, ettei käsitys ihmisestä pohjimmiltaan kilpailevana ja omaa etuaan ajavana kestä tieteellistä tarkastelua. Ihminen on pohjimmiltaan sosiaalinen eläin, jonka selviäminen ja menestys perustuu kilpailun lisäksi myös yhteistyöhön ja keskinäiseen avunantoon. Ryhmässä elämisen pitkä evolutiivinen historia on jättänyt ihmiseen jälkensä taipumuksina, jotka ohjaavat ihmistä vaistonvaraisesti tekemään yhteistyötä silloinkin, kun oma lyhyen aikavälin etu on ristiriidassa tämän kanssa.
Lue myös:
Tiede: Jo vauvat tajuavat mikä on reilua
Tutkimus: Apinat ymmärtävät mikä on reilua
Tutkimus: Simpanssit suosivat reilua jakoa
Tutkimus: Rotat auttavat kaveria hädässä
WSJ: Tasavertaisuus on ihmiselle tärkeämpää kuin raha
Herbert Gintisin luento ihmisluonnosta
Parecon Finlandin ja Parecon Sverigen keskustelutilaisuus lauantaina 20.4.
Parecon Finland ja Parecon Sverige järjestävät lauantaina 20.4. klo 16.00 tilaisuuden "Participatory Economics – From Inequality to a Democratic and Ecological Economy". Tilaisuudessa on puhumassa Parecon Finlandin Antti Jauhiaisen ja Joona-Hermanni Mäkisen lisäksi Parecon Sverigen puheenjohtaja Anders Sandström.
Englanniksi käytävä keskustelu käsittelee talouden toiminnan keskeisiä kysymyksiä muun muassa osallisuustalouden esimerkin kautta, ja tilaisuudessa pohditaan mahdollisuuksia ja ratkaisuja demokraattisemman ja ekologisemman talouden saavuttamiseksi. Keskustelu järjestetään Suomen sosiaalifoorumin yhteydessä Helsingissä, ruotsinkielisellä työväenopistolla Arbiksella (Dagmarinkatu 3, Helsinki; luokkahuone 35).
Englanniksi käytävä keskustelu käsittelee talouden toiminnan keskeisiä kysymyksiä muun muassa osallisuustalouden esimerkin kautta, ja tilaisuudessa pohditaan mahdollisuuksia ja ratkaisuja demokraattisemman ja ekologisemman talouden saavuttamiseksi. Keskustelu järjestetään Suomen sosiaalifoorumin yhteydessä Helsingissä, ruotsinkielisellä työväenopistolla Arbiksella (Dagmarinkatu 3, Helsinki; luokkahuone 35).
Parecon Finland jatkaa myös avoimia luentoja Helsingin kirjastoissa. "Ilmastonmuutos, talous & demokratia" -luentosarja alkaa 24.4. klo 18.00 Kontulan kirjastossa. Tilaisuuksien ajat löytyvät sivuiltamme.
Tervetuloa!
The Atlantic: Rikkaat lahjoittavat vähemmän hyväntekeväisyyteen kuin köyhät
The Atlantic:
The Atlanticin mukaan tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Yllättäen todellisuudessa eniten hyväntekeväisyyteen lahjoittavat ne, joilla siihen on vähiten varaa. Vuonna 2011 rikkaimpaan 20 prosenttiin kuuluvat amerikkalaiset lahjoittivat hyväntekeväisyyteen keskimäärin 1,3 prosenttia tuloistaan. Samalla köyhimpään 20 prosenttiin kuuluvat lahjoittivat huomattavasti enemmän - keskimäärin 3,2 prosenttia tuloistaan. Tämä ero korostuu huomattavasti, kun otetaan huomioon, että suurin osa köyhemmistä amerikkalaisista ei voi rikkaampien tavoin vähentää näitä lahjoituksia verotuksessa.
Artikkelin mukaan tutkijat ovat selittäneet tätä eroa sillä, että pienituloisemmat olisivat sisäsyntyisesti anteliaampia tai taipuvaisempia sosiaaliseen käyttäytymiseen. Rikkaammat taas olisivat vähemmän anteliaita, ja pyrkimys kasvattaa henkilökohtaista varallisuutta olisi ristiriidassa muiden rahallisen avustamisen kanssa. Berkeleyn yliopiston tutkija Paul Piff havaitsi tutkimuksissaan selkeän yhteyden varallisuuden ja epäeettisen käyttäytymisen välillä. Vaikkei raha itsessään saa Piff:n mukaan ihmisiä käyttäytymään tietyllä tavalla, rikkaat kuitenkin todennäköisemmin asettavat oman etunsa muiden etujen edelle. Tutkiessaan eri yhteiskuntaluokkien anteliaisuutta on Piff havainnut alempiin yhteiskuntaluokkiin itsensä samaistavien ihmisten olevan säännönmukaisesti ylempiluokkaisia anteliaampia. Kuitenkin, jos ylempien yhteiskuntaluokkien osallistujissa nostatettiin pintaan myötätunnon kokemusta, tuli heistä lähes yhtä anteliaita kuin alempien yhteiskuntaluokkien edustajistakin.
Havainto muiden tarpeille altistumisen vaikutuksista myötätuntoon ja anteliaisuuteen saa The Atlanticin mukaan tukea myös muista tutkimuksista. The Chronicle of Philantropyn hiljattain tekemässä tutkimuksessa selvitettiin eri alueilla asuvien amerikkalaisten hyväntekeväisyyteen lahjottamista. Tutkimusten tulokset tukivat aiempia havaintoja siitä, että köyhempien asuinalueiden asukkaat lahjoittivat enemmän hyväntekeväisyyteen kuin rikkaat. Tutkimuksissa selvisi kuitenkin myös, että rikkaiden kotitalouksien välillä oli eroja riippuen siitä, asuivatko ne rikkailla vai köyhemmillä alueilla. Rikkaiden asuinalueilla asuvat perheet lahjoittivat hyväntekeväisyyteen vähemmän kuin sellaisilla alueilla asuvat, joissa asuu eri sosiaaliluokkiin kuuluvia kotitalouksia. Tämän perusteella muiden tarpeille altistuminen vaikuttaisi merkittävästi ihmisten anteliaisuuteen.
