HS: Vuokrat ovat nousseet 60 prosenttia säännöstelyn purkamisen jälkeen

Helsingin Sanomat:
Vuokrat ovat kohonneet peräti 60 prosenttia pääkaupunkiseudulla sen jälkeen, kun vuokrasäännöstely purettiin 1995. Samaan aikaan kaikki muut hinnat ovat nousseet keskimäärin vain 14 prosenttia, kertoo Tilastokeskuksen tutkimus.

Vuokrat ovat nousseet selvästi myös tuloihin suhteutettuna parinkymmenen vuoden aikana. Pääkaupunkiseudulla bruttokuukausipalkalla sai maksettua 50 neliön kaksion 5,7 kuukauden vuokrat vuonna 1985, mutta 2003 enää 4,1 kuukauden vuokrat. Helsingin keskustassa kuukausipalkalla pystyy maksamaan vain 3,6 kuukauden vuokrat.

(...) "Vuokrat ovat karanneet palveluammattien työntekijöiden ulottumattomiin. Kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen saanti alkaa olla taloudellisen kasvun esteenä pääkaupunkiseudulla", korostaa tutkimuksen tekijä, kehittämispäällikkö Ilkka Lehtinen Tilastokeskuksesta.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan asumistukea saavien talouksien tuloista 34% kuuluu nykyisin asumismenoihin, kun 20 vuotta sitten vastaava luku oli 15%. Helsingissä 70 000 kotitaloutta joutuu hakemaan toimeentulotukea kyetäkseen maksamaan vuokransa.


Helsingin Sanomat 22.03.2004
Vuokrat ovat nousseet 60 prosenttia säännöstelyn purkamisen jälkeen


Kaksio ydinkeskustassa maksaa kuuden vuoden bruttotulot, kehyskunnissa kahden vuoden

Vuokrat ovat kohonneet peräti 60 prosenttia pääkaupunkiseudulla sen jälkeen, kun vuokrasäännöstely purettiin 1995. Samaan aikaan kaikki muut hinnat ovat nousseet keskimäärin vain 14 prosenttia, kertoo Tilastokeskuksen tutkimus.

Vuokrat ovat nousseet selvästi myös tuloihin suhteutettuna parinkymmenen vuoden aikana. Pääkaupunkiseudulla bruttokuukausipalkalla sai maksettua 50 neliön kaksion 5,7 kuukauden vuokrat vuonna 1985, mutta 2003 enää 4,1 kuukauden vuokrat. Helsingin keskustassa kuukausipalkalla pystyy maksamaan vain 3,6 kuukauden vuokrat.

Myös muualla maassa vuokranmaksuun tarvitaan palkasta enemmän kuin vuonna 1985. Silloin pystyi maksamaan kaksion 6,7 kuukauden vuokrat, nyt vain 6,1 kuukauden vuokrat. Pikkukaupungeissa bruttopalkka riittää nyt 7,3 kuukauden vuokriin.

"Vuokrat ovat karanneet palveluammattien työntekijöiden ulottumattomiin. Kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen saanti alkaa olla taloudellisen kasvun esteenä pääkaupunkiseudulla", korostaa tutkimuksen tekijä, kehittämispäällikkö Ilkka Lehtinen Tilastokeskuksesta.

Vuokrien nousu on kyllä viime aikoina hidastunut, Lehtinen arvioi. "Tämä näkyy 100000 uudessa vuokrasopimuksessa, mutta yleisesti vuokrat eivät ole laskussa niin kuin vuokravälittäjät ovat viime kuukausina väittäneet."

Suurin osa vuokrista on Tilastokeskuksen tietojen mukaan noussut, koska sopimusten mukaiset korotukset on toteutettu täsmällisesti. Maassa on 450000 vuokrasopimusta, joista enemmistö on solmittu jo aiempina vuosina.

Kohtuuhintainen vuokra-asuminen ei ole Lehtisen mielestä mahdollista pääkaupunkiseudulla ilman julkista tukea joko maan vuokrassa, korkotukena tai suorana vuokratukena.

"Varsinkin pääkaupunkiseudun ja etenkin Helsingin keskustan vuokrat pysyvät vastedeskin muuta maata selvästi korkeampina. Ero tulee pikemminkin kasvamaan", Lehtinen ennustaa.

Myös asuntojen nopeasti kasvaneet hintaerot heijastuvat voimakkaasti Helsingin seudun ja muun Suomen väestön elintason kehitykseen, paljastuu tutkimuksesta. Muualla keskimääräisellä palkalla saa jatkuvasti enemmän, mutta pääkaupunkiseudulla ei vastaavaa kehitystä tapahdu.

Jotta voisi ostaa 50 neliön kaksion pääkaupunkiseudulta, nyt täytyy säästää neljän vuoden bruttotulot eli saman verran kuin 1985.

Kehyskunnissa ja muualla maassa kaksion saa nyt irti summalla, joka vastaa kahden vuoden bruttotuloja. Säästöaika on lyhentynyt vuodella, kun sitä verrataan vuoden 1985 hintoihin.

Keskimääräisellä bruttokuukausipalkalla sai noin 1,5 neliötä vuonna 1985 ja jo 2,1 neliötä vuonna 2003 pääkaupunkiseudun ulkopuolella. Pääkaupunkiseudulla neliöiden määrä on pysynyt samana.

Helsingin ydinkeskustassa on käynyt päinvastoin. Kaksion ostoon tarvitaan kuuden vuoden säästöaika eli keskimääräisellä bruttokuukausipalkalla saa nyt vähemmän neliöitä kuin vajaat 20 vuotta sitten.

"Jos nykyinen talouden keskittyminen ja muuttoliike jatkuu, asunnon osto ei helpotu pääkaupunkiseudulla samalla tavalla kuin muualla maassa", Lehtinen arvioi.

Omakotiasujien virta vie Lehtisen mukaan voimakkaana kehyskuntiin, koska pääkaupunkiseudulla ei ole saatavana tontteja ja hinnat ovat kohonneet kohtuuttoman korkeiksi...

Kauppalehti: Suomalaisten luottamus yhteiskunnan turvaan romahti

Kauppalehti:
Suomalaisten luottamus yhteiskunnan tarjoamaan taloudelliseen turvaan on romahtanut. Lisäksi suomalaisten usko omaan talouteen on jatkanut heikkenemistään, Tapiola Pankki kertoo Arjen katsauksessaan torstaina.

Tapiolan teettämässä kyselyssä joka neljäs vastaaja oli täysin tai melko samaa mieltä väittämästä, että yhteiskunta tarjoaa riittävän taloudellisen turvan tulevaisuuden varalle. Vielä helmikuussa 2010 vastaajista puolet luotti yhteiskunnan turvaan.
Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen teettämän selvityksen mukaan perusturva ei suomessa riitä edes minimikulutukseen.


Kauppalehti 15.09.2011
Suomalaisten luottamus yhteiskunnan turvaan romahti


Suomalaisten luottamus yhteiskunnan tarjoamaan taloudelliseen turvaan on romahtanut. Lisäksi suomalaisten usko omaan talouteen on jatkanut heikkenemistään, Tapiola Pankki kertoo Arjen katsauksessaan torstaina.

Tapiolan teettämässä kyselyssä joka neljäs vastaaja oli täysin tai melko samaa mieltä väittämästä, että yhteiskunta tarjoaa riittävän taloudellisen turvan tulevaisuuden varalle. Vielä helmikuussa 2010 vastaajista puolet luotti yhteiskunnan turvaan.

Talouden huonot uutiset huolestuttavat suomalaisia paljon ja usko omaan talouteen on heikentynyt edelleen helmikuusta. Jo 30 prosenttia arvioi taloutensa ostovoiman heikentyneen viimeisen vuoden aikana. Tasan vuosi sitten luku oli 21 prosenttia ja tänä keväänä 27 prosenttia. Työtilanteen heikkenemistä pelkää nyt 14 prosenttia. Työllisyystilanteensa uskoo pysyvän ennallaan lähivuosina 62 prosenttia vastaajista.

Viidennes vastaajista uskoo, että maailmantalouden tilanne vaikuttaa omaan talouteen erittäin tai melko paljon.

- Erityisesti varakkaimmat ja hyvätuloisimmat ilmoittavat tehneensä muutoksia taloudessaan vallitsevan taloustilanteen takia. Toisaalta lähes 40 prosenttia suomalaisista ei suunnittele talouttaan seuraavaa palkkapäivää tai etuuden maksupäivää pidemmälle. Moni näyttää kokevan tulonsa ja varansa pieniksi eikä pidä säästämistä mahdollisena, vaikka halua varautua taloudellisesti esimerkiksi sairastumiseen tai eläkeikään olisi, varatoimitusjohtaja Marja Pajulahti kertoo.

Taloussanomat: Vain täysi työkyky kelpaa työnantajille

Taloussanomat:
Valtaosassa työpaikoista ei ole valmiutta siihen, että työntekijä voisi jatkaa töissä työkyvyn heikentymisen jälkeen. Näin uskovat luottamusmiehet, joilta selvitettiin työntekijöiden työkyvyn tukemista SAK:n paneelissa.

Seitsemän kymmenestä luottamusmiehestä on sitä mieltä, että heidän työpaikoillaan olisi mahdollista muokata työtä tai työoloja niin, että työntekijä voisi jatkaa töissä työkyvyn heikennyttyä.

Kuitenkin vain alle puolet uskoo, että työnantaja olisi valmis muokkaamaan työoloja. Julkisen sektorin työpaikoissa 62 prosenttia luottamusmiehistä luottaa työnantajan valmiuteen, mutta teollisuudessa vain 43 prosenttia.
Kysymys mahdollisuudesta työn muokkaamiseen työntekijän työkyvyn ja halukkuuden mukaan palautuu loppujen lopuksi työntekijöiden neuvotteluasemiin työpaikalla - ja laajemmin taloudessa.

Yksityisomistukseen nojautuvassa markkinataloudessa valta päättää työn järjestämisestä - eli esimerkiksi mitä työtä tehdään, mitä varten, milloin ja kuka tekee - on pääasiallisesti omistajien sekä johtajien käsissä, tavallisella työntekijällä on vain vähän mahdollisuuksia osallistua ja valtaa vaikuttaa tässä päätöksenteossa. Yrityksen pääasiallinen tehtävä on tuottaa omistajilleen mahdollisimman paljon voittoa, ei taata työntekijöilleen mahdollisimman hyvä elämä.

Työpaikalla, jossa työn järjestämisestä päätettäisiin demokraattisesti ja työ jaettaisiin tasapainoisemmin työntekijöiden kesken, ei työn räätälöinti yksittäisen työntekijän tarpeiden mukaisesti olisi ollenkaan näin mahdotonta. Aiemmassa SAK:n tutkimuksessa kävi ilmi, että työntekijöiden suurin huoli on epävarmuus työpaikan säilymisestä. Huoli on erittäin aiheellinen, jos työntekijän täytyy pelätä sairastumisen johtavan työpaikan menetykseen.


Taloussanomat 23.09.2011
Luottamusmiehet: Vain täysi työkyky kelpaa työnantajille


Yli puolessa työpaikoista työnantajalla ei ole valmiutta siihen, että työtä voitaisiin mukauttaa työntekijän työkykyä vastaavaksi. Näin uskovat SAK:laiset luottamusmiehet. Eniten valmiutta on julkisella sektorilla ja isoissa työpaikoissa.

Valtaosassa työpaikoista ei ole valmiutta siihen, että työntekijä voisi jatkaa töissä työkyvyn heikentymisen jälkeen. Näin uskovat luottamusmiehet, joilta selvitettiin työntekijöiden työkyvyn tukemista SAK:n paneelissa.

Seitsemän kymmenestä luottamusmiehestä on sitä mieltä, että heidän työpaikoillaan olisi mahdollista muokata työtä tai työoloja niin, että työntekijä voisi jatkaa töissä työkyvyn heikennyttyä.

Kuitenkin vain alle puolet uskoo, että työnantaja olisi valmis muokkaamaan työoloja. Julkisen sektorin työpaikoissa 62 prosenttia luottamusmiehistä luottaa työnantajan valmiuteen, mutta teollisuudessa vain 43 prosenttia.

Isoilla työpaikoilla luottamusmiehet uskovat työnantajan valmiuteen enemmän kuin pienemmillä työpaikoilla.

Yli puolella työpaikoista ei ole myöskään sairausvakuutuslain edellyttämää suunnitelmaa työntekijöiden työkyvyn tukemisesta. Alle 20 työntekijän työpaikoista suunnitelma on luottamusmiespaneelin mukaan vasta neljäsosalla.
∇ Mainos, artikkeli jatkuu alempana ∇ ∇ Artikkeli jatkuu ∇

– Kaikkein pienimmät työpaikat eivät ole mukana paneelissa, mutta prosenttiluku niillä työpaikoilla on todennäköisesti vielä alhaisempi, SAK:n asiantuntijalääkäri Kari Haring sanoo tiedotteessa.

Suunnitelma on edellytyksenä sille, että työpaikka saa paremman korvauksen järjestämänsä ennaltaehkäisevän työterveyshuollon kustannuksista.

SAK:n luottamusmiespaneelin kyselyyn vastasi syyskuun alussa 770 luottamusmiestä ja työsuojeluvaltuutettua.

YLE: Olkiluoto 3:n rakennustyömaalla käytetään halpatyövoimaa

YLE:
YLE Uutiset on saanut uusia todisteita siitä, että Olkiluoto 3:n rakennustyömaalla käytetään halpatyövoimaa.

[...] Nimettömänä pysyttelevä puolalainen sähköasentaja aloitti työt Olkiluodon rakennustyömaalla viime vuoden elokuussa. Häneltä kesti kauan tajuta, että hänen palkkansa ei vastannut Suomen työehtosopimusta.

