mitä talous on.jpg

MITÄ TUOTETAAN JA KUINKA PALJON?

Talous määritellään usein niin, että kyseessä on järjestelmä niukkojen resurssien hyödylliseen käyttöön. Toisin sanoen taloudessa yksilöt ja yhteisöt päättävät, mitä resursseja käytetään ja kuinka paljon, miten työt halutaan jakaa ja miten yhteistyön hyödyt jaetaan ihmisten kesken. Tyypillisessä modernissa taloudessa tuotetaan valtava määrä erilaisia tuotteita ja palveluja – muun muassa elintarvikkeita, terveydenhoitopalveluita, työkaluja, ohjelmistoja, soittimia ja kulttuuria. Tähän tarvitaan työvoimaa, luonnonvaroja ja välineitä. Ihmisten vastuualueet taloudessa vaihtelevat, työtehtävät ovat erilaisia, ja ihmiset myös saavat työpanoksistaan eritasoisia tuloja. Toisin sanoen modernissa taloudessa on erilaisia asemia, jotka määrittelevät yksilön eri rooleja taloudessa.  

Toimivassa taloudessa tuotetaan sopivassa määrin tarpeellisia tuotteita ja palveluja. Tuotteiden on myös päädyttävä oikeisiin paikkoihin. Esimerkiksi suuret jäätelöerät talvella tai puutarhaletkut musiikkikaupan hyllyillä ovat selviä virheitä tuotteiden ja palveluiden kohdentamisessa, koska tarjonta ei näissä tapauksissa todennäköisesti vastaa kelvollisesti kysyntään. Tuotteita ei pidä myöskään tuottaa liikaa, sillä kaikki tuotetaan jonkin toisen kustannuksella. Sama työntekijöiden aika olisi nimittäin voitu käyttää vapaa-aikaan tai jonkin muun asian tuottamiseen. Myös raaka-aineet olisivat voineet olla hyödyksi jonkin tarpeellisemman tuotteen tekemisessä. 

Ketkä taloudessa tuottavat ja kuinka paljon? Miten hinnat määrittyvät? Mihin tuotteet päätyvät? Näitä tuotannon järjestelyjä kutsutaan taloussanastossa allokaatioksi eli kohdentamiseksi. Lyhyesti sanottuna allokaatio tuotannon ja kulutuksen ohella muodostaa jokaisen modernin talousjärjestelmän perustan. 

Tuotannon, allokaation ja kulutuksen tulee pelata taloudessa yhteen siten, että ihmisten usein ristiriitaisetkin toiveet ja tavoitteet täyttyvät mahdollisimman hyvin. Talouden toiminta on parhaimmillaan sitä, että niukat resurssit käytetään mahdollisimman tehokkaasti hyödyksi ja yhteisön jäsenten mieltymysten mukaisesti. Esimerkiksi yksilöiden työpanoksia ja luonnonvaroja olisi syytä tuhlata mahdollisimman vähän. Samoin tuotannon ja kulutuksen tulisi minimoida haitalliset sivuvaikutukset ympäristön ja ihmisten hyvinvointiin.

ALLOKAATIO

ALLOKAATIO

Kaikissa moderneissa talousjärjestelmissä esiintyy jonkinlaista allokaatiota. Resursseja kohdentavat instituutiot vaikuttavat siis merkittävästi kaikkeen talouden toimintaan. Tunnetuimmat allokaatioinstituutiot ovat markkinakilpailu ja keskussuunnittelu. Verrattain uusi idea on kuluttajien ja tuottajien välinen demokraattinen suunnittelu

Yhdysvaltoja käytetään usein esimerkkinä markkinakilpailusta ja Neuvostoliittoa keskussuunnittelusta. Pohjoismainen sekatalous on puolestaan yhdistelmä markkinakilpailua ja keskussuunnittelua. On tärkeää huomata, että kaikki nykyiset kansantaloudet ovat omanlaisia sekoituksiaan markkinakilpailusta ja keskussuunnittelusta. Sekataloudeksi kutsuttu nykymalli sisältää siis sekä kapitalistisia piirteitä (markkinakilpailu, tuottavan omaisuuden yksityisomistus, yksityisyritykset) että sosialistisia piirteitä (vapaat julkiset palvelut, tulo- ja ympäristöverot, työlainsäädäntö). 