Rikkaampien ja köyhempien välillä on eroja myös suhteessa lahjoitusten kohteisiin. Köyhemmät lahjoittavat yleensä uskonnollisille ja sosiaalipalveluja tarjoaville järjestöille, kun taas rikkaammat tukevat yliopistoja, taiteita ja museoita. Vuoden 2012 viidestäkymmenestä suurimmasta lahjoituksesta 34 meni lähinnä yläluokkaisille tarkoitetuille yliopistoille ja yhdeksän erilaisille museoille ja taidejärjestöille. Yksikään näistä suurista lahjoituksista ei kohdistunut hyväntekeväisyysjärjestöille, joiden tavoitteena on auttaa köyhiä ja osattomia.
The Atlanticin artikkelin mukaan Yhdysvaltojen hyväntekeväisyysjärestelmää ja siihen liittyvää verotusta pohjustaa ajatus siitä, että yksilöt ovat valtiota parempia päättämään resurssien kohdistamisesta sosiaalisiin investointeihin. Yhdysvallat eroaa tässä muista maista, joissa verotus on kovempaa, sosiaaliset turvaverkot kattavampia ja hyväntekeväisyyteen lahjoittaminen on vähäisempää. Yksilöiden osallistumisen pohjalta rakentuva vapaaehtois- ja hyväntekeväisyysverkosto on ihailtava ja tavoiteltava, mutta tutkimustiedon pohjalta on selvää, että yksityisiin lahjoituksiin perustuva hyväntekeväisyysjärjestelmä markkinatalouden tunnettujen ongelmakohtien paikkaajana on pohjimmiltaan regressiivinen, eli suurin osa varoista kohdistuu rikkaampien tarpeisiin. Tästä johtuen se ei kuitenkaan loppujen lopuksi riitä vastaamaan kestävästi taloudellisen oikeudenmukaisuuden kysymyksiin, tai kaikkein heikoimpien tarpeisiin ja heidän asemansa parantamiseen.
One of the most surprising, and perhaps confounding, facts of charity in America is that the people who can least afford to give are the ones who donate the greatest percentage of their income. In 2011, the wealthiest Americans—those with earnings in the top 20 percent—contributed on average 1.3 percent of their income to charity. By comparison, Americans at the base of the income pyramid—those in the bottom 20 percent—donated 3.2 percent of their income.The Atlanticin artikkelissa tarkastellaan köyhempien ja rikkaampien amerikkalaisten lahjoituksia hyväntekeväisyyteen. Julkisuudessa suurta huomiota saavat usein yliopistoille tai museoille kohdistuvat miljoonissa dollareissa mitattavat lahjoitukset. Artikkelin mukaan varakkaiden lahjoittajien mukaan nimetyt stadionit, konserttisalit ja yliopistorakennukset sekä rikkaiden sukujen historiat kertovat amerikkalaisesta hyväntekeväisyydestä tarinaa näiden lahjoittajien mittavana anteliaisuutena.
(...) Wealth affects not only how much money is given but to whom it is given. The poor tend to give to religious organizations and social-service charities, while the wealthy prefer to support colleges and universities, arts organizations, and museums. (...) Not a single one of [the 50 largest individual gifts to public charities in 2012] went to a social-service organization or to a charity that principally serves the poor and the dispossessed.
The Atlanticin mukaan tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Yllättäen todellisuudessa eniten hyväntekeväisyyteen lahjoittavat ne, joilla siihen on vähiten varaa. Vuonna 2011 rikkaimpaan 20 prosenttiin kuuluvat amerikkalaiset lahjoittivat hyväntekeväisyyteen keskimäärin 1,3 prosenttia tuloistaan. Samalla köyhimpään 20 prosenttiin kuuluvat lahjoittivat huomattavasti enemmän - keskimäärin 3,2 prosenttia tuloistaan. Tämä ero korostuu huomattavasti, kun otetaan huomioon, että suurin osa köyhemmistä amerikkalaisista ei voi rikkaampien tavoin vähentää näitä lahjoituksia verotuksessa.
Artikkelin mukaan tutkijat ovat selittäneet tätä eroa sillä, että pienituloisemmat olisivat sisäsyntyisesti anteliaampia tai taipuvaisempia sosiaaliseen käyttäytymiseen. Rikkaammat taas olisivat vähemmän anteliaita, ja pyrkimys kasvattaa henkilökohtaista varallisuutta olisi ristiriidassa muiden rahallisen avustamisen kanssa. Berkeleyn yliopiston tutkija Paul Piff havaitsi tutkimuksissaan selkeän yhteyden varallisuuden ja epäeettisen käyttäytymisen välillä. Vaikkei raha itsessään saa Piff:n mukaan ihmisiä käyttäytymään tietyllä tavalla, rikkaat kuitenkin todennäköisemmin asettavat oman etunsa muiden etujen edelle. Tutkiessaan eri yhteiskuntaluokkien anteliaisuutta on Piff havainnut alempiin yhteiskuntaluokkiin itsensä samaistavien ihmisten olevan säännönmukaisesti ylempiluokkaisia anteliaampia. Kuitenkin, jos ylempien yhteiskuntaluokkien osallistujissa nostatettiin pintaan myötätunnon kokemusta, tuli heistä lähes yhtä anteliaita kuin alempien yhteiskuntaluokkien edustajistakin.
Havainto muiden tarpeille altistumisen vaikutuksista myötätuntoon ja anteliaisuuteen saa The Atlanticin mukaan tukea myös muista tutkimuksista. The Chronicle of Philantropyn hiljattain tekemässä tutkimuksessa selvitettiin eri alueilla asuvien amerikkalaisten hyväntekeväisyyteen lahjottamista. Tutkimusten tulokset tukivat aiempia havaintoja siitä, että köyhempien asuinalueiden asukkaat lahjoittivat enemmän hyväntekeväisyyteen kuin rikkaat. Tutkimuksissa selvisi kuitenkin myös, että rikkaiden kotitalouksien välillä oli eroja riippuen siitä, asuivatko ne rikkailla vai köyhemmillä alueilla. Rikkaiden asuinalueilla asuvat perheet lahjoittivat hyväntekeväisyyteen vähemmän kuin sellaisilla alueilla asuvat, joissa asuu eri sosiaaliluokkiin kuuluvia kotitalouksia. Tämän perusteella muiden tarpeille altistuminen vaikuttaisi merkittävästi ihmisten anteliaisuuteen.