[...]Tuhannen zlotyn eli noin 250 euron kuukausipalkka käy ilmi miehen Yle Uutisille antamista palkkakuiteista ja tiliotteesta. Tiliotteesta ilmenee myös, että mies on saanut ”päivärahaa”, jota ei näy palkkakuiteissa. Päivärahojen jälkeen hän tienasi parhaimmillaan noin 1 200 euroa kuukaudessa.

Sähköliiton työehtoasiamiehen Hannu Luukkosen mukaan puolalaisen sähköasentajan tapaus ei ole ainoa laatuaan, vaikka onkin räikeimmästä päästä.

- Kun olemme tutkineet ulkomaalaista työvoimaa, yhdellekään ei ole maksettu työehtosopimusten mukaista palkkaa. Tämä on hyvin yleistä, Luukkonen kertoo.
Räikeät epäsuhdat palkitsemisessa ovat olleet esillä Parecon Finlandin blogissa aiemminkin.





YLE Uutiset 23.09.2011
Olkiluodon sähköasentaja: Sain 1,5 euron tuntipalkkaa

YLE Uutiset on saanut uusia todisteita siitä, että Olkiluoto 3:n rakennustyömaalla käytetään halpatyövoimaa. Ydinvoimalaa rakennuttava Teollisuuden Voima vakuuttaa, että se vaatii alihankkijoita noudattamaan suomalaisia työehtosopimuksia.

Nimettömänä pysyttelevä puolalainen sähköasentaja aloitti työt Olkiluodon rakennustyömaalla viime vuoden elokuussa. Häneltä kesti kauan tajuta, että hänen palkkansa ei vastannut Suomen työehtosopimusta.

- Koeajan eli ensimmäisten kolmen kuukauden aikana summa oli tuhat zlotya käteen, siis nettona kuussa, ja sen jälkeen kaksi ja puoli tuhatta zlotya kuukaudessa, sähköasentaja kertoo.

Tuhannen zlotyn eli noin 250 euron kuukausipalkka käy ilmi miehen Yle Uutisille antamista palkkakuiteista ja tiliotteesta. Tiliotteesta ilmenee myös, että mies on saanut ”päivärahaa”, jota ei näy palkkakuiteissa. Päivärahojen jälkeen hän tienasi parhaimmillaan noin 1 200 euroa kuukaudessa.

”Tapaus ei ainoa laatuaan”

Sähköliiton työehtoasiamiehen Hannu Luukkosen mukaan puolalaisen sähköasentajan tapaus ei ole ainoa laatuaan, vaikka onkin räikeimmästä päästä.

- Kun olemme tutkineet ulkomaalaista työvoimaa, yhdellekään ei ole maksettu työehtosopimusten mukaista palkkaa. Tämä on hyvin yleistä, Luukkonen kertoo.

Kun Sähköliitto nosti puolalaisen asentajan tapauksen julkisuuteen, myös TVO alkoi tutkia alihankkijansa toimia. Olkiluoto 3:n projektijohtajan Jouni Silvennoisen mukaan väärinkäytöksistä ei kuitenkaan ole löytynyt näyttöä.

- Olemme tarkastaneet yrityksen maksamat palkat tältä kesältä. Selvityksen mukaan ne täyttävät työehtosopimuksen minimimääräykset, Silvennoinen sanoo.

Silvennoinen ei halua ottaa kantaa siihen, valehteleeko sähköasentaja.

Puolalaisen asentajan mukaan hänen parikymmentä kollegansa saivat yhtä huonoa palkkaa kuin hän. Sähköliitto aikoo viedä miehen entisen työnantajan oikeuteen.

Ihalainen ja Lyly koventavat kielenkäyttöään

Työministeri Lauri Ihalainen (sd.) pitää Olkiluoto 3:a ongelmatapauksena.
- Kyllä tältä työmaalta tulee vähän liian usein sellaisia vastauksia, että ei tiedetä, mitä työmaalla tapahtuu.

- Jos [YLE Uutisten paljastama alle kahden euron tuntipalkka] on totta, niin se on vastoin kaikkia meidän sopimuksia ja peruslainsäädäntöä.

SAK:n puheenjohtaja Lauri Lyly tiivistää oman kantansa vielä suorempaan.
- Tämä on suoraan työntekijöiltä varastamista.

Parecon Finland Rikhardinkadun kirjastossa 29.9.

Parecon Finland jatkaa aiemmin tänä vuonna aloitettua keskustelutilaisuuksien sarjaa pääkaupunkiseudun kirjastoissa. Syksyn aikana viidessä eri kirjastossa järjestettävissä "Talouden myytit ja harhakäsitykset" -keskustelutilaisuuksissa esitellään markkinatalouden keskeisiä ongelmakohtia, sekä osallisuustalousvision mahdollisuuksia.

Kysymme, onko markkinataloudelle tai keskusjohtoiselle suunnitelmataloudelle löydettävissä järkevää vaihtoehtoa? Mitkä piirteet markkinataloudessa aiheuttavat kriisejä ja epävakautta? Aikaa on varattu jokaisessa tilaisuuden yhteydessä myös runsaasti yleisökysymyksille ja -keskustelulle.

Keskustelutilaisuuksien sarja alkaa Rikhardinkadun kirjastossa torstaina 29.9. klo 18 järjestettävällä tilaisuudella, tervetuloa!

HS: Arktinen jääpeite supistui pienimmilleen

HS:
Arktisen merijään peittämä alue on kutistunut pienimmilleen sitten vuoden 1972, jolloin sitä alettiin tarkkailla satelliittikuvauksilla.

[...] Tutkijoiden mukaan jääpeitteen muutokset ovat seurausta ihmisten vaikutuksesta globaaliin ilmastoon.

"Arktisen jään peittämän alueen pienenemistä ei voi enää selittää luonnollisella vaihtelulla vuodesta toiseen", yliopiston analyysikeskuksen johtaja Georg Heygster sanoi lausunnossa.
Yhdysvaltain kansallisen lumi- ja jäätilastokeskuksen johtaja Mark Serreze kommentoi Inter Press Servicen uutisessa, miten tämän vuoden sulamisluku on vielä poikkeuksellisempi kuin ennätysvuosi 2007 siinä, että tänä vuonna ei ole ollut mitään erityisiä kuumenemisilmiöitä, vaan keskilämpötila on yksinkertaisesti kasvanut niin korkeaksi että sula alue kasvaa jatkuvasti:
What is extraordinary this year is that there was no weird weather pattern that created the perfect conditions for the record melt in 2007. That tells us the sea ice is too thin now to hold up under normal weather conditions
Esimerkiksi Yhdysvaltain puolustusministeriö laskee ilmastonmuutoksen yhdeksi keskeisistä uhista maan turvallisuudelle. Lukuisat turvallisuusalan asiantuntijat jakavat näkemyksen.

Tiedeyhteisön valtavan enemmistön mukaan muutos on ihmisyhteiskunnan toiminnan aiheuttama. On selvää että ihmisen toiminta ja esimerkiksi kasvava energiankulutus on planeetan historian suurimpien hiilidioksidipäästöjen aiheuttaja.

Markkinataloudessa on hyvin vähän rakenteellisia keinoja liiketoiminnan runsaiden negatiivisten ulkoisvaikutusten huomioonottamiseen, ja tämä heikkous näkyy talouden katastrofaalisen epävakauden lisäksi monin tavoin ympäristössä.

Negatiiviset ulkoisvaikutukset, joihin kuuluvat muun muassa yrityksen toiminnasta koituva haitta ympäristölle, ovat rakenteellisesti tarkasteltuna markkinatoimijoille selkeä mahdollisuus hyötyä, sillä niiden tarkka mittaaminen on markkinataloudessa käytännössä mahdotonta.

Markkinat mahdollistavat usein tehokkaan kaupankäynnin ostajan ja myyjän välillä, mutta ongelmaksi muodostuvat kaupanteon vaikutukset kolmansiin osapuoliin. Ensin tehokkaalta vaikuttanut kaupankäynti vaatiikin jatkuvia korjaustoimenpiteitä seurauksiensa korjaamiseen, hyvinvoinnin ja tehokkuuden kustannuksella. Ilmastonmuutos on todennäköisesti laaja-alaisin esimerkki näistä kasautuvista vaikutuksista ja niiden seurauksista.



HS 11.9.2011
Arktinen jääpeite supistui pienimmilleen

PARIISI. Arktisen merijään peittämä alue on kutistunut pienimmilleen sitten vuoden 1972, jolloin sitä alettiin tarkkailla satelliittikuvauksilla.

Saksalaisen Bremenin yliopiston tutkijoiden mukaan Pohjoisnavan jääkuori pieneni 4,24 miljoonaan neliökilometriin. Jääkuori pieneni noin puoli prosenttia edellisestä, vuoden 2007 ennätyksestä.

Arktinen jääpeite on tärkeä maapallon ilmaston säätelijä. Se heijastaa auringonvaloa takaisin avaruuteen ja viilentää näin napaseudun ilmaa.

Myös kesäajan jääpeitteessä on huomattu kutistumista. Saksalaisten tutkijoiden mukaan se on 50 prosenttia pienempi kuin neljä vuosikymmentä sitten.

Tutkijoiden mukaan jääpeitteen muutokset ovat seurausta ihmisten vaikutuksesta globaaliin ilmastoon.

"Arktisen jään peittämän alueen pienenemistä ei voi enää selittää luonnollisella vaihtelulla vuodesta toiseen", yliopiston analyysikeskuksen johtaja Georg Heygster sanoi lausunnossa.

Lumi- ja jääkerros heijastaa noin 80 prosenttia auringonvalosta takaisin avaruuteen, kun taas merivesi imee lämpöä. Pohjoisen arktisen alueen lämpötilat ovat nousseet nopeammin kuin lämpötilat keskimäärin.

Vuodesta 1972 lähtien tehdyt tutkimuksen osoittavat, että arktisen jääpeitteen laajuus pienenee noin 11 prosenttia vuosikymmenessä.

YLE: Talvivaara hakee päästörajojen korotuksia

Talvivaaran kaivosyhtiö on palkkaamiensa asiantuntijoiden johdolla määritellyt korotetut päästörajaehdotukset Pohjois-Suomen aluehallintovirastolle. YLE uutisoi:
Kaivosyhtiö esittää, että se voisi johtaa seuraavan kolmen vuoden aikana vesistöön muun muassa yli 40 kertaa enemmän sulfaattia ja 20 kertaa enemmän natriumia kuin se arvioi vuoden 2006 ympäristölupahakemuksessaan.
[...]
Kaivosyhtiön alkuvaiheen toiminnan aikana sulfaatti-, mangaani-, ja natriumpäästöt ovat ylittäneet huomattavasti arviot. Esimerkiksi sulfaatin pitoisuudet jätevesissä ovat ylittiäneet arvioidun jopa 158 -kertaisesti.
Näidenkin uutisten valossa Talvivaaran lähialueiden asukkaiden huoli yritystoiminnan vaikutuksista heidän elinympäristöönsä on perusteltua.

Talvivaaran alueen asukkaiden kohtaamat vaikeudet vaikuttaa alueen yritystoimintaan demokraattisin keinoin ovat olleet esillä Parecon Finlandin blogissa myös aiemminkin.

YLE 19.9.2011
Talvivaara hakee päästörajojen korotuksia

Talvivaaran kaivosyhtiö hakee päästörajojen korotuksia jätevesilleen. Kaivosyhtiö esittää, että se voisi johtaa seuraavan kolmen vuoden aikana vesistöön muun muassa yli 40 kertaa enemmän sulfaattia ja 20 kertaa enemmän natriumia kuin se arvioi vuoden 2006 ympäristölupahakemuksessaan.

Yhtiö esittää jälkikäsittely yksiköille johdettavan veden raja-arvoiksi aikavälille 2012-2014 sulfaatille 7000 mg/I ja natriumille 3000 mg/l. Samaiselle ajanjaksolle mangaanipitoisuuden raja-arvoksi kaivosyhtiö esittää 4 mg/l. Hakiessaan nykyistä ympäristölupaa yhtiö arvioi päästöiksi sulfaatille 170 mg/l, natriumille 130 mg/l ja mangaanille 0,7 mg/litra.

Kaivosyhtiön alkuvaiheen toiminnan aikana sulfaatti-, mangaani-, ja natriumpäästöt ovat ylittäneet huomattavasti arviot. Esimerkiksi sulfaatin pitoisuudet jätevesissä ovat ylittiäneet arvioidun jopa 158 -kertaisesti. Yhtiö on tehnyt vuoden 2011 kevään ja kesän aikana prosessimuutoksia alentaakseen pitoisuuksia ja saanutkin niitä alemmas. Yhtiö kuitenkin arvioi, että nykyisellä prosessilla ei päästä pitoisuuksissa enää alemmas, kuin mitä yhtiö nyt esittää.

Talvivaara hakee myös lupaa korottaa kiintoaineen määrää nykyisestä 17 mg/litrassa liki kaksinkertaiseksi, 30 mg/l. Yhtiö haluaa myös korottaa jäteveden pH: ylärajaa 10:een. Se helpottaisi mangaanin poistoa jätevedestä.

Nykyisiin nikkeli-, kupari- ja sinkkipitoisuuksille asetettuihin lupaehtoihin kaivosyhtiö on tyytyväinen.

Eri meininki vuodesta 2015 lähtien

Kaivosyhtiö aikoo kehittää jätevesien käsittelyä vuoden 2014 loppuun mennessä siten, että päästöt alenisivat nyt haetuista.

Yhtiö esittää, että vuoden 2015 alusta lukien sulfaatin rajaksi 2000 mg/l, natriumin rajaksi 1000 mg/l, mangaanin rajaksi 2 mg/l ja kiintoaineen luparajaksi 10 mg/litrassa jätevettä. Arvot ovat edelleen huomattavasti suuremmat kuin alkuperäisessä ympäristölupahakemuksessa.