Yritykset ovat myös usein sekatalouksia. Yksityisyritykset kilpailevat keskenään markkinoilla, mutta useimpien yritysten (kuten Nokian, Googlen ja Shellin) sisällä resursseja kohdennetaan kuitenkin markkinakilpailun sijaan keskussuunnittelun keinoin. Nykytaloudessa suuryritysten liikevaihto on jo pienten tai keskikokoisten kansantalouksien luokkaa, joten yritysten sisäisen suunnittelun merkitys globaalissa taloudessa on kasvanut.

Valtiot ovat pääasiassa kohdentaneet resursseja julkisella sektorilla keskussuunnittelun keinoin, vaikka erityisesti valtion rahoittama markkinaehtoinen palvelutuotanto onkin lisääntynyt viimeisen parin vuosikymmenen aikana. Markkinakilpailusta ja keskussuunnittelusta on olemassa lukuisia erilaisia variaatioita ja sovelluksia. 

Demokraattisen suunnittelun idea on tuore, mutta siitä on olemassa esimerkkejä sekä julkiselta että yksityiseltä sektorilta. Esimerkiksi osallistuvaa budjetointia on hyödynnetty monissa maissa osana julkisen sektorin varojen kohdentamista. On myös olemassa yrityksiä, joiden sisäinen rakenne perustuu demokraattiseen suunnitteluun, vaikka ne kilpailevatkin markkinoilla ulkoisesti. Demokraattisen suunnittelun hyödyntäminen on asteittain lisääntynyt, mutta sen merkitys on ollut tähän asti vähäinen moderneissa talouksissa.

  • Markkinoilla ostajat ja myyjät käyvät hajautetusti kauppaa keskenään, mikä asettaa tuotteille ja palveluille hinnat. Talousopin perusteissa kysynnän ja tarjonnan laissa esitetään, että hinta määräytyy parhaaksi mahdolliseksi, kun kysyntä ja tarjonta kohtaavat. Nämä hintasignaalit ottavat huomioon myyjän ja ostajan toiveet, mutta kaupankäynnin vaikutukset ulkopuolisiin jäävät hinnoissa huomiotta. Markkinateoriassa jokainen tavoittelee henkilökohtaista etuaan ja näiden erillisten pyrkimysten yhteissumma määrittelee talouden kokonaistoiminnan.
  • Keskussuunnittelussa suhteellisen pieni suunnittelijoiden joukko arvioi talouden potentiaalin ja ilmoittaa jokaisen tuotteen ja palvelun tuotantomäärät sekä jakamisen ihmisten kesken. Suunnittelijat kehittävät itse hintasignaalit ilman vuorovaikutteista prosessia. Suunnittelijoiden ohjeistus määrittää yhteiskunnan taloudellisen kokonaistoiminnan.
  • Demokraattisessa suunnittelussa hinnat muodostuvat kuluttajien ja tuottajien jatkuvassa vuorovaikutuksessa. Hintasignaalit hioutuvat tarkemmiksi ja kysyntä kohtaa tarjonnan kaikille avoimen informaation ja yritysten alati päivittyvien tuotantosuunnitelmien avulla. Hintasignaalit sisältävät tuotannon ja kulutuksen haittavaikutukset, sillä myös ostajan ja myyjän ulkopuolisilla tahoilla on vapaus vaikuttaa tuotannon tapoihin.
7845050460_8aeec9a488_o.jpg

TYÖNJAKO

Jokaisella yksilöllä on erilaisia vastuualueita ja tietty määrä vaikutusvaltaa työntekoa koskevissa päätöksissä. 1900-luvun talouksien työnjako oli sekä kapitalistisissa että kommunistisissa maissa korostetun hierarkinen. Moderneissa talouksissa työnjako on siis sisältänyt tähän asti suuria eroja töiden miellyttävyydessä ja niiden tarjoamassa vaikutusvallassa. Tätä on usein perusteltu muun muassa tehokkuuden lisäämisellä – selkeästi eriytyneen työnjaon uskotaan parhaiten mahdollistavan lahjakkuuksien ja erityisosaamisen hyödyntämisen. 

Tämän seurauksena osa ihmisistä nauttii nykytalouksissa mielekkäämmistä työtehtävistä ja korkeamman aseman mukanaan tuomista eduista. Monet kuitenkin viettävät työelämänsä rutiininomaisissa työtehtävissä, jotka eivät tuo mukanaan arvostusta, korkeaa palkkaa tai hyviä vaikutusmahdollisuuksia. 