Rikkaampien ja köyhempien välillä on eroja myös suhteessa lahjoitusten kohteisiin. Köyhemmät lahjoittavat yleensä uskonnollisille ja sosiaalipalveluja tarjoaville järjestöille, kun taas rikkaammat tukevat yliopistoja, taiteita ja museoita. Vuoden 2012 viidestäkymmenestä suurimmasta lahjoituksesta 34 meni lähinnä yläluokkaisille tarkoitetuille yliopistoille ja yhdeksän erilaisille museoille ja taidejärjestöille. Yksikään näistä suurista lahjoituksista ei kohdistunut hyväntekeväisyysjärjestöille, joiden tavoitteena on auttaa köyhiä ja osattomia.
The Atlanticin artikkelin mukaan Yhdysvaltojen hyväntekeväisyysjärestelmää ja siihen liittyvää verotusta pohjustaa ajatus siitä, että yksilöt ovat valtiota parempia päättämään resurssien kohdistamisesta sosiaalisiin investointeihin. Yhdysvallat eroaa tässä muista maista, joissa verotus on kovempaa, sosiaaliset turvaverkot kattavampia ja hyväntekeväisyyteen lahjoittaminen on vähäisempää. Yksilöiden osallistumisen pohjalta rakentuva vapaaehtois- ja hyväntekeväisyysverkosto on ihailtava ja tavoiteltava, mutta tutkimustiedon pohjalta on selvää, että yksityisiin lahjoituksiin perustuva hyväntekeväisyysjärjestelmä markkinatalouden tunnettujen ongelmakohtien paikkaajana on pohjimmiltaan regressiivinen, eli suurin osa varoista kohdistuu rikkaampien tarpeisiin. Tästä johtuen se ei kuitenkaan loppujen lopuksi riitä vastaamaan kestävästi taloudellisen oikeudenmukaisuuden kysymyksiin, tai kaikkein heikoimpien tarpeisiin ja heidän asemansa parantamiseen.
Bill Gates: Kapitalismissa tuotetaan rikkaille, yleinen hyöty jää jalkoihin
Taloussanomat:
Gates nostaa mainitsemassaan esimerkissä esille markkinatalouksien keskeisen periaatteen, jota voi kutsua myös ääni per euro -periaatteeksi. Tämän periaatteen mukaan jokaisella on mahdollisuuksia vaikuttaa tuotantopäätöksiin siinä määrin, kun hänellä on käytössään euroja. Markkinat kohdentavat resursseja sekä tuottavat tavaroita ja palveluja maksukykyisille ostajille. Markkinoilla ostajat ilmaisevat tarpeidensa ja halujensa voimakkuuden äänestyslipukkeilla, joita jokaisella on varallisuutensa mukaisesti. Näin rikkaammat pääsevät ilmaisemaan halunsa voimakkuuden moninkertaisena köyhempiin verrattuna, joten heidän tarpeensa tulevat paremmin huomioiduksi. Tämä periaate on selkeästi ristiriidassa demokraattisen päätöksentekoihanteen kanssa, joka perustuu ääni per henkilö -periaatteeseen ja päätösten vaikutusten monialaiseen huomioimiseen.
Markkinatalouden rakenteellinen ongelma onkin siinä, ettei se pysty ottamaan huomioon ihmisten kuluttamistarpeita yhteiskunnallisesti tehokkaasti, inhimillisesti tai tasa-arvoisesti, vaan rikkaampien toissijaisiin tarpeisiin vastataan köyhempien perutavanlaatuisempien tarpeiden sijaan. Markkinatalouksien ääni per euro -periaate selittää, miksi markkinat kohdentavat enemmän resursseja esimerkiksi miesten kaljuuntumis- kuin malariatutkimukseen, ja tuottavat rikkaille kohdistettuja hyödykkeitä ja palveluita samalla kun köyhemmän väestönosan perustarpeet jäävät huomiotta.
Lue myös:
Robin Hahnel - Perusteet markkinoita vastaan
Global Grand Challenges -kokouksessa puhunut Gates valitteli kapitalismin markkinaehtoisuutta. Markkinaehtoisuus ajaa lääketeollisuuden kehittämään lääkkeitä vain ostovoimaisille kuluttajille, eikä niitä elääkseen tarvitseville köyhille. Tavaraa tehdään lähinnä ihmisille, joilla on varaa maksaa, eikä heille, jotka niitä eniten tarvitsevat.Monimiljardööri Bill Gates on avustustyötä tehdessään havahtunut ikävään kapitalismin ongelmaan, markkinaehtoisuuteen, kertoo Taloussanomat. Tehdessään avustustyötä säätiönsä kautta Gates on havahtunut siihen, kuinka kapitalismissa tuotanto ja palveluiden markkinaohjaus tapahtuu maksukyvyn perusteella, ei hyödyllisyyden ja tarkoituksenmukaisuuden pohjalta. Esimerkiksi Gates nostaa malarialääkkeen, jolle on vaikea löytää rahoitusta, vaikka malarialääkkelle on inhimillisesti katsottuna suuri kysyntä.
Gates nostaa mainitsemassaan esimerkissä esille markkinatalouksien keskeisen periaatteen, jota voi kutsua myös ääni per euro -periaatteeksi. Tämän periaatteen mukaan jokaisella on mahdollisuuksia vaikuttaa tuotantopäätöksiin siinä määrin, kun hänellä on käytössään euroja. Markkinat kohdentavat resursseja sekä tuottavat tavaroita ja palveluja maksukykyisille ostajille. Markkinoilla ostajat ilmaisevat tarpeidensa ja halujensa voimakkuuden äänestyslipukkeilla, joita jokaisella on varallisuutensa mukaisesti. Näin rikkaammat pääsevät ilmaisemaan halunsa voimakkuuden moninkertaisena köyhempiin verrattuna, joten heidän tarpeensa tulevat paremmin huomioiduksi. Tämä periaate on selkeästi ristiriidassa demokraattisen päätöksentekoihanteen kanssa, joka perustuu ääni per henkilö -periaatteeseen ja päätösten vaikutusten monialaiseen huomioimiseen.