Talvivaaran ympäristöluvan jatkaminen on parhaillaan Pohjois-Suomen aluehallintoviraston käsittelyssä.

YLE: Yhdysvalloissa eniten köyhiä 17 vuoteen

YLE uutisoi Yhdysvaltojen tuoreimmista köyhyystilastoista:
Viime vuonna 15,1 prosenttia maailman rikkaimman maan väestöstä eli 46,2 miljoonaa ihmistä eli köyhyysrajan alapuolella.
[...] Köyhien ihmisten määrä [...] oli korkeimmillaan tietojen keräämisen aloittamisen jälkeen 52 vuoteen.
YLE:n uutisoimien lukujen lisäksi huomioimisen arvoista Yhdysvaltojen tilanteessa on esimerkiksi se, miten viidennes yhdysvaltalaisista lapsista elää köyhyydessä, luvun kasvaessa jatkuvasti; tai miten vankien määrä Yhdysvalloissa on maailman suurin suhteessa väkilukuun, ja vankiloissa työskentelee vankeja pakkotyössä enemmän tummaihoisia kuin koskaan sinä aikana kun orjuus oli maassa laillista.

Myös Suomessa köyhyys on yleistynyt ja tilanne on vakava, huolimatta siitä että maan kokonaisvauraus on kasvanut jatkuvasti. Kasvanut vauraus on yleisen hyvinvoinnin paranemisen sijaan keskittynyt yhä harvemmalle, joka ei markkinarakenteiden kannalta tarkasteltuna ole yllättävää.

Tämänkaltaisten ongelmien kasautuessa yhä suuremman ihmisjoukon, köyhien, vaikutusvalta ja asema päätöksenteossa on markkinatalouteen perustuvassa yhteiskunnassa rakenteellisesti jatkuvasti enemmän alakynnessä. Tämä tilanne ja todennäköinen kehitys ei tutkimusten mukaan ole ihmisten enemmistön tahdon mukaista. Välitön ongelma on kuitenkin miljoonien ihmisten sietämätön päivittäinen kärsimys köyhyyden keskellä, ja valitettavasti tilanteen kehityksestä on perusteltua olla huolissaan: Yhdysvalloissakin suunniteltujen budjettileikkausten oletetut seuraukset ovat tuhoisia.





YLE Uutiset 13.09.2011
Yhdysvalloissa eniten köyhiä 17 vuoteen

Talousvaikeudet nostivat Yhdysvalloissa köyhien ihmisten osuuden väestöstä korkeimmilleen sitten vuoden 1993, käy ilmi Yhdysvaltain tilastokeskuksen tiedoista. Viime vuonna 15,1 prosenttia maailman rikkaimman maan väestöstä eli 46,2 miljoonaa ihmistä eli köyhyysrajan alapuolella.

Tämä on jo kolmas peräkkäinen vuosi, kun köyhien ihmisten osa väestöstä kasvaa. Köyhien ihmisten määrä taas oli korkeimmillaan tietojen keräämisen aloittamisen jälkeen 52 vuoteen.

Yhdysvaltojen virallinen köyhyysraja on 22 314 dollarin eli noin 15 653 euron vuositulo neljän hengen perhettä kohden. Yksinäinen ihminen luokitellaan köyhäksi, mikäli hän tienaa vuodessa alle 11 139 dollaria eli 7814 euroa.

Samaan aikaan presidentti Barack Obama ja Yhdysvaltain poliittiset päättäjät yrittävät päästä sopuun tukipaketista, jolla vähennettäisiin korkeaa työttömyyttä ja samalla elvytettäisiin köhivää taloutta. Presidentti Obama yrittää saada kongressissa republikaanien tuen 450 miljardin dollarin elvytystoimilleen.

Demokraattien ja republikaanien muodostaman kongressin "superkomitean" puolestaan pitäisi löytää leikkauskohteet, joilla massiiviseksi paisuneesta valtion budjettivajeesta leikattaisiin toista tuhatta miljardia dollaria seuraavan kymmenen vuoden aikana.

Historioitsija Howard Zinn palkitsemisesta

Viime vuonna menehtynyt yhdysvaltalainen kansanhistorioitsija Howard Zinn kirjoitti vuonna 1999 esseen "On Rewarding People for Talents and Hard Work", jonka argumentit ansaitsevat tulla kuulluksi talouden nykytilanteessa. Kuten blogiimme poimituissa uutisissa on toistuvasti kerrottu, johtajien palkat ovat voimakkaassa nousussa ja taloudellinen eriarvoisuus on lisääntynyt. Zinn perkaa esseessään yleisimmät perustelut, joita valtaville tuloeroille esitetään, ja osoittaa selkokielisesti, kuinka ristiriitaisia ja epäoikeudenmukaisia nykyiset palkitsemiskäytännöt ovat.

Zinnin mukaan lahjakkuus ja ahkeruus ovat hankalia mitattavia, sillä niitä ei voi tarkasti määrällisesti arvioida. Miten eri lahjakkuuksia arvotetaan keskenään? Ongelmat ovat ilmeisiä, kun verrataan esimerkiksi taiteilijoiden kituuttamista ja toimitusjohtajien valtavia palkkioita. Ja mikä on todellista ahkeruutta? Jos mittayksikkönä olisi esimerkiksi tehdyt työtunnit, kotiäidit ansaitsisivat enemmän kuin käytännössä yksikään konsernijohtaja. Kuten Zinn kirjoittaa, on myös tärkeää huomata, että palkoista päättävät henkilöt yleensä suosivat omaa toimintaansa. Blogiimme on nostettu useita esimerkkejä siitä, kuinka johtoportaan henkilöt sopivat keskenään jättipalkkioistaan.

Zinn huomauttaa myös, kuinka ihmiset tekevät upeita asioita huolimatta siitä, ettei heillä ole mahdollisuuksia koskaan saavuttaa valtavia tuloja tai vaurautta. Hän listaa tähän ryhmään muun muassa opettajat, sairaanhoitajat ja tiedemiehet.

Miten palkitsemista voidaan muuttaa nykyistä oikeudenmukaisemmaksi? Zinnin mukaan tarvitsemme selkeän muutoksen kohti progressiivisempaa tuloveroa, valtion turvaamaa minimitulotasoa, maksutonta terveydenhuoltoa, maksutonta koulutusta ja edullista asumista:
Okay, let's get practical. We are, as you point out, a long way from achieving an egalitarian society, but we can certainly move in that direction by a truly progressive income tax, by a government-assured minimum level of income, health care, education, housing for every family. For people (usually well-off people) who worry that everyone will get an equal income, you can ease their fears by saying absolute equality is neither possible nor desirable, but that the differences in wealth and living standards need not be extreme, but there should be a minimum standard for all, thinking especially of the children, who are innocent victims of all this high-fallutin philosophizing about property and wealth.

Howard Zinn 25.9.1999
On Rewarding People for Talents and Hard Work

There are two issues here: First, why should we accept our culture's definition of those two factors? Why should we accept that the "talent" of someone who writes jingles for an Advertising agency advertising dog food and gets $100,000 a year is superior to the talent of an auto mechanic who makes $40,000 a year? Who is to say that Bill Gates works harder than the dishwasher in the restaurant he frequents, or that the CEO of a hospital who makes $400,000 a year works harder than the nurse, or the orderly in that hospital who makes $30,000 a year? The president of Boston University makes $300,000 a year. Does he work harder than the man who cleans the offices of the university?

Talent And hard work are qualitative factors which cannot be measured quantitatively. Since there is no way of measuring them quantitatively we accept the measure given to us by the very people who benefit from that measuring! I remember Fiorello Laguardia  (US Senator) standing up in Congress in the twenties, arguing against a tax bill that would benefit the Secretary of the Treasury, Andrew Mellon, and asking if Mellon worked harder than the housewife in East Harlem bringing up three kids on a meager income. And how do you measure the talent of an artist, a musician, a poet, an actor, a novelist, most of whom in this society cannot make enough money to survive - against the talent of the head of any corporation. I challenge anyone to measure quantitatively the qualities of talent and hard work. There is one possible answer to my challenge: Hours of work vs. Hours of leisure. Yes, That's a nice quantitative measure. Well, with that measure,the housewife should get more than most or all corporate executives. And the working person who does two jobs -- and there are millions of them -- and has virtually no leisure time, should be rewarded far more than the corporate executive who can take two hour lunches, weekends at his summer retreat, and vacations in italy.

There is the second question: why should "talent and hard work", even if you could measure them, quantitatively, be the criteria for "rewards" (meaning money). We live in a culture which teaches us that as if  it were a truth given from heaven, when actually it serves the interests of the rich, especially since they have determined for us how to define "talent and hard work". Why not use an alternate criterion for rewards? Why not reward people according to what they contribute to society? Then the social worker taking care of kids or elderly people or the nurse or the teacher or the artist would deserve far more money than the executive of a corporation producing luxury sports vehicles and would certainly deserve more money than the executive of a corporation making cluster bombs or nuclear weapons or chemical pollutants.

But better still, why not use as a criterion for income what people need to live a decent life, and since most people's basic needs are similar there would not be an extreme difference in income but everyone would have enough or food, housing, medical care, education, entertainment, vacations....  Of course there is the traditional objection that if we don't reward people with huge incomes society will fall apart, that progress depends on those people. A dubious argument. Where is the proof that people need huge incomes to give them the incentive to do important things? In fact, we have much evidence that the profit incentive leads to enormously destructive things -- Whatever makes profit will be produced, and so nuclear weapons, being more profitable than day care centers, will be produced.

And people do wonderful things (teachers, doctors, nurses, artists, scientists,inventors) without huge profit incentives. Because there are rewards other than monetary rewards which move people to produce good things -- the reward of knowing you are contributing to society, the reward of gaining the respect of people around you. If there are incentives necessary to doing certain kinds of work, those incentives should go to people doing the most undesirable, most unpleasant work, to make sure that work gets done. I worked hard as a college professor, but it was pleasurable work compared to the man who came around to clean my office. By what criterion (except that created artificially by our culture) do i need more incentive than he does?

Another point: even if you could show that talent and hard work, defined as stupidly as the way our culture defines it, should determine income, how does this relate to small children? They have not had a chance to show their "talent and hard work", so why should some grow up in luxury and others in poverty. Why should rich babies live and poor ones die (infant mortality strikes the poor much more than the rich)?

Okay, let's get practical. We are, as you point out, a long way from achieving an egalitarian society, but we can certainly move in that direction by a truly progressive income tax, by a government-assured minimum level of income, health care, education, housing for every family. For people (usually well-off people) who worry that everyone will get an equal income, you can ease their fears by saying absolute equality is neither possible nor desirable, but that the differences in wealth and living standards need not be extreme, but there should be a minimum standard for all, thinking especially of the children, who are innocent victims of all this high-fallutin philosophizing about property and wealth.

Tutkimus: Verotuksen korkeampi progressiivisuus lisää ihmisten hyvinvointia

Psychological Science:
On average, residents of the nations with the most progressive taxation evaluated their own lives as closer to “the best possible.” They also reported having more satisfying experiences and fewer discomfiting ones than respondents living in nations with less progressive taxes. That happiness, Oishi says, was “explained by a greater degree of satisfaction with the public goods, such as housing, education, and public transportation.”
Arvostettu psykologian alan julkaisu Psychological Science tiedottaa uudesta tutkimuksesta, jonka mukaan julkisin varoin tuotetut hyödykkeet lisäävät merkittävästi ihmisten hyvinvointia. Mitä enemmän valtiossa on kavennettu markkinamekanismien luomia suuria tuloeroja progressiivisen verotuksen keinoin, ja mitä enemmän on panostettu julkisiin palveluihin, sitä onnellisempia ihmiset ovat.

Blogissamme on tuotu aiemminkin esille tutkimustietoa siitä, kuinka ihmiset kokevat mielihyvää eriarvoisuuden vähenemisestä.

6.9.2011 lehdistötiedote, Association for Psychological Science
A More Progressive Tax System Makes People Happier

The way some people talk, you’d think that a flat tax system—in which everyone pays at the same rate regardless of income—would make citizens feel better than more progressive taxation, where wealthier people are taxed at higher rates. Indeed, the U.S. has been diminishing progressivity of its tax structure for decades.

But a new study comparing 54 nations found that flattening the tax risks flattening social wellbeing as well. “The more progressive the tax policy is, the happier the citizens are,” says University of Virginia psychologist Shigehiro Oishi, summarizing the findings, which will be published in an upcoming issue of Psychological Science, a journal of the Association for Psychological Science. Oishi conducted the study with Ulrich Schimmack of the University of Toronto at Mississauga and Ed Diener, also at University of Illinois and the Gallup Organization.

The researchers analyzed the relationship between tax progressivity and personal well-being in 54 nations surveyed by the Gallup Organization in 2007—a total of 59,634 respondents. Well-being was expressed in people’s assessments of their overall life quality, from “worst” to “best possible life,” on a scale of 1 to 10; and in whether they enjoyed positive daily experiences (such as smiling, being treated with respect, and eating good food) or suffered negative ones, including sadness, worry, and shame. Finally, the analysis looked at the participants’ satisfaction with their nation’s public goods, from schools to clean air.

The degree of progressivity was measured by the difference between the highest and lowest tax rates, corrected for such confounding factors as family size, social security taxes paid, and tax benefits received by individuals.

The results: On average, residents of the nations with the most progressive taxation evaluated their own lives as closer to “the best possible.” They also reported having more satisfying experiences and fewer discomfiting ones than respondents living in nations with less progressive taxes. That happiness, Oishi says, was “explained by a greater degree of satisfaction with the public goods, such as housing, education, and public transportation.”