Nykyaikaisen taloustieteen perustajaksi usein nimetty skotlantilainen filosofi Adam Smith toi jo vuonna 1776 teoksessaan Kansojen varallisuus esiin, kuinka asema työelämässä vaikuttaa yksilön tulevaisuudennäkymiin ja mahdollisuuksiin toteuttaa omaa potentiaalia:

"Valtaosan kyvyt ja ymmärrys asioista muodostuvat heidän päivittäisten työtehtäviensä kautta … henkilöllä joka eläessään tekee jatkuvasti vain muutamia toistuvia, yksinkertaisia työtehtäviä, ja jonka työn vaikutukset ovat myöskin päivästä toiseen lähes tai kokonaan samanlaisia, ei ole mahdollisuutta kykyjensä ja tietotaitojensa kehittämiseen … tämä kaikki ajaa hänet helposti niin typeräksi ja tietämättömäksi kuin ihmisen vain on mahdollista olla."

Lahjakkuuksien ja erityisosaamisen hyödyntäminen on järkevää, sillä niiden hyödyntäminen rikastuttaa niin yksilöiden kuin yhteisöjenkin elämää. Toimivassa taloudessa yhteistä kakkua voidaan kasvattaa yksilöiden paneutuessa omiin mielenkiinnon kohteisiinsa ja kehittäessä omia vahvuuksiaan. On kuitenkin ongelmallista, jos työelämän laadussa on merkittäviä eroja ihmisten välillä. Kaikkien lahjakkuudet ja taidot eivät pääse esiin, jos mahdollisuudesta itsensä kehittämiseen tehdään harvojen etuoikeus. Uutta taloutta rakennettaessa onkin syytä kiinnittää huomiota näiden ristiriitojen ratkaisemiseen.

PALKITSEMINEN

Palkitsemisessa on yksinkertaisesti kyse siitä, miten ihmisille tulisi korvata heidän osuutensa taloudellisessa yhteistyössä. Ihmisyhteisöissä on historian aikana kehitetty valtava kirjo erilaisia palkitsemisen käytäntöjä. Nykyisin vallitsevat käsitykset reilusta palkitsemisesta voidaan jakaa karkeasti neljään periaatteeseen.

Selkeyden vuoksi voidaan yleistää, että ensimmäinen periaate on konservatiivisen oikeiston periaate. Toisessa periaatteessa keskitytään yksilön omiin ominaisuuksiin, ja tätä on perinteisesti pidetty liberaalien ihanteena. Kolmannessa periaatteessa halutaan sivuuttaa sattuman rooli ja palkita vain niistä asioista, joihin yksilö voi täysin vaikuttaa. Neljäs periaate on puolestaan erityisesti kommunistien tutuksi tekemä ihanne.

1) Yksilöä palkitaan kykyjen, tietojen, taitojen ja omistusten tuottavuuden mukaan

Ensimmäisessä periaatteessa painotetaan, että yksilöä tulee palkita työpanoksen lisäksi myös hänen omistustensa (kuten asuntojen, osakkeiden tai maan) tuottaman lisäarvon perusteella. Periaate on intuitiivisesti houkutteleva, mutta sisältää myös merkittäviä ongelmia. Omistusten ansiosta varakkaan suvun perijä voi tienata tuhansia kertoja enemmän kuin pienituloisen perheen ahkera ja tuottelias tytär, vaikkei hän tekisi elämänsä aikana päivääkään töitä.

Tuottavaa omaisuutta voi tunnetusti hankkia myös onnella, hyvillä verkostoilla, sisäpiirin tiedoilla tai kyynärpäätaktiikalla. Tällaisia vaurastumisen tapoja on kritisoitu, koska ne eivät perustu yksilön ansiokkuuteen. On myös tärkeää huomioida, että nämä korvaukset jäävät harvoin kertaluontoisiksi. Kun yksilö hankkii huomattavan määrän tuottavaa omaisuutta, se poikii lähes varmoja tulovirtoja tulevaisuudessa ilman ylimääräistä ponnistelua.

2) Yksilöä palkitaan vain hänen kykyjen, tietojen ja taitojen tuottavuuden mukaan

Tämän periaatteen mukaan yksilön ominaisuuksia tulee palkita, mutta omaisuuteen perustuvat tulot ovat epäoikeutettuja. Ajatus on vetovoimainen, sillä jos yksilön työstä on enemmän hyötyä yhteisissä pyrkimyksissä, on reilua korvata työpanoksesta vastaavasti paremmin. Tätä palkitsemisperiaatetta on myös kritisoitu oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Onko oikeutettua, että joku “voittaa geenilotossa” ja tienaa sen ansiosta enemmän kuin muut?