Markkinatalouden rakenteellinen ongelma onkin siinä, ettei se pysty ottamaan huomioon ihmisten kuluttamistarpeita yhteiskunnallisesti tehokkaasti, inhimillisesti tai tasa-arvoisesti, vaan rikkaampien toissijaisiin tarpeisiin vastataan köyhempien perutavanlaatuisempien tarpeiden sijaan. Markkinatalouksien ääni per euro -periaate selittää, miksi markkinat kohdentavat enemmän resursseja esimerkiksi miesten kaljuuntumis- kuin malariatutkimukseen, ja tuottavat rikkaille kohdistettuja hyödykkeitä ja palveluita samalla kun köyhemmän väestönosan perustarpeet jäävät huomiotta.
Lue myös:
Robin Hahnel - Perusteet markkinoita vastaan
Tutkija: Perusturva ei riitä kohtuulliseen elämään
Kelan tutkija Minna Ylikännö kirjoittaa Kelan tutkimusblogissa, kuinka perusturvan taso on jäänyt selvästi jälkeen yleisesä tulokehityksestä, eikä enää kata edes kohtalaisia elinkustannuksia.
YLE: Kolmannes leipäjonon asukkaista lapsiperheitä
Tutkimus: Hyvinvointi riippuu yhteiskunnallisesta asemasta
Tilastokeskus: Tuloerot taas kasvuun
YLE: Suomessa noin 700 000 pienituloista
Tutkimus: Köyhyys heikentää päätöksentekoa
Yksin asuvista työmarkkinatuen saajista vuokran maksu oli viivästynyt joka neljännellä, laskujen maksu viivästynyt joka kolmannella ja lisäksi omaisuutta tai tuloja oli ulosmitattu lähes joka viidennellä. Harrastusmenoista oli joutunut tinkimään reilusti yli puolet yksin asuvista työmarkkinatuen saajista. Samoin vaatemenoista oli joutunut tinkimään yli puolet.Lue myös:
Huolestuttavinta on, että yksin asuvista työmarkkinatuen varassa elävistä joka neljäs oli joutunut olemaan nälässä johtuen pienistä tuloista. Eikä suinkaan yksi tai kaksi kertaa, vaan usein tai jopa jatkuvasti kyselyä edeltävän vuoden aikana.
[P]uolet tutkimukseen osallistuneista yksin asuvista työmarkkinatuen saajista koki toimeentulon olevan nykyisillä tuloilla erittäin vaikeaa (48 %). Vastaava osuus koko väestössä on kahdeksan prosenttia. Helpoksi elämänsä kokee vain kolme prosenttia yksin asuvista työmarkkinatuen saajista. Koko väestössä vastaava osuus on 43 prosenttia.
YLE: Kolmannes leipäjonon asukkaista lapsiperheitä
Tutkimus: Hyvinvointi riippuu yhteiskunnallisesta asemasta
Tilastokeskus: Tuloerot taas kasvuun
YLE: Suomessa noin 700 000 pienituloista
Tutkimus: Köyhyys heikentää päätöksentekoa
Ruotsissa työpajoja osallisuustaloudesta
Järjestömme kanssa läheistä yhteistyötä tekevä Parecon Sverige on aloittamassa yhdessä ruotsalaisen teatteriryhmän Teater K:n kanssa hanketta nimeltä "2033 – livet i en demokratisk ekonomi". Hankkeen osana järjestetään työpajoja, joissa pohditaan yhdessä, millaiselta demokraattinen ja ekologinen talous voisi näyttää 2030-luvulla. Tilaisuudet ovat erinomainen mahdollisuus tutustua ruotsiksi osallisuustalouden ideaan ja siinä esitettyihin rakenteellisiin uudistuksiin.
Lisätietoa löytyy hankkeen nettisivuilta.
Parecon Finland on osallistunut hankkeen suunnittelutyöhön.
Lisätietoa löytyy hankkeen nettisivuilta.
Parecon Finland on osallistunut hankkeen suunnittelutyöhön.
Video: Robin Hahnel reilummasta taloudesta
Robin Hahnel, toinen osallisuustalouden alkuperäisistä kehittäjistä, on videossa yhdysvaltalaisen Alliance for Democracy -järjestön haastateltavana. Keskustelun aiheena on talouden uudistaminen demokraattisemmaksi uusin talousinstituutioin – minkälaisia toivottavia vaihtoehtoja on kapitalismille ja kommunismille?
Robin Hahnel vieraili viime syksynä myös Suomessa, tilaisuuksista tuotetut videot voi katsoa sivuillamme.
CEPR: Työajan lyhentäminen hillitsee ilmaston lämpenemistä
Center for Economic and Policy Research:
Tutkimuksessa kuitenkin korostetaan, että työajan vähentäminen tulee olla vain yksi monista keinoista, joilla vastataan ilmastonmuutokseen.
Tutkimuksessa myös todetaan, että työtuntien vähentäminen on sitä ongelmallisempaa, mitä epätasa-arvoisemmassa taloudessa eletään. Epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa työajan lyhentäminen näkyy selkeästi matalatuloisten elinolosuhteissa. Tutkimuksessa oletetaankin, että tulevaisuudessa tuotannon tehokkuuden kasvusta tuleva hyöty jakautuisi tasaisemmin eri yhteiskuntaluokille ja mahdollistaisi näin työajan lyhentämisen väestön elinoloja heikentämättä.
Tutkimuksen tehneen David Rosnickin mukaan ei olekaan reilua, että työnajan vähentäminen vaatii tavallisia työntekijöitä uhrautumaan kukkarollaan. Kyse on enemmänkin heille tarjotusta mahdollisuudesta valita, kuinka he haluavat hyödyntää kasvaneen tuottavuuden mukanaan tuomat hyödyt.
Rosnickin mukaan tuottavuuden kasvu on ollut voimakasta ympäri maailmaa, ja tämä on mahdollistanut suuremman tuotannon vähemmillä työtunneilla. Työajat ovatkin lyhentyneet selvästi viime vuosisadan puolestavälistä lähtien.