Higher government spending per se did not yield greater happiness, in spite of the well-being that was associated with satisfaction with state-funded services. In fact, there was a slight negative correlation between government spending and average happiness.

“That data is kind of weird,” Oishi says. He guesses that the misalignment might indicate national differences in the efficiency with which those services are delivered or in people’s relative ability to access them. For example, the U.S. spends more on education and health care than other developed countries, “but its international standing in those areas is not so great.” Such puzzling findings may be illuminated in further research.

The study, like others Oishi has done looking at connections between economics and personal life, has important social implications. “If the goal of societies is to make citizens happy, tax policy matters,” he says. “Certain policies, like tax progressivity, seem to be more conducive to the happiness of the people.”

HS: Vanhempien stressi muuttaa lasten geenejä pysyvästi

Helsingin sanomat:
Kanadalaiset tutkijat tarkastelivat dna:n metylaatiota noin sadalla viisitoistavuotiaalla ja vertasivat näitä tietoihin, jotka oli kerätty kun lapset olivat olleet pieniä. Tuolloin heidän vanhempansa olivat vastanneet kyselyyn, jossa mitattiin kuinka stressaantuneita he olivat. Syyt stressiin vaihtelivat parisuhderiidoista taloudellisiin ongelmiin. 
(...) Kaiken kaikkiaan tutkimus tuo lisävaloa siihen, miksi sosioekonominen asema lapsena ennustaa niin korrektisti ihmisen tulevaa terveydentilaa. Tutkimuksissa alhainen sosioekonominen asema on yhdistetty suurempaan stressiin, ja ihmiset sosioekonomisen asteikon alimmilla portailla sairastavat enemmän ja kuolevat varhemmin.
Tutkimus vahvistaa aiempaa tutkimustietoa siitä, kuinka vanhempien taloudellinen ja sosiaalinen asema vaikuttaa merkittävästi lapsen tulevaisuuden näkymiin. Nämä tutkimustulokset ovat selvästi ristiriidassa sen yleisen näkemyksen kanssa, jonka mukaan ihmiset lähtevät talouden kilpajuoksuun tasavertaisista lähtökohdista. Varallisuus- ja koulutuserot aiheuttavat entistä suurempaa jakautumista yhteiskunnassamme.

HS 6.9.2011
Tutkimus: Vanhempien stressi muuttaa lasten geenejä pysyvästi

Varhaislapsuuden kokemuksilla on suuri merkitys lasten myöhemmälle kehitykselle – myös geneettisesti. Tuoreessa tutkimuksessa vanhempien kokema stressi vaikutti lasten geeniaktiivisuuteen, ja muutokset olivat näkyvissä vielä teini-iässä.

Kanadalaiset tutkijat tarkastelivat dna:n metylaatiota noin sadalla viisitoistavuotiaalla ja vertasivat näitä tietoihin, jotka oli kerätty kun lapset olivat olleet pieniä. Tuolloin heidän vanhempansa olivat vastanneet kyselyyn, jossa mitattiin kuinka stressaantuneita he olivat. Syyt stressiin vaihtelivat parisuhderiidoista taloudellisiin ongelmiin.

Metylaatio on mekanismi, jolla elimistö voi vaimentaa tai aktivoida geenejä puuttumatta dna:n rakenteeseen.

Tulokset osoittivat, että äidin kokema stressi näkyi erilaisena geenien luentana 139:ssä geenipaikassa. Isän kokema stressi näkyi geenien luennan muutoksina 31 geenipaikassa.

Mielenkiintoisesti mitään metyloituneista geeneistä ei ole liitetty käyttäytymiseen tai stressinhallintaan. Ne, jotka tunnettiin, osallistuvat esimerkiksi insuliinin tuotantoon ja aivojen kehitykseen.

Isän ja äidin stressillä oli erilaisia vaikutuksia lapseen. Äidin stressillä oli suurempi vaikutus lapseen, jos lapsi oli ollut vauvaiässä, ja vaikutukset koskivat sekä tyttöjä että poikia. Jos äiti oli stressaantunut kun lapsi oli esikouluiässä, tällä ei ollut suurta vaikutusta.

Isän stressi sen sijaan vaikutti vain tyttäriin. Muutokset näkyivät voimakkaammin, jos isä oli stressaantunut tyttären ollessa 3–4 vuotias kuin jos lapsi oli ollut vauvaiässä.

Tutkijat ehdottavat, että jälkimmäinen havainto voi olla osaselitys sille, miksi isän puuttumisen on havaittu aikaistavan tyttöjen murrosikää.

Kaiken kaikkiaan tutkimus tuo lisävaloa siihen, miksi sosioekonominen asema lapsena ennustaa niin korrektisti ihmisen tulevaa terveydentilaa. Tutkimuksissa alhainen sosioekonominen asema on yhdistetty suurempaan stressiin, ja ihmiset sosioekonomisen asteikon alimmilla portailla sairastavat enemmän ja kuolevat varhemmin.

Tutkimuksen julkaisi Child Development.

Greenpeace: Vaatteissa runsaasti myrkkyjäämiä

Taloussanomat uutisoi Greenpeacen julkaisemasta tutkimuksesta:
Suomesta testattavaksi oli hankittu yksi vaate. Helsingistä ostetussa Niken t-paidassa nonyylifenolietoksylaattia löytyi peräti 660 milligrammaa kiloa kohden. 
(...) – Joka kerta kun näitä vaatteita pestään, vaarallisia aineita pääsee vesistöihin, myös Suomessa. Marraskuussa 2007 nonyylifenolia löydettiin lasten talvivaatteista Ruotsissa, muistuttaa järjestön viestintäpäällikkö Juha Aromaa. 
Ylitarkastaja Jouni Räisänen Turvallisuus- ja kemikaalivirasto TUKES:ista kommentoi vaatteiden kemikaalipitoisuuksia Taloussanomille kesäkuussa: 
– Jos valmistaja käyttää vaatteissaan vaarallisia kemikaaleja, kuluttajan on hirveän vaikea suojata itseään. Se on vaikeaa asiantuntijallekin.
Vaatetuotannon aiheuttamat negatiiviset ulkoisvaikutukset, kuten vaatteiden myrkkyjäämien aiheuttamat terveys- ja ympäristöhaitat, ovat oiva tilaisuus vaateyrityksille lisätä liikevoittoaan. Mitä enemmän näitä kustannuksia pystytään ulkoistamaan muiden maksettavaksi, sitä enemmän tuotantokustannuksissa säästetään.

Markkinatalouksissa ei ole rakenteellista keinoa ottaa tuotteen negatiivisia ulkoisvaikutuksia lähes lainkaan huomioon, ja tämä vääristää usein tuotteiden markkinahintoja kauas niiden todellisista kustannuksista. Valvonta jää valtioiden, kansalaisjärjestöjen ja yksittäisten kuluttajien tehtäväksi.  



Taloussanomat 23.8.2011
Merkkivaatteista löytyi vaarallisia myrkkyjäämiä

Greenpeacen toisessa Dirty Laundry -tutkimuksessa testattiin 78 tuotetta, joista 52 todettiin sisältävän nonyylifenolietoksylaatteja.

Nonyylifenolietoksylaatti on vaarallinen ympäristömyrkky. Hajotessaan se muuttuu nonyylifenoliksi, joka voi aiheuttaa esimerkiksi syöpää, hormonihäiriöitä tai sikiövaurioita.

Testissä olleet vaatteet olivat 15 eri valmistajalta, joista ainoastaan yhden tuotteista ei löytynyt etsittyä kemikaalia.

Kärähtäneiden joukossa olivat muun muassa Hennes & Mauritz, Adidas, Calvin Klein, Converse, Nike, Puma ja Ralph Lauren.

Tutkituista vaatevalmistajista ainoana puhtaat paperit sai amerikkalainen Gap.

Testatut tuotteet oli valmistettu eri maissa ja hankittu ympäri maailmaa.

Suomesta testattavaksi oli hankittu yksi vaate. Helsingistä ostetussa Niken t-paidassa nonyylifenolietoksylaattia löytyi peräti 660 milligrammaa kiloa kohden.

– Tutkimuksemme osoittaa, että maailmanlaajuiset vaatemerkit ovat vastuussa vaatteidensa tuotannossa käytettyjen vaarallisten kemikaalien valumisesta Kiinan ja muun maailman vesiin. Ihmisillä on oikeus tietää näistä kemikaaleista, joita on heidän päällään kantamissa vaatteissa, Greenpeacen ympäristömyrkkykampanjoitsija Yifang Li sanoo järjestön tiedotteessa.

– Joka kerta kun näitä vaatteita pestään, vaarallisia aineita pääsee vesistöihin, myös Suomessa. Marraskuussa 2007 nonyylifenolia löydettiin lasten talvivaatteista Ruotsissa, muistuttaa järjestön viestintäpäällikkö Juha Aromaa.

Ylitarkastaja Jouni Räisänen Turvallisuus- ja kemikaalivirasto TUKES:ista kommentoi vaatteiden kemikaalipitoisuuksia Taloussanomille kesäkuussa:

– Jos valmistaja käyttää vaatteissaan vaarallisia kemikaaleja, kuluttajan on hirveän vaikea suojata itseään. Se on vaikeaa asiantuntijallekin.

New York Times: Vaurauden (1947-1979) ja taantuman (1980-) aika

New York Timesin sivuilla julkaistu havainnollistava infografiikka osoittaa, kuinka Yhdysvalloissa talouden tuottavuuden kasvu johti toisen maailmansodan jälkeisillä vuosikymmenillä työväestön elintason paranemiseen (vuosina 1947-1979), kun taas 1980-luvulta alkaen työntekijöiden tulot polkivat käytännössä paikallaan. Ennen 1980-lukua, kun hyödykkeiden ja palvelujen arvo kasvoi (tuottavuus nousi), myös palkat nousivat. 1970-luvun lopulta alkaen tuottavuuden kasvu on siirtynyt muualle.

Vuosina 1947-1979 kaikkien tuloluokkien ansiot paranivat suurinpiirtein samassa suhteessa, mutta heikoimmat tuloluokat paransivat tulojaan prosentuaalisesti hieman yhteiskunnan rikkaimpia nopeammin. 1980-luvulta eteenpäin yhteiskunnan rikkaimmat keräsivät selvästi suurimman potin talouden tuottavuuden kasvusta, kun taas heikoimmat tuloluokat polkivat lähes paikallaan tai heidän tulonsa jopa heikkenivät. Rikkaimman prosentin osuus koko kansantalouden tuloista oli historiallisen alhaalla vuosina 1947-1979, mutta 1980-luvulta alkaen varakkain prosentti on kahminut itselleen yhä suuremman palan.

Mitä on tämän kehityksen taustalla? Yhdysvalloissa työntekijöiden järjestäytymistä vastaan on tehty systemaattisia hyökkäyksiä, ja tämä on näkynyt työntekijöiden kollektiivisen neuvotteluvoiman heikentymisessä. Taloudellisen eriarvoisuuden vähentämiseen suunnatut tulonsiirrot ovat vähentyneet Yhdysvalloissa samalla, kun työntekijöiden asemaa suojaavia erilaisia sääntelyitä on purettu. Kehityksen taustalla on erityisesti valtion roolin heikentyminen markkinatalouden rakenteellisten ongelmien lieventäjänä.

On huomattava, että moniin markkinoiden rakenteellisiin ongelmiin ei löytynyt tänä aikakautena ratkaisua – esimerkiksi taloustuotannon ympäristöhaitat ja kansainvälisen kaupan kehittyviä maita heikentävä vaikutus voimistuivat. Vuosien 1947-1979 kokemus kuitenkin osoittaa, että voimakkaasti säädellyt markkinat jakavat tuottavuuden kasvun hedelmät oikeudenmukaisemmin kuin "vapaammat markkinat". Myös markkinoiden taipumus hintakupliin ja taantumiin oli vähäisempää, kun sääntely oli voimakkaampaa.

Bill Marsh, New York Times 4.9.2011
The Great Prosperity & The Great Regression








Sources: Robert B. Reich, University of California, Berkeley; "The State of Working America" by the Economic Policy Institute; Thomas Piketty, Paris School of Economics, and Emmanuel Saez, University of California, Berkeley; Census Bureau; Bureau of Labor Statistics; Federal Reserve

Talouselämä: Markkinakaaos "vaarantaa ihmiskunnan"

Talouselämä: 
Markkinakaaoksen asiantuntija Paul Woolleyn mukaan markkinat ovat tehottomia ja kasvavat sellaista vauhtia, että kohta ne pakahduttavat talouden. 
(...) ”Markkinat eivät ole saavuttamassa tasapainoa, päinvastoin, markkinat ovat romahtamassa kaaokseen.” 
Finanssisektori pystyy ja parhaillaan kasvaa Woolleyn mielestä niin suureksi, että se saattaa pian musertaa kansantalouden. 
(...) ”Sijoittajien täytyy lopettaa lyhytaikaisten hinnan muutosten perässä juokseminen ja keskittyä pitkäaikaiseen sijoittamiseen. Heidän pitäisi lopettaa tuottopalkkioiden maksaminen rahastonhoitajille, sillä ne vain kannustavat uhkapelaamiseen.”
Markkinoihin liitetään usein käsitys kysynnän ja tarjonnan laeista, näkymättömastä kädestä, joka ohjaa ihmisiä kohti taloudellisesti tehokasta ja siten yhteiskunnan kannalta hyödyllistä toimintaa sekä markkinoita kohti tasapainoa. Kuitenkin on olemassa vahvat teoreettiset perusteet uskoa, ettei tilanne ole näin idyllinen.