3) Yksilöä palkitaan vaivannäöstä ja ahkeruudesta

Kolmannessa periaatteessa on pyritty riisumaan yksilön oman vaikutusvallan ulkopuoliset asiat ja siinä pyritään palkitsemaan vain siitä, mihin yksilö voi todella itse vaikuttaa. Esimerkiksi omaan matemaattiseen älykkyyteen tai motoriseen lahjakkuuteen ei voi juurikaan vaikuttaa, mutta toimeliaisuuttaan voi jokainen itse säädellä. Tämä periaate onkin yleisellä tasolla hyvin yksinkertainen: mitä enemmän tekee töitä, sitä paremman korvauksen saa. Jos on valmis auttamaan muita vaikeiden ongelmien ratkaisemisessa tai erilaisten raskaiden työtehtävien kantamisessa, tulisi tästä palkita. Näin rohkaistaan toisten auttamiseen ja yhteisten ongelmien mahdollisimman tehokkaaseen ratkaisemiseen.

Periaatetta kohtaan on esitetty kritiikkiä erityisesti siitä näkökulmasta, että onko tämän periaatteen toteuttaminen ylipäätään mahdollista. Monet tuntuvat kuitenkin pitävän intuitiivisesti ahkeruutta ja vaivannäköä palkitsemisen arvoisena.

4) Yksilö saa kaiken tarvitsemansa

Historioitsijat ja kulttuuriantropologit ovat nostaneet esiin lukuisia kulttuureja, joissa on pidetty ensiarvoisen tärkeänä, että jokainen saa yhteisestä potista kaiken tarvitsemansa. Monet ihmisyhteisöt ympäri maapalloa ovat historian aikana perustuneet tasavertaisuuden ihanteelle. Se, mitä on pidetty tasavertaisena tai tarpeellisena, on kuitenkin vaihdellut aikakausien ja kulttuurien välillä.

Kommunisteja ja vasemmistolaisia pitkään inspiroinut Karl Marx piti aikanaan ihanteellisen tulevaisuuden yhteiskunnan tulonjakoperiaatteena ajatusta “jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan”. Tosielämän katastrofaaliset kommunistiset taloudet eivät tunnetusti noudattaneet tasavertaisuuden ihannetta, sillä niissäkin vallitsi luokkajako ja vapauksien jatkuva rajoittaminen niin suorin kuin epäsuorinkin tavoin. Nykyisin tarpeen mukaan palkitsemista pidetään yhteiskunnan mittakaavassa usein kommunistisena ihanteena ja perusteltuja kysymyksiä herättävän epärealistisena tapana järjestää talouden kannustimet, kun kerran resursseja ei ole rajattomasti. Jos jokainen saa mitä haluaa, eikö tämä johda automaattisesti laiskuuteen? Miksi ponnistella, jos kaiken saa eteensä valmiina hopealautasella? Mitä jos kaikille ei riitäkään kaikkea?

Periaatetta on kritisoitu epärealistisuuden lisäksi oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Onko reilua, että ahkerimmat saavat saman korvauksen kuin rennosti ottavat? Entä hukataanko lahjakkaiden panosta, jos heitä ei palkita erikseen poikkeuksellisesta osaamisestaan?

On kuitenkin tärkeää huomata, että monet pitävät ihmisten perustarpeiden tyydyttämistä oikeudenmukaisena – huolimatta siitä, onko yksilö ponnistellut yhteisen hyvän eteen. Esimerkiksi hyvinvointivaltioiden perusajatuksena on ollut turvata elämiseen riittävä toimeentulo kaikille. Vapaushenkisen ajattelun uranuurtajat, kuten filosofi John Locke, ovat painottaneet kuinka perustarpeiden turvaaminen yksilön ansioihin katsomatta on tärkeää yhteiskunnan hyvinvoinnin säilyttämiselle ja yrittämisen mahdollisuuksien turvaamiselle.

Yhteenveto palkitsemisesta

Kaiken kaikkiaan palkitsemisperiaatteet eivät ole yksinkertaisia, ja ihmiset saattavat kannattaa useampaa periaatetta samanaikaisesti. Periaatteet ovat myös tilanneriippuvaisia: ystävien ja perheenjäsenten seurassa ollaan taipuvaisia noudattamaan enemmän “tarpeen mukaan” -periaatetta, kun taas esimerkiksi yhteiskunnan tasolla tai globaalisti saatetaan painottaa muita ihanteita. Kyse on siis myös siitä, kuinka laajaan ihmisryhmään empatiaa ja ymmärrystä sovelletaan.