Tuottavuuden kasvu ei kuitenkaan ole välttämättä muuten juurikaan hyödyttänyt tavallista työntekijää. Rosnickin mukaan esimerkiksi Yhdysvalloissa ero elinajanodotteessa rikkaimman ja köyhimmän väestönosan välillä on kasvanut 0,7 vuodesta 5,3 vuoteen. Lisäksi tavallisen työntekijän palkka on kasvanut ainoastaan 6,5 prosenttia, eli vaivaiset 0,16 prosenttia vuodessa, viimeisen neljänkymmennen vuoden aikana.
Rosnickin mukaan on naurettavaa vaatia työntekijöitä, jotka eivät ole päässeet hyötymään tuottavuuden kasvun hedelmistä, tekemään nyt vähemmän työtä ja saamaan vähemmän palkkaa. Hänen mukaansa työntekijöille tulisi tarjota mahdollisuus sekä tehdä vähemmän töitä että saada enemmän palkkaa. Tuottavuuden kasvaessa nykytahtia vuonna 2100 työntekijät voisivat tuottaa 2,6 kertaa enemmän kuin nykyisin. Jos työtä tehtäisiin vain neljä päivää viikossa, työntekijät tuottaisivat silti kaksi kertaa enemmän kuin nykyisin.
This paper estimates the impact on climate change of reducing work hours over the rest of the century by an annual average of 0.5 percent. It finds that such a change in work hours would eliminate about one-quarter to one-half of the global warming that is not already locked in (i.e. warming that would be caused by 1990 levels of greenhouse gas concentrations already in the atmosphere).Työajan lyhentämisellä voidaan torjua ilmaston lämpenemistä, todetaan Center for Economic and Policy Research -tutkimuslaitoksen julkaisemassa raportissa. Siinä arvioidaan, minkälaiset vaikutukset kasvihuonepäästöihin olisi työajan puolen prosentin vuotuisella vähentämisellä. Tutkimuksen mukaan puolen prosentin vähentämisellä pystyttäisiin vähentämään ilmaston lämpenemistä 25-50 prosenttia siltä osin, kun ilmaston lämpeneminen on hallittavissa tulevia kasvihuonepäästöjä rajoitettaessa.
Tutkimuksessa kuitenkin korostetaan, että työajan vähentäminen tulee olla vain yksi monista keinoista, joilla vastataan ilmastonmuutokseen.
Tutkimuksessa myös todetaan, että työtuntien vähentäminen on sitä ongelmallisempaa, mitä epätasa-arvoisemmassa taloudessa eletään. Epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa työajan lyhentäminen näkyy selkeästi matalatuloisten elinolosuhteissa. Tutkimuksessa oletetaankin, että tulevaisuudessa tuotannon tehokkuuden kasvusta tuleva hyöty jakautuisi tasaisemmin eri yhteiskuntaluokille ja mahdollistaisi näin työajan lyhentämisen väestön elinoloja heikentämättä.
Tutkimuksen tehneen David Rosnickin mukaan ei olekaan reilua, että työnajan vähentäminen vaatii tavallisia työntekijöitä uhrautumaan kukkarollaan. Kyse on enemmänkin heille tarjotusta mahdollisuudesta valita, kuinka he haluavat hyödyntää kasvaneen tuottavuuden mukanaan tuomat hyödyt.
Rosnickin mukaan tuottavuuden kasvu on ollut voimakasta ympäri maailmaa, ja tämä on mahdollistanut suuremman tuotannon vähemmillä työtunneilla. Työajat ovatkin lyhentyneet selvästi viime vuosisadan puolestavälistä lähtien.
Tuottavuuden kasvu ei kuitenkaan ole välttämättä muuten juurikaan hyödyttänyt tavallista työntekijää. Rosnickin mukaan esimerkiksi Yhdysvalloissa ero elinajanodotteessa rikkaimman ja köyhimmän väestönosan välillä on kasvanut 0,7 vuodesta 5,3 vuoteen. Lisäksi tavallisen työntekijän palkka on kasvanut ainoastaan 6,5 prosenttia, eli vaivaiset 0,16 prosenttia vuodessa, viimeisen neljänkymmennen vuoden aikana.
Rosnickin mukaan on naurettavaa vaatia työntekijöitä, jotka eivät ole päässeet hyötymään tuottavuuden kasvun hedelmistä, tekemään nyt vähemmän työtä ja saamaan vähemmän palkkaa. Hänen mukaansa työntekijöille tulisi tarjota mahdollisuus sekä tehdä vähemmän töitä että saada enemmän palkkaa. Tuottavuuden kasvaessa nykytahtia vuonna 2100 työntekijät voisivat tuottaa 2,6 kertaa enemmän kuin nykyisin. Jos työtä tehtäisiin vain neljä päivää viikossa, työntekijät tuottaisivat silti kaksi kertaa enemmän kuin nykyisin.
The Washington Post: Research ties economic inequality to gap in life expectancy
The Washington Post:
Samanlaisia alueellisia eroja löytyy artikkelin mukaan myös Washingtonin alueelta. Montgomery Countyssa elinajanodote miehillä on 81,4 vuotta ja naisilla 85 vuotta. Districtin alueella taas, jossa 18,7 prosenttia väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella, vastaavat lukemat ovat 72,6 vuotta miehillä ja 79,6 vuotta naisilla. The Washington Postin mukaan kyseiset kunnat ovat tyypillinen esimerkki Yhdysvaltojen taloudellisesta eriarvoistumisesta. Vaikka maan elinajanodote on kasvanut tasaista tahtia, lehden mukaan yhä useammat tutkimukset osoittavat selvästi, että eniten tästä on hyötynyt kaikkein varakkain kansanosa.