Markkinat ajautuvat kohti epätasapainoa useilla erilaisilla tavoilla. Esimerkiksi silloin, kun toisella kaksista toisiinsa yhteydessä olevista markkinoista solmitaan sopimuksia syystä tai toisesta epätasapainoisin hinnoin. Tällöin epätasapainoiset hinnat hyödykemarkkinoilla antavat väärän kuvan kysynnästä ja siten työvoiman tarpeesta. Jos kysyntä vaikuttaa alhaisemmalta kun se todellisuudessa on, vähentää se työvoiman tarvetta, mikä vähentää hyödykkeiden kokonaiskysyntää mikä taas sitten vähentää työvoiman kysyntää entisestään. Tämä aiheuttaa kierteen kohti epätasapainoa.

Lisäksi käsitys tasapainottuvista markkinoista perustuu oletukseen siitä, kuinka ihmiset tulkitsevat hinnan muutokset. Kysynnän ja tarjonnan lakien mukaisesti kysynnän tulisi kasvaa hintojen laskiessa ja laskea hintojen noustessa. Täten kysyntä ja tarjonta ohjaavat hintoja kohti tasapainoa. Kuitenkin silloin kun ihmiset ovat markkinoilla keinottelumielessä ja he tulkitsevat hinnanmuutoksia merkkinä tulevasta hintakehityksestä, toimiessaan järkevästi he toimivat täysin päinvastoin kuin kysynnän ja tarjonnan "lait" antavat ymmärtää.

Tällöin hinnan laskiessa kannattaakin myydä ennen kuin hinta laskee alemmaksi eikä ostaa, koska tulevaisuudessa saa ostettua halvemmalla. Näin kysyntä vähenee ja tarjonta kasvaa, vaikka "lakien" mukaan tulisi käydä juuri päinvastoin. Samoin käy hintojen noustessa. Keinottelumielessä kannattaa odotta hintojen nousua eikä myydä uudella korkeammalla hinnalla ja taas toisaalta pyrkiä ostamaan ennen kuin hinta nousee vielä lisää. Näin tarjonta vähenee ja kysyntä kasvaa, vaikka kysynnän ja tarjonnan "lait" olettavat juuri päinvastaista.

Muun muassa näiden esimerkkien kuvailemista mekanismeista johtuen ihmisten taloudellisesti täysin järkevä toiminta ajaa markkinoita kohti hintakuplia ja romahduksia. Tämä pätee erityisen voimakkaasti keinottelun lukuisin tavoin mahdollistavilla rahoitusmarkkinoilla, jossa esimerkiksi suuret palkkiot kannustavat rahoitusalalla työskenteleviä harrastamaan lyhytnäköistä keinottelua pikavoittojen toivossa.



Talouselämä 25.08.2011
Markkinakaaos "vaarantaa ihmiskunnan"


Markkinakaaoksen asiantuntija Paul Woolleyn mukaan markkinat ovat tehottomia ja kasvavat sellaista vauhtia, että kohta ne pakahduttavat talouden.

Spiegelin haastattelussa Woolley kertoo miksi sijoittajien täytyy pysäyttää vaaralliset trendit ja vaatia vastuullisuutta rahoituslaitoksilta.

Woolleyn mukaan markkinat eivät toimi kunnolla. Asiat ovat kaaoksessa ja yhteiskunta on vaarassa.

”Markkinat eivät ole saavuttamassa tasapainoa, päinvastoin, markkinat ovat romahtamassa kaaokseen.”

Finanssisektori pystyy ja parhaillaan kasvaa Woolleyn mielestä niin suureksi, että se saattaa pian musertaa kansantalouden.

Rahastonhoitajana itsekin toimineen Woolleyn mukaan rahastonhoitajat useimmiten vain seuraavat uusimpia suuntauksia ja vahvistavat näitä suuntauksia seuraamalla niitä. Lyhyellä aikavälillä näin menestyy, mutta pitkällä aikavälillä romahtaa.

Woolley on skeptinen sen suhteen, että maiden hallitukset voisivat hillitä markkinakaaosta. Hänen mielestä pankit pystyvät kyllä kiertämään erilaiset säädökset ja sanktiot eivät auta tilannetta kuin hetkellisesti.

Spiegelin kysyessä Woolleylta luottaako hän sijoittajiin, niin vastaus on myöntävä.

”Suuret sijoittajat ovat avainasemassa. Heidän täytyy vaatia parempaa käytöstä heidän palveluntarjoajilta, pankeilta ja rahastonhoitajilta.”

Woolley jatkaa kertomalla 10 säännöstä, jotka hän on kehittänyt suurille sijoittajille heidän omaksi eduksi.

Säännöt Woolley kiteyttää muutamalla lauseella.

”Sijoittajien täytyy lopettaa lyhytaikaisten hinnan muutosten perässä juokseminen ja keskittyä pitkäaikaiseen sijoittamiseen. Heidän pitäisi lopettaa tuottopalkkioiden maksaminen rahastonhoitajille, sillä ne vain kannustavat uhkapelaamiseen.”

HS: Köyhän sydäntautiriski pysyy elämäntavoista huolimatta

Helsingin Sanomat uutisoi Kalifornian yliopiston tutkimuksesta, johon osallistui 12 000 vapaaehtoista 45–64 -vuotiasta. Osallistujat ilmoittivat ensin koulutus- ja tulotasonsa ja osallistuivat sen jälkeen säännöllisiin terveystarkastuksiin seuraavan kymmenen vuoden aikana. Tutkijat arvioivat erityisesti heidän sydän- ja verisuonijärjestelmänsä terveyttä ja muutoksia riskitekijöissä.
Alhainen sosioekonominen asema on sydäntautien itsenäinen riskitekijä. Tuoreessa tutkimuksessa köyhien sydäntautiriski pysyi koholla, vaikka muihin riskitekijöihin, kuten tupakointiin ja korkeaan verenpaineeseen puututtiin onnistuneesti. 
(...) Tutkijoiden mukaan vanhastaan on tiedetty, että köyhillä on suurempi sydäntautiriski, mutta ilmiö on yhdistetty köyhien epäterveellisiin elintapoihin. Tulokset kuitenkin osoittivat, että vaikka ihmiset muuttivat elintapojaan ja kävivät säännöllisesti terveystarkastuksissa, riski oli ja pysyi. Köyhien riski sairastua sydänsairauksiin oli 50 prosenttia korkeampi kuin hyvätuloisilla ja korkeasti koulutetuilla.


Helsingin Sanomat 31.08.2011
Tutkimus: Köyhän sydäntautiriski pysyy elämäntavoista huolimatta


Alhainen sosioekonominen asema on sydäntautien itsenäinen riskitekijä. Tuoreessa tutkimuksessa köyhien sydäntautiriski pysyi koholla, vaikka muihin riskitekijöihin, kuten tupakointiin ja korkeaan verenpaineeseen puututtiin onnistuneesti.

Tulokset viittaavat siihen, että sosioekonominen asema vaikuttaa sydäntautiriskiin ennen kaikkea stressijärjestelmän kautta.

Kalifornian yliopiston tutkimuksessa hyödynnettiin Atherosclerosis Risk in Communities -tutkimuksen aineistoa. Otoksessa oli mukana noin 12 000 vapaaehtoista, iältään 45–64 -vuotiaita. He ilmoittivat koulutus- ja tulotasonsa vuonna 1987, ja osallistuivat sen jälkeen säännöllisiin terveystarkastuksiin seuraavan kymmenen vuoden aikana. Tutkijat arvioivat erityisesti heidän sydän- ja verisuonijärjestelmänsä terveyttä ja muutoksia riskitekijöissä.

Tutkijoiden mukaan vanhastaan on tiedetty, että köyhillä on suurempi sydäntautiriski, mutta ilmiö on yhdistetty köyhien epäterveellisiin elintapoihin. Tulokset kuitenkin osoittivat, että vaikka ihmiset muuttivat elintapojaan ja kävivät säännöllisesti terveystarkastuksissa, riski oli ja pysyi. Köyhien riski sairastua sydänsairauksiin oli 50 prosenttia korkeampi kuin hyvätuloisilla ja korkeasti koulutetuilla.

Tutkimusta johtaneen professori Peter Franksin mukaan tulokset tarkoittavat sitä, että köyhät tarvitsevat tehokkaampaa hoitoa.

Tutkimuksen julkaisi BMC Cardiovascular Diseases.

Kauppalehti: Saksalaisetkin rikkaat vaativat lisää veroja

Kauppalehti:
Viime viikolla 15 ranskalaista miljardööriä allekirjoitti vetoomuksen, jonka mukaan rikkaat haluavat antaa oman panoksensa taistelussa velkaantumista vastaan. 
(...) The Guardianin mukaan lisäverojen vaatijoihin on liittynyt myös 50 saksalaisen rikkaan joukko. Ryhmä on perustajansa, Dieter Lehmkuhlin mukaan sekalainen seurakunta opettajia, lääkäreitä ja yrittäjiä, joilla suuri osa varallisuudesta on perittyä. 
(...) - Vastaus Saksan velkaantuneisuuteen ei ole leikkauksissa, jotka vain vaikeuttavat köyhimpien elämää, vaan rikkaiden kovemmassa verotuksessa, sanoo Dieter Lehmkuhl The Guardianin mukaan ja vaatii, että rikkaiden ja köyhien välistä kuilua kurotaan umpeen.
Yksi maailman rikkaimmista ihmisistä, yhdysvaltalainen suursijoittaja Warren Buffet esitti saman ehdotuksen jo aiemmin. Helsingin Sanomat oli yrittänyt tavoittaa useita rikkaimpia suomalaisia kysyäkseen heidän mielipiteitää rikkaimpien verotuksen kohottamisesta suomessa. Suomalaisista ainakin kustantaja Niklas Herlin, Rinta-Jouppi autoliikkeiden toimitusjohtaja Ari Rinta-Jouppi sekä konsulttiyhti Trainer's Housen perustaja Jari Sarasvuo ilmoittivat kannattavansa rikkaimpien verotuksen kiristämistä esimerkiksi pääomaverotuksen nostamisen muodossa. Suurin osa Helsingin Sanomien tavoittelemista ihmisistä ei ollut tavoitettavissa tai halunnut osallistua keskusteluun.

Vuosina 1990 – 2002 suurituloisimman kymmenyksen tulot kasvoivat Suomessa 44 prosenttia. Suurituloisimman prosentin, noin 50 000 rikkaimman reaalitulot kasvoivat 122 prosentilla. Keskimäärin suomalaisten tulot kasvoivat tänä aikana 19 prosenttia.





Kauppalehti 30.08.2011 
Rikkaiden lamatalkoot kasvavat: Saksalaisetkin vaativat lisää veroja


Mitä miljardööri Warren Buffett edellä, sitä joukko eurooppalaisia rikkaita perässä: kasvava liike vaatii rikkaille lisää veroja.

Viime viikolla 15 ranskalaista miljardööriä allekirjoitti vetoomuksen, jonka mukaan rikkaat haluavat antaa oman panoksensa taistelussa velkaantumista vastaan. Vastaavaa liikehdintää on ollut myös Italiassa.

The Guardianin mukaan lisäverojen vaatijoihin on liittynyt myös 50 saksalaisen rikkaan joukko. Ryhmä on perustajansa, Dieter Lehmkuhlin mukaan sekalainen seurakunta opettajia, lääkäreitä ja yrittäjiä, joilla suuri osa varallisuudesta on perittyä.

Ryhmä väittää manifestissaan, että Saksa voisi kerätä 100 miljardia euroa, jos maan rikkaat maksaisivat viiden prosentin varallisuusveroa kahden vuoden ajan.

- Vastaus Saksan velkaantuneisuuteen ei ole leikkauksissa, jotka vain vaikeuttavat köyhimpien elämää, vaan rikkaiden kovemmassa verotuksessa, sanoo Dieter Lehmkuhl The Guardianin mukaan ja vaatii, että rikkaiden ja köyhien välistä kuilua kurotaan umpeen.

Ryhmän suunnitelmien mukaan uusi verotus rokottaisi yli puolen miljoonan euron pääomaa.

Sekä Ranska että Saksa ovat suunnitelleet varakkaiden veronkorotuksia.

Suomessa rikkaiden lamatalkooliike ei ole herättänyt laajaa innostusta. Kun Helsingin Sanomat tavoitteli verotilastojen kärjessä olevia suomalaisia, suurin osa ei halunnut osallistua keskusteluun. Muutama kuitenkin ilmoitti halukkuutensa maksaa lisää veroja.

Muun muassa kustantaja Niklas Herlin kannattaa progression lisäämistä osinkotuloihin.

- Superjohtajien palkat ja etuudet ovat aika kovalla tasolla. Varaa on vielä kiristyksiin, Herlin sanoi Helsingin Sanomille.

Myös konsulttiyhtiö Trainer's Housen perustaja Jari Sarasvuo ilmoitti tukensa rikkaiden lamatalkoille.