Kannustimien näkökulmasta on mietittävä, minkälaiseen toimintaan ihmisiä halutaan palkinnoilla ohjata? Talouden kannalta ei ole merkityksellistä käydä ikiaikaista väittelyä ihmisluonnon perimmäisestä hyvyydestä tai pahuudesta, sillä ihminen on ilmiselvästi sopeutuvainen ja kykenee monenlaiseen toimintaan. Keskeistä onkin siis, minkälaista käyttäytymistä halutaan taloudessa erikseen palkita ja näin ollen vahvistaa. Ihmiset ja yhteisöt ovat lopulta itse parhaita asiantuntijoita siinä, mikä heille on toimivinta. Siksi toimivan talouden tulisi tarjota sellaiset reunaehdot ja kannustimet, jotka eivät anna yksittäisille ihmisille tai ihmisryhmille ylivaltaa talloa toisten vapauksia. Ihmisten luovuutta, valoisia tulevaisuudennäkymiä ja hyvinvointia tuetaan parhaiten turvaamalla nämä vapaudet ja rakentamalla oikeudenmukaisen palkitsemisen käytäntöjä mahdollisimman hyvin.

PÄÄTÖKSENTEKO

Päätöksenteko mielletään usein osaksi politiikkaa ja siitä harvemmin puhutaan talouden yhteydessä. Taloudessa tehdään kuitenkin päivittäin merkittäviä päätöksiä, joilla on kauaskantoisia seurauksia ja jotka vaikuttavat laajalti ihmisten elämään. Taloudessa päätetään muun muassa töiden jakamisesta, tuotteiden hinnoista, resurssien käytöstä, tulonjaosta ja siitä, mitä ylipäätään tuotetaan. Nykyään talouspäätöksiä tehdään esimerkiksi suurten yritysten johdossa, keskuspankeissa, markkinoiden pelisääntöjä hiovissa valtion virastoissa ja arkipäiväisissä kulutustilanteissa.

Nykyisissä sekatalouksissa jokanaisen ja -miehen vaikutusvalta koostuu työpaikalla tehtävistä päätöksistä, äänestämisestä vaaleissa ja päivittäisestä kuluttamisesta. Tämän lisäksi voidaan kuulua etujärjestöihin tai kansalaisjärjestöihin. Jos vaikuttamista arvioidaan puhtaasti markkinatalouden alueella, käytännössä vaikuttaminen on pitkälti kuluttamista ja työntekoa. Markkinataloudessa päätösvallan määrittelee pitkälti yksilön neuvotteluasema. Jos siis on yrityksessä johtotehtävissä, on enemmän vaikutusvaltaa kuin rivityöntekijänä. Jos on enemmistöosakas, äänellä on enemmän painoa kuin piensijoittajalla. Näin markkinataloudessa vaikutusmahdollisuudet jakautuvat vielä monin osin puutteellista parlamentaarista demokratiaakin epätasaisemmin.

Kulutusvaikuttamisesta on käyty viime vuosina runsain mitoin julkista keskustelua. Asiaan pureudutaan kuitenkin vain harvoin pintaa syvemmälle. Kuluttajien vaikutusvaltaa korostetaan usein toteamalla, että tuotantopuolen tarjonta vastaa suoraan kuluttajien kysyntään. Jos joku yritys toimii vastuuttomasti, kuluttajat voivat vaihtaa tuotemerkkiä ja töppäillyt yritys joutuu näin ollen pikaisesti korjaamaan toimintaansa tai vaihtoehtoisesti ajautuu taloudellisiin vaikeuksiin. Jos halutaan muuttaa talouden toimintatapoja, tämän ajattelutavan mukaan kulutustottumusten muutoksella vaikutetaan myös tuotannon suuntaan – toisin sanoen äänestetään lompakoilla. Kulutusvaikuttamista pidetään myös perinteistä äänestämistä aktiivisempana, koska yksilöt tekevät jatkuvasti kulutusvalintoja, joilla he vaikuttavat tuotannon suuntaan. Tässä ajattelutavassa on kuitenkin useampi merkittävä puute nykytalouksien puitteissa, jotka on tärkeä ottaa huomioon:

1) Markkinoilla kilpailevat yksityisyritykset eivät tyydy vain vastaamaan olemassa olevaan kysyntään tuotteillaan, vaan stimuloivat kysyntää mainostamisella

Mainosten merkitys on kasvanut viime vuosikymmeninä tasaisesti. Vuonna 2013 mainostamiseen käytettiin maailmanlaajuisesti noin 400 miljardia euroa. Esimerkiksi Länsi-Euroopassa mainoksia tehtiin 90 miljardin euron edestä – vertailuarvoksi voidaan ottaa Suomen valtion toteutunut budjetti vuodelta 2012, jonka suuruus oli 52,4 miljardia euroa.