Artikkelissa viitataan muun muassa paikallisen sosiaaliviraston tekemään tutkimukseen, jonka mukaan 65-vuotiaana eläkkeelle jäävien miespuolisten työtätekevien kohdalla elinajanodote on kasvanut tulojakauman ylemmän puolikkaan osalta kuudella vuodella, mutta ainoastaan 1,3 vuodella alemman puolikkaan kohdalla. Toisen tutkimuksen mukaan ylimmän sosioekonomisen luokan elinajanodote syntymähetkellä oli vuonna 1980 hieman vajaa kolme vuotta alimman sosioekonomisen luokan elinajanodotetta korkeampi. Vuonna 2000 tämä ero oli kasvanut jo 4,5 vuoteen.
Lue myös:
Taloussanomat: Köyhät vanhenevat nopeammin
HS: Köyhän sydäntautiriski pysyy elämäntavoista huolimatta
Talouselämä: Rikas elää 12 vuotta pidempään kuin köyhä
YLE: Rikkaiden ja köyhien terveyserot Suomessa länsimaiden jyrkimpiä
[In St. Johns County, Florida] women can expect to live to be nearly 83, four years longer than they did just two decades earlier, according to research at the University of Washington. Male life expectancy is more than 78 years, six years longer than two decades ago.The Washington Post käsittelee artikkelissaan varallisuuden ja elinajanodotteen yhteyttä. Esimerkkinä artikkelissa käytetään kahta kuntaa Floridan osavaltiossa. Floridan St. Johns Countyssa naisten elinajanodote on noin 83 vuotta ja miesten 78 vuotta, ja elinajanodote on kasvanut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana naisten kohdalla neljällä vuodella ja miehillä kuudella. Viereisessä Putnam Countyssa, jossa keskimääräinen tulotaso on puolet St. Johns Countyn tulotasosta, naisten elinajanodote on 78 vuotta ja miesten 71 vuotta. Elinajanodote on siellä myös kasvanut huomattavasti vähemmän. Miehillä se on kasvanut 1,5 vuodella ja naisilla vähemmän kuin vuodella.
But in neighboring Putnam County (...) incomes and housing values are about half what they are in St. Johns. And life expectancy in Putnam has barely budged since 1989, rising less than a year for women to just over 78. Meanwhile, it has crept up by a year and a half for men, who can expect to live to be just over 71, seven years less than the men living a few miles away in St. Johns.
The widening gap in life expectancy between these two adjacent Florida counties reflects perhaps the starkest outcome of the nation’s growing economic inequality: Even as the nation’s life expectancy has marched steadily upward, reaching 78.5 years in 2009, a growing body of research shows that those gains are going mostly to those at the upper end of the income ladder.
Samanlaisia alueellisia eroja löytyy artikkelin mukaan myös Washingtonin alueelta. Montgomery Countyssa elinajanodote miehillä on 81,4 vuotta ja naisilla 85 vuotta. Districtin alueella taas, jossa 18,7 prosenttia väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella, vastaavat lukemat ovat 72,6 vuotta miehillä ja 79,6 vuotta naisilla. The Washington Postin mukaan kyseiset kunnat ovat tyypillinen esimerkki Yhdysvaltojen taloudellisesta eriarvoistumisesta. Vaikka maan elinajanodote on kasvanut tasaista tahtia, lehden mukaan yhä useammat tutkimukset osoittavat selvästi, että eniten tästä on hyötynyt kaikkein varakkain kansanosa.
Artikkelissa viitataan muun muassa paikallisen sosiaaliviraston tekemään tutkimukseen, jonka mukaan 65-vuotiaana eläkkeelle jäävien miespuolisten työtätekevien kohdalla elinajanodote on kasvanut tulojakauman ylemmän puolikkaan osalta kuudella vuodella, mutta ainoastaan 1,3 vuodella alemman puolikkaan kohdalla. Toisen tutkimuksen mukaan ylimmän sosioekonomisen luokan elinajanodote syntymähetkellä oli vuonna 1980 hieman vajaa kolme vuotta alimman sosioekonomisen luokan elinajanodotetta korkeampi. Vuonna 2000 tämä ero oli kasvanut jo 4,5 vuoteen.
Lue myös:
Taloussanomat: Köyhät vanhenevat nopeammin
HS: Köyhän sydäntautiriski pysyy elämäntavoista huolimatta
Talouselämä: Rikas elää 12 vuotta pidempään kuin köyhä
YLE: Rikkaiden ja köyhien terveyserot Suomessa länsimaiden jyrkimpiä
Tutkija: EU:n virkamiesten pitäisi kertoa totuus taloudesta
Poliittisen talouden jatko-opiskelija Antti-Ville Suni kirjoittaa Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla:
Lue myös:
New Economics Foundation: Leikkauspolitiikka ei auta
Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä
Ha-Joon Chang: Leikkauspolitiikka ei ole koskaan toiminut
Jussi Ahokas: Talouden realiteetit ja yhteiskuntapolitiikka
Paul Krugman: Julkinen velka ymmärretään väärin
EU-komissio julkaisi 22. helmikuuta unionin uusimmat kasvuluvut. Ne osoittavat selvästi, että jäsenmaiden säästöpolitiikka on kuristanut euroalueen taloutta pahasti.
Suhde säästötoimien ja talouskasvun välillä neljän viime vuoden aikana on selvä: mitä suuremmat säästötoimet, sitä pienempi (negatiivisempi) talouskasvu.
Lue myös:
New Economics Foundation: Leikkauspolitiikka ei auta
Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä
Ha-Joon Chang: Leikkauspolitiikka ei ole koskaan toiminut
Jussi Ahokas: Talouden realiteetit ja yhteiskuntapolitiikka
Paul Krugman: Julkinen velka ymmärretään väärin
Dean Baker: Tuottavuuden kasvu kumoaa huoltosuhteen heikkenemisestä aiheutuvat kustannukset
Center for Economic and Policy Research:
Jokaisessa taloudessa tuottavuus kasvaa ajan myötä. Näin on tapahtunut vuosisatojen saatossa, eikä ole mitään perusteita olettaa, etteikö kehitys jatkuisi samankaltaisena. Baker käyttää esimerkkinä Yhdysvaltain taloutta, jonka tuottavuus on kasvanut vuodesta 1947 keskimäärin 2,2 prosentin vuositahtia, välillä nopeammin, välillä hitaammin. Nopeinta tuottavuuden kasvu oli sodanjälkeisinä vuosina, jolloin kasvu oli keskimäärin 2,9 prosentin luokkaa, ja hitainta vuosien 1973 ja 1995 välillä, jolloin sama lukema oli 1,3 prosenttia. Vuoden 1995 jälkeen tuottavuus on kasvanut keskimäärin 2,3 prosentin vuosivauhtia.