Helsingin Sanomat: Johtajat päässeet liikaa vaikuttamaan omiin palkkioihinsa


Helsingin Sanomat uutisoi palkitsemisjärjestelmiä kehittävän Hay Groupin toimitusjohtaja Samuli Sistosen selvityksestä, jonka mukaan suomalaiset toimitusjohtajat ovat päässeet liikaa vaikuttamaan omiin palkkioihinsa.
Toimitusjohtajien palkkioista päättävät hallitukset ja konsultit eivät ole olleet riittävän riippumattomia toimitusjohtajista itsestään. Tämä johtuu muun muassa siitä, että Suomessa palkoista ja palkkioista päättävät piirit ovat pienet. 
(...) "Toimiva johto on päässyt nauttimaan valta-asemastaan suhteessa hallituksiin pitkään. Tämä haaste on edelleen ajankohtainen", Samuli Sistonen sanoo. 
(...) Selvityksessä toistettiin myös se usein todettu seikka, että Suomessa toimitusjohtajien palkkiot ovat selvästi pienempiä kuin muualla maailmassa muun muassa Yhdysvalloissa. 
"Kansainvälisesti katsoen palkkiot ovat pienempiä, mutta tämä ei ole syy lähteä korottamaan toimitusjohtajien palkkioita Suomessa", Samuli Sistonen sanoo.
Kapitalistisessa markkinataloudessa työntekijän palkka määräytyy suuresti hänen neuvotteluasemiensa perusteella, eikä niinkään esimerkiksi sen perusteella kuinka raskasta työtä joku tekee, kuinka paljon tai kuinka ahkerasti. Olemme blogissamme nostaneet aiemminkin esille uutisia johtajien korkeista palkoista sekä siitä, kuinka johtajat päättävät palkkioistaan käytännössä keskenään hyvä veli -verkostoissaan. Taloustutkimuksen taannoin tekemän selvityksen mukaan suomalaisten mielestä sopiva kuukausipalkka toimitusjohtajalle oli keskimäärin 16 701 euroa. Suomalaisen toimitusjohtajan todelliset keskitulot ovat noin 54 500 euroa kuukaudessa, suomalaisen palkansaajan keskimääräisten vuosiansioiden ollessa noin 38 000 euroa.




Helsingin Sanomat 18.08.2011
Selvitys: Johtajat päässeet liikaa vaikuttamaan omiin palkkioihinsa


Toimitusjohtajien palkkioista päättävät hallitukset ja konsultit eivät ole olleet riittävän riippumattomia toimitusjohtajista itsestään. Tämä johtuu muun muassa siitä, että Suomessa palkoista ja palkkioista päättävät piirit ovat pienet.

Muun muassa tähän johtopäätökseen on tullut palkitsemisjärjestelmiä kehittävän Hay Groupin toimitusjohtaja Samuli Sistonen selvityksessään, joka julkaistiin kirjan muodossa tänään torstaina. Kirjassa Johdon palkitseminen on haastateltu useita johdon palkkioista päättäneitä henkilöitä itseään.

"Toimiva johto on päässyt nauttimaan valta-asemastaan suhteessa hallituksiin pitkään. Tämä haaste on edelleen ajankohtainen", Samuli Sistonen sanoo.

Sistosen selvityksen mukaan "ylilyöntejä Suomessakin on", mutta niitä on vähän.

"Suomessa johdon palkitseminen on ollut pääsääntöisesti vastuullista. Mutta nimenomaan riippumattomuus on ongelma", Sistonen sanoo.

Sistosen mukaan päätöksiä tehdään liian usein myös vajavaisen osaamisen ja tiedon varassa sekä konsulttien muodikkaiden ehdotusten perusteella.

"Esimerkiksi viime aikoina muotiin ovat tulleet erilaiset johdon holding-yhtiöjärjestelyt", Sistonen sanoo.

Selvityksessä toistettiin myös se usein todettu seikka, että Suomessa toimitusjohtajien palkkiot ovat selvästi pienempiä kuin muualla maailmassa muun muassa Yhdysvalloissa.

"Kansainvälisesti katsoen palkkiot ovat pienempiä, mutta tämä ei ole syy lähteä korottamaan toimitusjohtajien palkkioita Suomessa", Samuli Sistonen sanoo.

Viime aikoina keskustelua on herättänyt muun muassa valtio-omisteisten yhtiöiden palkitseminen. Omistajaohjauksesta vastaava ministeri Heidi Hautala (vihr) on päättänyt jälleen terävöittää valtion yhtiöiden palkitsemisohjeistusta.

Talouselämä: "Veronmaksajat maksamaan yritysten ekotekoja"

Talouselämä:
Pääkaupunkiseudun kuntien tulisi kehittää toimintatapoja, joilla yritykset parantavat omaa ekologisuuttaan ja ympäristötietoisuuttaan, esittää Helsingin seudun kauppakamari. 
”Pääkaupunkiseudun kuntien pitää konkreettisesti tukea yritysten vapaaehtoisia ympäristötoimia. Kaupungit voisivat tarjota yrityksille niin sanotun ekosetelin. Seteliä voisi käyttää asiantuntijapalvelujen maksamiseen. Ekoseteli voisi olla esimerkiksi100 euroa yritystä kohden”, ehdottaa Helsingin seudun kauppakamarin johtaja Saija Äikäs-Idänpään-Heikkilä.
Äikäs-Idänpää-Heikkilän ehdotus on tyyppiesimerkki taloudellisen toiminnan negatiivisten ulkoisvaikutusten jättämisestä kolmansien osapuolien maksettavaksi. Kapitalistisessa markkinataloudessa yrityksen tehtävä on tuottaa voittoa omistajilleen. Näin ollen yrityksellä on hyvin vähän kannustimia ekologisesti kestävämpään, mutta suurempia kustannuksia vaativaan toimintaan. Sen sijaan yrityksillä on suuret kannustimet pyrkiä vähentämään ekologisesti kestävästä toiminnasta aiheutuvia kustannuksia, koska se tarkoittaa suurempia voittoja. Yksi merkittävä strategia on pyrkiä nimenomaan jättämään nämä kustannukset muiden maksettavaksi



Talouselämä 29.08.2011
"Veronmaksajat maksamaan yritysten ekotekoja"


Pääkaupunkiseudun kuntien tulisi kehittää toimintatapoja, joilla yritykset parantavat omaa ekologisuuttaan ja ympäristötietoisuuttaan, esittää Helsingin seudun kauppakamari.

”Pääkaupunkiseudun kuntien pitää konkreettisesti tukea yritysten vapaaehtoisia ympäristötoimia. Kaupungit voisivat tarjota yrityksille niin sanotun ekosetelin. Seteliä voisi käyttää asiantuntijapalvelujen maksamiseen. Ekoseteli voisi olla esimerkiksi100 euroa yritystä kohden”, ehdottaa Helsingin seudun kauppakamarin johtaja Saija Äikäs-Idänpään-Heikkilä.

Yritysten pitää hänen mukaansa pystyä hyödyntämään ympäristöteot liiketoiminnassaan ja yritysimagoa rakentaessaan.

”Suomessa on suuri potentiaali yritysten ekologisuuden parantamisessa. Ydinliiketoiminnan lisäksi yritysten ”ekologiseen jalanjälkeen” vaikuttaa muun muassa yrityksen sijoittuminen ja niiden energia- ja materiaalitehokkuus”, toteaa Äikäs-Idänpään-Heikkilä.

Harvard Business Review: The Unselfish Gene

Harvard Business Review:ssä julkaistu artikkeli käy läpi moninaisia myyttejä ihmisen "luontaisesta" itsekkyydestä, ja tarkastelee viimeaikaista sosiobiologista tutkimusta (josta esimerkkejä myös täällä, täällä ja täällä) aiheen tiimoilta, valoittaen ihmisten käytöksen olevan paljon epäitsekkäämpää kuin aiemmin on oletettu.

Valtavirran taloustieteen käyttämät olettamukset siitä, mitkä asiat motivoivat ihmisiä toimimaan, ovat usein vahvasti virheellisiä tai jopa tarkoitushakuisilta vaikuttavia, kuten esimerkiksi uutiset johtajien palkkauksesta osoittavat.

Harvard Business Review:n artikkeli käy läpi, kuinka ihmisten motivoituminen rakentuu kestävämmin moninaisuuden, yhteistyön, tasa-vertaisuuden, omaehtoisuuden ja avoimuuden varaan.

Harvard Business Review 07/2011
The Unselfish Gene

In 1976, evolutionary biologist Richard Dawkins wrote in The Selfish Gene, “If you wish, as I do, to build a society in which individuals cooperate generously and unselfishly towards a common good, you can expect little help from biological nature. Let us try to teach generosity and altruism, because we are born selfish.” By 2006, the tide had started to turn. Harvard University mathematical biologist Martin Nowak could declare, in an overview of the evolution of cooperation in Science magazine, “Perhaps the most remarkable aspect of evolution is its ability to generate cooperation in a competitive world. Thus, we might add ‘natural cooperation’ as a third fundamental principle of evolution beside mutation and natural selection.”

Why is this deep-rooted belief about human selfishness beginning to change? To some extent, the answer is specific to evolutionary biology. But similar ideas challenging the notion that people are born selfish have surfaced in several other fields, such as psychology, sociology, political science, and experimental economics. Together, these ideas are tracing a new intellectual arc in the disciplines concerned with human action and motivation.

Until the late 1980s, our understanding of what made people tick was marked by the rise of an ever more precisely defined model of self-interested rationality—the rational actor theory—which provided the basis for thinking about human behavior, institutions, and organizations. Assuming that we are uniformly rational and concerned only with advancing our material interests provided good enough predictions about our behavior—or so we thought—and convinced us that we are best off designing systems as though we are selfish creatures. Moreover, people who don’t cooperate can ruin things for everyone, so to save ourselves from freeloaders we built systems by assuming the worst of everyone.

Nowhere are the assumptions about the effective harnessing of self-interest, and the terrible consequences, expressed more clearly than in former Federal Reserve chairman Alan Greenspan’s 2008 testimony to the U.S. Senate after the collapse of the banking and credit system. “Those of us who have looked to the self-interest of lending institutions to protect shareholders’ equity—myself, especially—are in a state of shocked disbelief,” Greenspan said. “I’ve been going for 40 years or more with very considerable evidence that it was working exceptionally well.”

The widespread conviction about the power of self-interest is based on two long-standing, partly erroneous, and opposing assumptions about getting people to cooperate. One of them inspired the philosopher Thomas Hobbes’s Leviathan in 1651: Humans are fundamentally and universally selfish, and governments must control them so that they don’t destroy one another in the shortsighted pursuit of self-interest. The second is Adam Smith’s alternative solution: the invisible hand. Smith’s 1776 book, The Wealth of Nations, argued that because humans are self-interested and their decision making is driven by the rational weighing of costs and benefits, their actions in a free market tend to serve the common good. Though their prescriptions are very different, both the Leviathan and the invisible hand have the same starting point: a belief in humankind’s selfishness.

Models of self-interested rationality increasingly came to be seen as universally correct and applicable across an ever-expanding range of human practices. Economics became the primary medium of expression. For example, Nobel laureate Gary Becker argued in 1968 that the calculus of criminals is best understood as a set of rational trade-offs between the benefits of crime and the costs of punishment, discounted by the probability of detection. Imposing harsher punishments and increasing police enforcement, people concluded, are the obvious ways to tackle crime. The same year, Garrett Hardin described the tragedy of the commons—the parable about farmers who shared a piece of land with no restrictions on the number of cattle each could graze on it. They kept letting more cattle graze on the commons until the grass was gone, leaving nothing for anyone. No one stopped grazing animals, Hardin argued, for fear of losing out to the other farmers, who would continue overexploiting the commons. The conclusion was that as self-interested actors, human beings will inevitably destroy shared resources unless the latter are subject either to regulation or to property rights.

Like biology, however, the discipline of economics has changed over the years. In 2009, Elinor Ostrom was awarded the Nobel Prize in economics for showing how commons can—and do—sustain themselves for centuries as well-functioning systems. The most striking example is in Spain, where thousands of farmers have been managing their access to water through self-regulated irrigation districts for more than five centuries. To take another example, 75% of U.S. cities with populations of more than 50,000 have successfully adopted some version of community policing, which reduces crime not by imposing harsher penalties but by humanizing the interactions of the police with local communities.

The Success of the Commons (Located at the end of this article)

Overcoming our assumptions about self-interest is critical to diagnose the risks that new business rivals pose. In 1999, two experts showed how Microsoft’s entry into the encyclopedia market with Encarta symbolized the transformation made possible by networked information economics. Here was a major player leveraging a powerful position, gained by early-mover advantages and network effects, to bundle a product and distribute it widely at a low cost. Britannica’s lumbering 32-volume, multi-thousand-dollar offering didn’t stand a chance. Ten years later, Britannica had been pushed to a different model—but not by Encarta. Microsoft stopped producing Encarta in 2009 because of competition from a business model that is inconceivable according to the belief in self-interested rationality: Wikipedia.

If you feel that Wikipedia—the seventh or eighth most trafficked website, with more than 300 million visitors a month—is unique, ask Zagat’s how the user-generated Yelp has affected its market or Fodor what it thinks about TripAdvisor. The rise of open source software is an example of the same dynamic. For more than 15 years, companies have used open source Apache software for mission-critical web applications, with Microsoft’s server software trailing a distant second. Companies such as Google, Facebook, and Craigslist have also found ways to become profitable by engaging people. Our old models of human behavior did not—could not—predict that.

The way these organizations work flies in the face of the assumption that human beings are selfish creatures. For decades, economists, politicians, legislators, executives, and engineers have built systems and organizations around incentives, rewards, and punishments to get people to achieve public, corporate, and community goals. If you want employees to work harder, incorporate pay for performance and monitor their results more closely. If you want executives to do what’s right for shareholders, pay them in stock. If you want doctors to look after patients better, threaten them with malpractice suits.

Yet, all around us, we see people cooperating and working in collaboration, doing the right thing, behaving fairly, acting generously, caring about their group or team, and trying to behave like decent people who reciprocate kindness with kindness. The adoption of cooperative systems in many fields has been paralleled by a renewed interest in the mechanics of cooperation among researchers in the social and behavioral sciences. Through the work of many scientists, we have begun to see evidence across several disciplines that people are in fact more cooperative and selfless—or behave far less selfishly—than we have assumed. Perhaps humankind is not so inherently selfish after all.

Dozens of field studies have identified cooperative systems, many of which are more stable and effective than incentive-based ones. Evolutionary biologists and psychologists have found neural and possibly genetic evidence of a human predisposition to cooperate, which I shall describe below. After years of arguments to the contrary, there is growing evidence that evolution may favor people who cooperate and societies that include such individuals.