Perinteinen ajattelu kuluttajista, jotka määräävät tarjonnan omilla kukkaroillaan on liiallinen yksinkertaistus maailmassa, jossa tarjonnasta päättävät yritykset käyttävät merkittävän määrän resursseistaan mainoskampanjoihin. Mainostaminen suosii selvästi suurempia yrityksiä, joilla on enemmän resursseja vaikuttaa kuluttajien mieltymyksiin. Mainoskampanjoita käytetään myös työkaluna negatiivisen julkisuuden torjumiseen. Suurilla mainostajilla on myös suoraa ja epäsuoraa vaikutusvaltaa kaupallisten tiedotusvälineiden uutisointiin, jos mediayrityksen toiminta on riittävässä määrin taloudellisesti riippuvainen näistä mainostajista.

Näin ollen ei ole lainkaan itsestään selvää, että tärkein markkinatalouden yksilöille tarjoama vaikutuskanava – kuluttajien boikotti – on tehokas.

2) Ostaminen tai ostamatta jättäminen on epämääräistä vaikuttamista

Monilla tärkeillä aloilla kilpailu on keskittynyttä, minkä johdosta myös kuluttajien valinnanvapaus on vähäistä. On myös mahdollista, että haitalliset tuotantotavat ovat vakiintuneet kaikkiin alan yrityksiin. Miten kuluttaja voi ostopäätöksillään tuoda tällaisessa tilanteessa mielipiteensä kunnolla esiin? Kaiken kaikkiaan markkinoilla ostaminen tai ostamatta jättäminen on epämääräinen signaali yrityksille. Yksittäisten ostopäätösten taustalla vaikuttavat arvot ja mielipiteet eivät välity tuottajille, vaan heidän on arvailtava kuluttajien valintojen vaikuttimia.

On myös tärkeää huomata, että yrityssalaisuuksien ansiosta kuluttajien on hankalaa saada yksityiskohtaista tietoa yksittäisen yrityksen tuotannon yksityiskohdista ja tästä syystä kuluttajat ovatkin usein suhteellisen pimennossa liittyen tuotteiden tuotantotapoihin. Yrityksillä on myös voimakkaat kannustimet pyrkiä antamaan toiminnastaan mahdollisimman ruusuinen kuva.

3) Vaikka kulutusvaikuttaminen on aktiivista, se on nykytalouksissa korostetun epädemokraattista

Demokratian klassiseen ihanteeseen kuuluu ajatus ihmisten tasavertaisuudesta. Tämä on perinteisesti tarkoittanut, että jokaisella yksilöllä on käytössään yksi ääni riippumatta sukupuolesta, varallisuudesta, etnisestä taustasta, iästä, terveydestä tai koulutustasosta. Markkinataloudessa lompakolla äänestäminen perustuu puolestaan käytettävissä olevan varallisuuden määrään. Toisin sanoen, mitä paksumpi lompakko, sitä enemmän on myös ääniä. Tällaisessa tilanteessa varakkaiden yksilöiden ja yhteisöjen mieltymykset korostuvat talouden tarjonnassa. Tästä syystä on mahdollista, että suuren ihmismäärän perustarpeet jäävät tyydyttämättä, kun taas varakkaimmille kansanosille tarjotaan toinen toistaan eksoottisempia, ja kalliimpia, palveluja.

Nämä esimerkit helpottavat ymmärtämään tarkemmin talouden ja päätöksenteon yhteyttä. Politiikan tavoin myös talous voi haitata yksilöiden vapautta päättää niistä asioista, jotka koskevat erityisesti häntä itseään. Sattumankaupan tai harvojen ylivallan sijaan yksilöiden ja yhteisöjen tulisi saada itse päättää asioistaan sen mukaan, kuinka paljon kyseiset päätökset heihin vaikuttavat.