Tuottavuudella tarkoitetaan työntekijöiden työtuntia kohti tuottamia hyödykkeitä ja palveluita. Tuottavuuden kasvaessa ajan mittaan myös työntekijöiden luoma arvo kasvaa, ja jos työntekijät saavat osansa tuottavuuden kasvun hyödyistä, he myös rikastuvat ajan myötä.
Baker havainnollistaa kasvun vaikutuksia elintasoon. Jos tuottavuuden kasvu jatkuisi seuraavan 25 vuoden aikana samaa tahtia kuin se on kasvanut viimeisen 15 vuoden aikana - eli 2,3 prosentin vuositahtia - tarkoittaisi tämä työntekijöille keskimäärin 75 prosenttia suurempaa palkkaa, siinä tapauksessa että he saavat osansa tuottavuuden kasvun hyödyistä. Ja tällä tarkoitetaan Bakerin mukaan nimenomaan inflaatiokorjattua palkaa, eli keskivertotyöntekijän ostovoima todella kasvaisi 75 prosenttia suhteessa nykypäivään.
Pessimistisemmänkin arvion mukaan, jossa tuottavuus kasvaa 1,3 prosentin vauhtia, vuonna 2038 keskivertotyöntekijän palkka olisi 38 prosenttia nykyistä keskipalkkaa suurempi. Eli toisin sanoen, jopa pahimmassa tapauksessa olisi keskivertotyöntekijä vuonna 2038 selvästi nykyistä varakkaampi.
Mitä tämä sitten tarkoittaa suhteessa huoltosuhteen heikkenemiseen? Oletetaan, että jokaisen työntekijän täytyy maksaa 5 prosenttia enemmän veroja, jotta voidaan kattaa julkisen sektorin kasvavat menot. Siinä tapauksessa että talouden tuottavuus kasvaa 2,3 prosentin vuositahtia, olisivat palkat 25 vuoden päästä silti yli 65 prosenttia suuremmat kuin nykyisin. Hitaamman tuottavuuden kasvun tapauksessa palkat olisivat vuonna 2038 edelleen yli 30 prosenttia suuremmat kuin nykyisin. Tämän lisäksi vuoden 2038 jälkeen väestön ikäjakauma pysyttelee suurin piirtein samanlaisena, joten heikentynyt huoltosuhde ei enää vaikuta heidän kasvaviin tuloihinsa.
Todellisuudessa tuottavuuden kasvun muuntaminen palkkojen kasvuksi ei ole näin yksinkertaista, mutta se ei silti Bakerin mukaan vaikuta yllä mainitun paikkansapitävyyteen. Kaikki mahdolliset skenaariot tuottavuuden ja palkkojen kasvusta osoittavat, että keskimääräinen palkkakehitys kumoaa kaikki väestön ikääntymisestä koituvat negatiiviset vaikutukset palkansaajien elintasoon.
Kuitenkin todellisuudessa työntekijät eivät ole päässeet viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana täysin nauttimaan tuottavuuden kasvun hyödyistä. Yhdysvalloissa suurimman osan palkat ovat hädin tuskin kasvaneet vuoden 1980 jälkeen, ja käytännössä kaikki tuottavuuden kasvun hyödyt ovat valuneet huipputuloisille. Bakerin mukaan tätä ei voi painottaa liikaa. Suurin osa työntekijöistä ei ole hyötynyt tuottavuuden kasvusta ollenkaan, koska kaikki hyödyt ovat menneet huipputuloisille.
Bakerin mukaan tämän takia huoltosuhteen heikkenemisestä jankuttaminen on niin haitallista. Jos työntekijät todella saisivat osansa tuottavuuden kasvun hyödyistä, lisääntyneet julkisen sektorin menot eivät muodostaisi suurta rasitetta heidän elintasolleen. Työntekijöiden elintaso on itse asiassa kasvanut voimakkaasti myös niinä menneinä vuosina, jolloin veroja korotettiin hyvinvointirakenteita pystytettäessä.
Ihmisten elintason ja ostovoiman kannalta on tärkeämpää, saavatko he osansa tuottavuuden kasvun hyödyistä kuin se, joutuvatko he maksamaan enemmän veroja taatakseen julkisten palvelujen ylläpitämisen väestön ikääntyessä. Bakerin mukaan yksinkertainen matematiikka osoittaa, että tulojen epätasainen jakautuminen on paljon suurempi ongelma kuin väestön ikääntymisestä johtuva huoltosuhteen heikkeneminen.
Lue myös:
Vuosien 1978 ja 2011 välillä toimitusjohtajien palkat ovat nousseet Yhdysvalloissa 127 kertaa nopeammin kuin työntekijöiden palkat
New York Times: Vaurauden (1947-1979) ja taantuman (1980-) aika
HS: Huipputulot puskivat ylöspäin
Tilastokeskus: Tuloerot taas kasvuun
Tutkimus: 1990-luvulla rikkaimman prosentin tulot lisääntyivät räjähdysmäisesti
"Productivity is the measure of the value of the goods and services that workers produce in an hour of work. When productivity rises through time it means that workers are producing more value through time. If workers get their share of the gains of productivity growth then they will be getting richer through time. (...) [T]he basic story is not debatable. All plausible projections of productivity growth show that average wage growth will swamp any negative impact on workers' living standards from a growing burden of retirees.
This is why the yapping about the burden of Social Security is so pernicious. If workers share in the gains of economic growth then there is no way that the cost of these programmes will impose a serious burden on their living standards. In fact, workers' living standards rose rapidly in the past in spite of large increases in the payroll taxes used to support these programmes."Dean Baker - arvostettu taloustieteilijä ja toinen Center for Economic and Policy Recearch -instituutin perustajista - kirjoittaa väestön ikääntymisestä ja huoltosuhteen heikkenemisestä. Bakerin mukaan ajatus siitä, että väestön ikääntymisen ja huoltosuhteen heikkenemisen takia ei valtiolla ole varaa tarjota samoja julkisia palveluja on yksinkertaisen matematiikan näkökulmasta naurettava. Koska vastuullisissa yhteiskunnallisissa asemissa olevat päättäjät kuitenkin jatkuvasti toistavat kyseistä näkemystä, on siihen hänen mukaansa syytä perehtyä tarkemmin.