In fact, a distinct pattern has emerged. In experiments about cooperative behavior, a large minority of people—about 30%—behave as though they are selfish, as we commonly assume. However, 50% systematically and predictably behave cooperatively. Some of them cooperate conditionally; they treat kindness with kindness and meanness with meanness. Others cooperate unconditionally, even when it comes at a personal cost. (The remaining 20% are unpredictable, sometimes choosing to cooperate and other times refusing to do so.) In no society examined under controlled conditions have the majority of people consistently behaved selfishly.

Predisposed to Cooperate (Located at the end of this article)

That’s perhaps why using controls or carrots and sticks to motivate people isn’t effective. We need systems that rely on engagement, communication, and a sense of common purpose and identity. Most organizations would be better off helping us to engage and embrace our collaborative, generous sentiments than assuming that we are driven purely by self-interest. In fact, systems based on self-interest, such as material rewards and punishment, often lead to less productivity than an approach oriented toward our social motivations.

The challenge we face today is to build new models based on fresh assumptions about human behavior that can help us design better systems. The image of humanity this shift requires will allow us to hold a more benevolent model of who we are as human beings. No, we are not all Mother Teresa; if we were, we wouldn’t have heard of her. However, a majority of human beings are more willing to be cooperative, trustworthy, and generous than the dominant model has permitted us to assume. If we recognize that, we can build efficient systems by relying on our better selves rather than optimizing for our worst. We can do better.

The Science of Cooperation

What would the world be like if some people consistently operated as self-interested rational actors while others did not? Take the experiments that Lee Ross and his colleagues conducted with American college students and Israeli fighter pilots. As we know, in prisoner’s dilemma games, the two players will both be better off if they cooperate, but neither can trust the other to do so. Game theory predicts that both players will choose not to cooperate instead of taking the risk of losing out by cooperating. Extensive experimental work, however, has shown that people actually cooperate more than the theory predicts.

Ross and his collaborators told half the players in their experiments that they were playing the Community Game and the other half that they were playing the Wall Street Game. The two groups were identical in all other respects. Yet, in the Community Game group, 70% started out playing cooperatively and continued to do so throughout the experiment. In the Wall Street Game group, the proportions were reversed: 70% of the players didn’t cooperate with one another. Thirty percent started out playing cooperatively but stopped when the others didn’t respond.

The Wall Street Game (Located at the end of this article)

This experiment illustrates a couple of points. One, we are not all the same. About 30% of players cooperated even in the Wall Street Game while another 30% acted with self-interested rationality even when told they were in the Community Game. Two, many of us are influenced by context. According to Ross, the framing of the games influenced 40% of the sample. The players who thought they were acting in a context that rewarded self-interest behaved in a manner consistent with that expectation; participants who felt they were in a situation that demanded a prosocial attitude conformed to that scenario. When Ross and his colleagues asked the subjects’ teachers or commanders to predict who would and wouldn’t cooperate, it turned out that the game’s framing forecast behavior better than the teachers and commanders could. It seemed that participants who were seen as self-interested could be induced to cooperate if the games they were playing were reframed.

Anyone designing a cooperative system—be it an organizational process, a legal regime, or a technical platform—and optimizing it for only 30% of the population leaves on the table massive amounts of human potential. Moreover, such systems have to rely on monitoring, rewards, and punishments; their efficiency is limited by information-gathering techniques. Systems that harness intrinsic motivations and self-directed cooperative behavior don’t need to limit themselves to knowledge of what people will do. Every participant becomes his or her own monitor, bringing insight and initiative to the task—whether or not someone is monitoring behavior.

What might account for human cooperation? The first generation of explanations in evolutionary biology began with the theory of kin selection, which predicts that human beings will incur costs only to save others who carry their genes, such as siblings and cousins. Evolutionary biologist J.B.S. Haldane put it in less than romantic terms: “I will jump into the river to save two brothers or eight cousins.” That explained the cooperative behavior in ant and bee colonies as well as in smaller family groups. From there, it was a small hop to accepting reciprocity between individuals not genetically related as an important source of cooperation: “I’ll scratch your back if you immediately scratch mine.”

However, these theories still could not explain field observations in the wild, such as those of coyotes and badgers in the National Elk Refuge in Wyoming. Scientists there observed that the two groups of animals collaborated to hunt ground squirrels. Coyotes, which are faster and have a larger range, would scout, and once they spotted a squirrel, they would signal to the badgers. The badgers, which are underground hunters and catch their prey by trapping it in dead-end tunnels, would then burrow and lie in wait. The squirrels were trapped between a hammer and an anvil: If they escaped the badgers by going above ground, the coyotes would catch them. If they evaded the coyotes by ducking below ground, the badgers would corner them. At the end of a hunt, only one or the other would eat the squirrel, but still the badgers and coyotes collaborated.

Over the years, researchers have developed models of indirect reciprocity, networked reciprocity, and even group selection to explain observations of looser and more remote cooperation. The findings in biology meet human society directly in the work on gene-culture coevolution of anthropologists Peter Richerson and Robert Boyd. They have been gathering evidence for the proposition that cultural practices, too, are subject to evolutionary pressures and that human individuals and cultures evolve toward more-successful strategies.

Imagine two groups. In one, the practice of serving in the army is valued; in the other, it’s not. In the first group, people are willing to fight and risk their lives for their group or donate special skills such as weapon making or intelligence gathering. In the second, they aren’t. If these two groups go to war, the outcome will never be in doubt. And populations don’t have to wait until genetic changes disperse these traits; they can copy one another’s best practices if they seem to work better.

Boyd and Richerson argue that cultures evolve not only through the copying of practices but also through genetic changes; in other words, genes and cultures coevolve. Cultural practices can influence the genetic development of populations that adopt them, favoring genetic predispositions that benefit most from the cultural practice or make following it easier. The researchers’ most physiologically striking example is adult lactose tolerance, which is widespread among descendents of European people who drink milk but is rare among those who created yogurts and cheeses to break down lactose so that they could consume milk products. Lactose tolerance is a genetic trait, but it can be attributed to a cultural practice—drinking milk rather than eating yogurt or cheese—that has existed for a very short time in evolutionary terms.

What might the genetic components of a cooperative culture look like? Political scientists such as James Fowler and his collaborators found that the decision to vote has a strong genetic component. In a 2008 paper in the American Political Science Review, they described their analysis of the voting behavior of 400 identical and nonidentical twins in the Los Angeles area. All the twins in the study were raised together, which meant that the effects of early upbringing, socioeconomic status, and political affiliation didn’t compromise the results. The study found that identical twins were more likely to show the same behavior—either vote or not vote—than were nonidentical twins. Statistical analyses conducted by Fowler and his collaborators suggest that slightly more than 50% of the concordance in behavior was due to genetics.

How could genes account for a practice that has been widespread in the modern world for only around 100 years? That’s a blip on the evolutionary radar; a gene for voting couldn’t possibly have evolved in so short a time. Besides, voting is a puzzle for the rational actor model. The probability that an individual’s vote will affect the outcome of a policy he or she cares about is infinitesimally small, so much so that any cost, including a 15-minute detour, should outweigh it. Still, hundreds of millions of us around the world violate self-interested rationality in public every year. We vote.

What on earth does the propensity to vote have to do with collaboration, you might ask? Imagine there are such things as personality traits, which typify an individual’s behavior. Imagine that one such trait is conscientiousness. People who have that trait—in personality psychology, it is one of the Big Five—tend to be happier with themselves and do what they think is right according to the cultural context. Voting happens to be one way—a relatively inexpensive way—of making conscientious people comfortable in their own skin.

Now let’s bring Boyd and Richerson’s theory back into the equation. Imagine that over the millennia, some cultures rewarded and valued conscientiousness. In those cultures, people who had a genetic predisposition to be conscientious would thrive. Because they would be considered desirable mates, they would reproduce relatively more often, meaning there would be more of them over time. The cultures, in turn, would be able to sustain cooperation more effectively because people would be driven to do the right thing even when they weren’t directly monitored, punished, or rewarded.

Several studies suggest that personality traits are partly heritable. A few years ago, Thomas Bouchard and Matt McGue published an extensive review of twin, adoption, and biological studies that looked at genetic influences on psychological and personality differences. They concluded that personality traits such as extraversion, neuroticism, agreeableness, and openness were on average between 42% and 57% heritable, while shared environmental factors such as the home, which most people believe are major influences, did not correlate with personality.

The biology of cooperation draws our attention because it speaks with the authority of the most reliable way we know how to know: science. If we simply say the word empathy, it sounds mushy. If a scientist like Tania Singer shows, using fMRI scans, that women’s brains light up in three places when they get electric shocks, and that when their partners are shocked, their brains light up in two of the same three places, we understand empathy not as a hard-to-define feeling but as something that people experience in a physical sense. This phenomenon was originally discovered by neurophysiologist Giacomo Rizzolatti, who also found that our brains mirror not only pain and motor movements but pure emotions as well. When Rizzolatti and his colleagues showed subjects videos in which people were expressing disgust on their faces, the same neurons fired in the subjects’ brains as the ones that had been activated when they themselves were exposed to disgusting smells. Cognitively and emotionally, we may be able to “feel” what others are feeling.

Neuroscience also shows that a reward circuit is triggered in our brains when we cooperate with one another, and that provides a scientific basis for saying that at least some people want to cooperate, given a choice, because it feels good. Kevin McCabe and his collaborators have shown that people are rewarded when they trust others; James Rilling and his team have demonstrated that our brains light up differently when we are playing with another human being than they do when we are using a computer.

As we learn more about the biology of behavior, we are gaining a better grasp of the role that genes play in interactions with culture. The ability to trust is a key element in cooperation. It appears to have a biological component, suggesting it may even have a genetic basis. One animal study recently looked at the effects of the brain chemical oxytocin on trust formation in voles. The researchers compared monogamous prairie and pine voles, and polygamous mountain and meadow voles, which mated more promiscuously. They found that the monogamous voles had higher-density oxytocin receptors in many areas of the brain than did the polygamous voles. This meant more-trusting partnerships occurred between the animals whose brains had better oxytocin uptake. Researchers later found that when human beings were given oxytocin nasal spray, they, too, were more likely to trust their partners.

We are far from having a clear model that connects all these dots; what I offer is conjecture based on research that has not made the leap to claim those connections. However, the argument is suggestive; it gives us a framework to grapple with the idea that many of us are, by a combination of nature, nurture, and the interactions between us, much better and less selfish than our standard models predict, as philosophers such as Jean-Jacques Rousseau and David Hume have argued. In fact, it brings the centuries-old debate between Hobbes and Rousseau—or between the Adam Smith of The Wealth of Nations and the Adam Smith of The Theory of Moral Sentiments—to the present, with genetics and fMRI studies thrown in as fresh evidence. Over the past decade, Rousseau seems to have gained the advantage over Hobbes.

The Building Blocks of Cooperative Systems

Analyzing the research on human cooperation from so many disciplines helps identify some levers that may motivate people to contribute to the collective effort instead of pursuing their own interests at the group’s expense. These levers aren’t equally appropriate for all types of systems; different combinations are better for different activities and populations. With that caveat, here are seven preliminary ideas for building cooperative systems.

Communication.

Nothing is more important in a cooperative system than communication among participants. When people are able to communicate, they are more empathetic and more trusting, and they can reach solutions more readily than when they don’t talk to one another. Over hundreds of experiments spanning decades, no single factor has had as large an effect on levels of cooperation as the ability to communicate.

Framing and authenticity.

People react differently depending on how situations are framed, but they aren’t stupid. It’s important that the frame fit reality. Framing a practice as collaborative or a system as a community may encourage cooperation for a while, but it won’t last if that claim isn’t believable.

Empathy and solidarity.

For reasons biological and social, the more empathy and solidarity we feel with others, the more likely we are to account for their interests. Similarly, solidarity with a group makes us more likely to sacrifice our interest for that of the collective. The difference between solidarity and discrimination is a slippery slope, though. While it’s impossible to deny the role of team spirit in getting people to cooperate, we do need to be wary of its ability to exclude nonmembers.

The first step in constructing a team or encouraging prosocial behavior is to expand the set about whom participants feel they should be concerned. That’s not difficult; experimental economists such as Bruno Frey and Iris Bohnet have shown that just seeing another participant’s face increases cooperation levels substantially. Empathy for those affected by our actions alters the outcomes we care about, and that, in turn, changes our behavior.

Fairness and morality.

People care about being treated fairly. According to work conducted by Ernst Fehr and his collaborators, “fair” does not mean “equal.” In experiments where some people gained because of skill or luck, the others initially were willing to let them walk away with a much larger share of the gains.

We are also flexible in our ability to accept norms of fairness. Historian Andrea McDowell, for example, showed how mining camps during the California gold rush enacted very different codes for what counted as fair or unfair claim jumping. Though the norms differed among camps, each camp applied its own norms uniformly, and newcomers accepted them. In another groundbreaking study, when anthropologists Rob Boyd and Joe Henrich and economists Sam Bowles, Colin Camerer, Ernst Fehr, and Herbert Gintis conducted games with subjects from 15 tribal societies all over the world, they found enormous differences in conceptions of fairness.

Fair Does Not Mean Equal (Located at the end of this article)

To some extent, people care about having a fair share of whatever benefits their cooperation produces. Experiments conducted in market-based societies suggest that most participants tend to follow an equal distribution norm if there’s no reason to deviate from it. If some players deviate too far from the norm, the others will punish them even if by doing so they lose, too. In fact, most people prefer to lose everything than to walk away with too small a share of the gains.

People also care about doing the right thing, whatever that is. Clearly defined values are crucial to cooperation; discussing, explaining, and reinforcing the right or ethical thing to do will increase the degree to which people behave that way. It’s important for a cooperative system to have codes that are predicated less on rules and more on social norms. They must be flexible or plastic enough to adapt to change, and they must be transparent. Letting people in a system see what others are doing reinforces social norms and gets people to comply—not because they fear embarrassment or ostracism but because they want to do what is normal.