Jokaisessa taloudessa tuottavuus kasvaa ajan myötä. Näin on tapahtunut vuosisatojen saatossa, eikä ole mitään perusteita olettaa, etteikö kehitys jatkuisi samankaltaisena. Baker käyttää esimerkkinä Yhdysvaltain taloutta, jonka tuottavuus on kasvanut vuodesta 1947 keskimäärin 2,2 prosentin vuositahtia, välillä nopeammin, välillä hitaammin. Nopeinta tuottavuuden kasvu oli sodanjälkeisinä vuosina, jolloin kasvu oli keskimäärin 2,9 prosentin luokkaa, ja hitainta vuosien 1973 ja 1995 välillä, jolloin sama lukema oli 1,3 prosenttia. Vuoden 1995 jälkeen tuottavuus on kasvanut keskimäärin 2,3 prosentin vuosivauhtia.
Tuottavuudella tarkoitetaan työntekijöiden työtuntia kohti tuottamia hyödykkeitä ja palveluita. Tuottavuuden kasvaessa ajan mittaan myös työntekijöiden luoma arvo kasvaa, ja jos työntekijät saavat osansa tuottavuuden kasvun hyödyistä, he myös rikastuvat ajan myötä.
Baker havainnollistaa kasvun vaikutuksia elintasoon. Jos tuottavuuden kasvu jatkuisi seuraavan 25 vuoden aikana samaa tahtia kuin se on kasvanut viimeisen 15 vuoden aikana - eli 2,3 prosentin vuositahtia - tarkoittaisi tämä työntekijöille keskimäärin 75 prosenttia suurempaa palkkaa, siinä tapauksessa että he saavat osansa tuottavuuden kasvun hyödyistä. Ja tällä tarkoitetaan Bakerin mukaan nimenomaan inflaatiokorjattua palkaa, eli keskivertotyöntekijän ostovoima todella kasvaisi 75 prosenttia suhteessa nykypäivään.
Pessimistisemmänkin arvion mukaan, jossa tuottavuus kasvaa 1,3 prosentin vauhtia, vuonna 2038 keskivertotyöntekijän palkka olisi 38 prosenttia nykyistä keskipalkkaa suurempi. Eli toisin sanoen, jopa pahimmassa tapauksessa olisi keskivertotyöntekijä vuonna 2038 selvästi nykyistä varakkaampi.
Mitä tämä sitten tarkoittaa suhteessa huoltosuhteen heikkenemiseen? Oletetaan, että jokaisen työntekijän täytyy maksaa 5 prosenttia enemmän veroja, jotta voidaan kattaa julkisen sektorin kasvavat menot. Siinä tapauksessa että talouden tuottavuus kasvaa 2,3 prosentin vuositahtia, olisivat palkat 25 vuoden päästä silti yli 65 prosenttia suuremmat kuin nykyisin. Hitaamman tuottavuuden kasvun tapauksessa palkat olisivat vuonna 2038 edelleen yli 30 prosenttia suuremmat kuin nykyisin. Tämän lisäksi vuoden 2038 jälkeen väestön ikäjakauma pysyttelee suurin piirtein samanlaisena, joten heikentynyt huoltosuhde ei enää vaikuta heidän kasvaviin tuloihinsa.
Todellisuudessa tuottavuuden kasvun muuntaminen palkkojen kasvuksi ei ole näin yksinkertaista, mutta se ei silti Bakerin mukaan vaikuta yllä mainitun paikkansapitävyyteen. Kaikki mahdolliset skenaariot tuottavuuden ja palkkojen kasvusta osoittavat, että keskimääräinen palkkakehitys kumoaa kaikki väestön ikääntymisestä koituvat negatiiviset vaikutukset palkansaajien elintasoon.
Kuitenkin todellisuudessa työntekijät eivät ole päässeet viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana täysin nauttimaan tuottavuuden kasvun hyödyistä. Yhdysvalloissa suurimman osan palkat ovat hädin tuskin kasvaneet vuoden 1980 jälkeen, ja käytännössä kaikki tuottavuuden kasvun hyödyt ovat valuneet huipputuloisille. Bakerin mukaan tätä ei voi painottaa liikaa. Suurin osa työntekijöistä ei ole hyötynyt tuottavuuden kasvusta ollenkaan, koska kaikki hyödyt ovat menneet huipputuloisille.
Bakerin mukaan tämän takia huoltosuhteen heikkenemisestä jankuttaminen on niin haitallista. Jos työntekijät todella saisivat osansa tuottavuuden kasvun hyödyistä, lisääntyneet julkisen sektorin menot eivät muodostaisi suurta rasitetta heidän elintasolleen. Työntekijöiden elintaso on itse asiassa kasvanut voimakkaasti myös niinä menneinä vuosina, jolloin veroja korotettiin hyvinvointirakenteita pystytettäessä.
Ihmisten elintason ja ostovoiman kannalta on tärkeämpää, saavatko he osansa tuottavuuden kasvun hyödyistä kuin se, joutuvatko he maksamaan enemmän veroja taatakseen julkisten palvelujen ylläpitämisen väestön ikääntyessä. Bakerin mukaan yksinkertainen matematiikka osoittaa, että tulojen epätasainen jakautuminen on paljon suurempi ongelma kuin väestön ikääntymisestä johtuva huoltosuhteen heikkeneminen.
Lue myös:
Vuosien 1978 ja 2011 välillä toimitusjohtajien palkat ovat nousseet Yhdysvalloissa 127 kertaa nopeammin kuin työntekijöiden palkat
New York Times: Vaurauden (1947-1979) ja taantuman (1980-) aika
HS: Huipputulot puskivat ylöspäin
Tilastokeskus: Tuloerot taas kasvuun
Tutkimus: 1990-luvulla rikkaimman prosentin tulot lisääntyivät räjähdysmäisesti