Rewards and punishment.

In order to foster cooperation, it is critical to set up systems that appeal to participants’ intrinsic motivations—that is, what they want to do from within—instead of systems based on monitoring people and rewarding or punishing them according to their behavior.

Two facts make this tough to implement. First, intrinsic motivation is in its infancy as an area of inquiry. Second, there is a consistent and stable body of work that tells us that if we add money, things may go worse rather than better. That is, monetary incentives and material rewards can crowd out intrinsic motivations to cooperate or display empathetic behavior. If you are invited to a dinner party, you can bring a gift—flowers, wine, or whatever counts as a friendly gesture. If instead you leave $100 on the table at the end of the meal, you will destroy the atmosphere because you have turned a social interaction into a commercial exchange. This captures the findings of studies in experimental economics and psychology as well as many field studies of the crowding-out phenomenon.

For example, a recent study in Sweden, which has a purely voluntary blood donation system, showed that women’s contributions decreased when they were offered payments. Donating blood is a way for people to signal that they are the kind willing to sacrifice for the good of others; offering money spoiled that effect. To test that hypothesis, the experimenters later permitted donors to give the money they would have received to a foundation that works on children’s health issues. Sure enough, the women’s contributions went back up.

The Power of Intrinsic Motivation (Located at the end of this article)

Whenever you design a policy that relies on monetary rewards, you have to assume that it will have side effects on the psychological, social, and moral dimensions of human motivation. A change that would lead to more behavior of the kind you are rewarding, or less of the kind you are punishing, may cause the exact opposite behavior because the effects on the material self-interest vector will be more than canceled out by the effects on the intrinsic motivation vectors. We shouldn’t try to motivate people only by offering them material payoffs; we should also focus on motivating them socially and intellectually by making cooperation social, autonomous, rewarding, and even—if we can swing it—fun.

Reputation and reciprocity.

One extremely important form of cooperation hinges on long-term reciprocity, both direct and indirect. Systems that rely on reciprocity, particularly of the “pay-it-forward” kind, are enormously valuable but easily corrupted. Reputation is the most powerful tool against this. As online systems such as eBay have shown, even anonymous reputation systems—such as “handles” that betray nothing of a person’s real identity—are sufficient to keep people in line.

Diversity.

Systems that harness diverse motivations are more productive than are those built for people who care only about material payoffs. Because we differ from one another, cooperative systems have to be flexible. They also need to recognize that we are sensitive to the costs of cooperating, but the degree of sensitivity can change. It’s possible to create a system that depends on massive self-sacrifice, but it’s extremely tough to sustain it. The fate of the nationalist and communist experiments of the 20th-century in Germany, Russia, and China provide ample evidence of that.

Debunking the Myth of Selfishness

Given the wealth and depth of the evidence that refutes the model of self-interested rationality, why does it still dominate? Four reasons account for its persistence.

Partial truth.

The myth of universal selfishness endures in part because it isn’t entirely wrong—only mostly so. We all have experienced moments when we have been torn between what is good for us and for others, and many of us have, on occasion, caved in to self-interest even when other values demanded something else. We can recognize ourselves in the story of rational self-interest. However, it’s a problem when we take a partial truth and treat it as though it were the whole. We then build systems, like the Wall Street Game, that drive almost everyone to act in a self-interested way instead of the Community Game, where the self-interested are a minority.

History.

The roots of the assumption about universal selfishness are probably as old as human culture. Nonetheless, it gained prominence from the 1950s to the 1980s, becoming dominant in public discourse around the world during the Cold War, when the global power struggle between the United States and former Soviet Union was couched as an ideological battle between capitalism and free enterprise, on the one hand, and socialism and collectivism on the other. Nothing is more seductive than seeing our moral and political views vindicated as those that scientifically reflect human nature. The end of the Cold War era has made it possible to see new scientific observations for what they are: progress rather than a threat to capitalism.

Simplicity.

Human beings tend to seek simple and neat explanations for a complex world. Coherent stories help organize different facts, ideas, and insights, and help predict what will happen if we do X or what we will find if we look under Y. In psychology, that’s called cognitive fluency: the tendency to hold on to things that are simple to understand and remember. A straightforward, uncomplicated theory of human nature that reduces our actions to simple, predictable responses to rewards and punishments is appealing to the human mind. But our experiences are more complex.

Habit.

Almost two generations of human beings have been educated and socialized to think in terms of universal selfishness. “We need to get the incentives right” has been the watchword for anyone engaged in designing any kind of interaction, organization, or law. “What’s in it for him/her/us?” is the question we have trained ourselves to ask first. Once we get in the habit of thinking of ourselves in a particular way, we tend to interpret all the evidence we encounter to fit our preconceptions and assumptions.

When we see acts of generosity or cooperation, for example, we tend to interpret them through the lens of self-interest. The first generation of economic scholarship on open source software analyzed the voluntary contributions of participants as an attempt to improve their reputations and long-term employment prospects—interpretations that were refuted by the decade of empirical research that followed. Through sheer force of habit, our erroneous beliefs and ways of thinking about human nature are interpreted as evidence and become entrenched. New insights need to overcome substantial barriers before they are accepted.


In today’s world, adaptability, creativity, and innovativeness appear to be preconditions for organizations and individuals to thrive. These qualities don’t fit well with the industrial business model; they aren’t amenable to monitoring and pricing. We need people who aren’t focused only on payoffs but do the best they can to learn, adapt, improve, and deliver results for the organization. Being internally motivated to bring these qualities to bear in a world where insight, creativity, and innovation can come from anyone, anywhere, at any time is more important than being able to calculate the costs, benefits, risks, and rewards of well-understood actions in well-specified contexts. Alongside creativity, drive, flexibility, and diversity, we must include social conscience and authentic humanity when trying to design cooperative systems.

The Success of the Commons

In Spain, thousands of farmers have been managing their access to water through self-regulated irrigation districts for more than five centuries. In the United States, 75% of cities with populations of more than 50,000 have successfully adopted some version of community policing, which reduces crime not by imposing harsher penalties but by humanizing the interactions of the police with local communities.

Predisposed to Cooperate

In experiments testing cooperative behavior, 50% of participants systematically and predictably behave cooperatively. Some do so conditionally; they treat kindness with kindness and meanness with meanness. Others cooperate unconditionally, even when it comes at a personal cost.

The Wall Street Game

Lee Ross and collaborators told one group of participants that it would be playing the Community Game and another group that it would play the Wall Street Game. In the first group, 70% started out playing cooperatively and continued to do so throughout the experiment. In the second group, 70% of the players didn’t cooperate with one another. Thirty percent started out playing cooperatively but stopped when the others didn’t respond.

Fair Does Not Mean Equal

We are flexible in our ability to accept norms of fairness. Historian Andrea McDowell, for example, showed that mining camps during the California gold rush enacted very different codes for what counted as fair or unfair claim jumping. Though the norms differed among camps, each camp applied its own norms uniformly, and newcomers accepted them.

The Power of Intrinsic Motivation

A consistent and stable body of work tells us that monetary incentives and material rewards can crowd out intrinsic motivations to cooperate and display empathetic behavior. A recent study in Sweden, which has a purely voluntary blood donation system, showed that women’s contributions decreased when they were off.ered payments. But when the experimenters permitted donors to give the money they would have received to a foundation that works on children’s health issues, the women’s contributions increased



Jani Kaaro: Köyhyyden anatomia

Tietokirjailija Jani Kaaro kirjoittaa Helsingin Sanomissa tasa-arvoisen yhteiskunnan todennäköisistä eduista suhteessa ihmisten terveydentilaan ja hyvinvointiin:
Kun näinä päivinä puhutaan terveydestä, puhutaan hiilihydraateista, kolesterolista, liikunnasta ja mustikoista. Ne ovat kaikki varmasti tärkeitä asioita, mutta niiden varjoon jää jotakin, jolla voi olla paljon suurempi vaikutus terveyteemme. Se, miksi ei kannata olla köyhä, jos haluaa elää pitkän ja terveen elämän.

[...] Tutkimukset ovatkin osoittaneet, että ihmisten terveys on parempi tasa-arvoisissa kuin eriarvoisissa yhteisöissä. Siksi aina kun ruokavalioremontista tai elämäntaparemontista, minä mietin miksi emme terveyskeskustelussa puhu yhteiskuntaremontista. Puuttuminen eriarvoisuuteen voisi olla se suurin terveysteko.
Terveydentilan ja eriarvoisuuden suhteesta on paljon tutkimustietoa. Lisäksi terveydenhoidon Suomessakin kehittyessä askel askeleelta mukailemaan markkinatalouden perustavia rakenteita, muodostuu terveydenhuolto ja terveys tuotteeksi ja hyödykkeeksi, johon esimerkiksi yhä useammalla lapsella ei ole varaa. Tällä on pitkäkestoisia ja pysyviä vaikutuksia (esimerkiksi juuri lasten kehitykseen).

HS 20.6.2011
Köyhyyden anatomia


Kun näinä päivinä puhutaan terveydestä, puhutaan hiilihydraateista, kolesterolista, liikunnasta ja mustikoista. Ne ovat kaikki varmasti tärkeitä asioita, mutta niiden varjoon jää jotakin, jolla voi olla paljon suurempi vaikutus terveyteemme. Se, miksi ei kannata olla köyhä, jos haluaa elää pitkän ja terveen elämän.

Kenellekään tuskin on uutta tietoa, että yhteiskunnan pohjalla sairastetaan enemmän ja kuollaan nuorempina. Harva kuitenkaan tietää, kuinka syvälle köyhyyden vaikutukset ulottuvat. Wisconsinin yliopiston tutkijat julkaisivat hiljattain hätkähdyttävän tutkimuksen, jossa vertailtiin aivojen hippokampuksen tilavuutta eri sosioekonomisista ryhmistä tulevien lasten välillä. Siinä havaittiin, että jos vanhempien sosioekonominen asema oli huono, lasten hippokampuskin oli pienempi. Köyhyys, toisin sanoen, oli kutistanut lasten aivoja.

Köyhien aivoja syö pääasiassa stressi. Tutkimuksissa köyhiltä lapsilta on mitattu johdonmukaisesti korkeita stressihormoni kortisolin tasoja, ja kroonisesti kohonnut kortisoli on myrkkyä aivoille. Se katkoo hermoyhteyksiä, tappaa hermosoluja ja estää korvaavien hermosolujen kasvua. Eikä tämä tihutyö vaadi elämänmittaista altistusta stressitekijöille.

Jos kantavaa apinaa stressataan soittamalla sille autontorvea päivittäin 10 minuutin ajan, äidin stressi näkyy poikasen aivoissa. Sillä on vähemmän hermosoluja syntyessään.

Se, mistä köyhän stressi tulee, onkin mielenkiintoinen kysymys. Se ei nimittäin ole vain maksamattomien laskujen stressiä. Eikä se ole vain rästissä olevien vuokrien stressiä. Se on stressiä, joka syntyy siitä, että on pahnanpohjimmainen.

Monilla sosiaalisilla lajeilla, kuten apinoilla, stressi vaihtelee sen mukaan, mikä niiden asema on sosiaalisessa hierarkiassa. Tutkimukset ovat myös osoittaneet, että minkä tahansa yksilön kannalta pahinta on joutua hierarkian pohjalle. Se tarkoittaa, ettei yksilö pääse osalliseksi samoista resursseista kuin paremmassa asemassa olevat, niitä syrjitään ja ne saavat syödä viimeisenä.

Ne elävät, toisin sanoen, uhan alla. Tämä uhka pitää stressireaktion kroonisesti käynnissä, minkä vuoksi apinat hierarkian pohjalla sairastavat enemmän ja kuolevat varhain. Arvellaan, että kun ihmiset joutuvat sosioekonomisen hierarkian pohjalle, heille kävisi samoin.

Hierarkian ja stressin suhde ei kuitenkaan koske vain köyhiä. Tutkimukset ovat osoittaneet, että eliniän odotus lyhenee ja terveys huononee jokaisella askelmalla siirryttäessä sosioekonomisella asteikolla alaspäin. Tämä tarkoittaa, että jos sosioekonomisen asteikon huipulla on Bill Gates, jokainen luokka hänen alapuolellaan laskevassa järjestyksessä on edellistä sairaampi. Kun tätä jatkumoa seurataan pohjalle asti päädytään köyhiin, jotka ovat eniten sairaita.

Jos ihmisten terveys ylemmissäkin yhteiskuntakerroksissa murenee joka kerta, kun ihmiset laskeutuvat sosioekonomisen pykälän alaspäin, kysymys ei voi olla köyhyydestä. Kysymys on pikemminkin siitä, miltä tuntuu olla köyhempi kuin joku muu.

Tutkijat puhuvat tästä ilmiöstä statusahdistuksena. Se on ahdistusta, joka syntyy siitä, että jollain menee paremmin kuin sinulla. Se koskettaa kaikkia, joiden yläpuolella on joku, mutta pahiten se iskee köyhiin, joiden alapuolella ei ole ketään. Statusahdistus aiheuttaa stressiä ja stressi polttaa meitä – sitä nopeammin mitä lähempänä olemme pohjaa.

Primus motor, joka tätä statusahdistusta pitää yllä, on eriarvoisuus. Tutkimukset ovatkin osoittaneet, että ihmisten terveys on parempi tasa-arvoisissa kuin eriarvoisissa yhteisöissä. Siksi aina kun ruokavalioremontista tai elämäntaparemontista, minä mietin miksi emme terveyskeskustelussa puhu yhteiskuntaremontista. Puuttuminen eriarvoisuuteen voisi olla se suurin terveysteko.