Demokratia ja talous - Parecon Finlandin & Attac Finlandin paneelikeskustelu lauantaina 21.4.

Parecon Finland ja Attac Finland kutsuvat yhdessä laaja-alaiseen paneelikeskusteluun demokratiasta ja taloudesta Suomen sosiaalifoorumissa lauantaina 21.4. klo 14. Sijainti on Ruotsinkielinen työväenopisto Arbis (Dagmarinkatu 3, Helsinki), luokkahuone 22.

Keskustelemassa ovat Parecon Finlandin puheenjohtaja Antti Jauhiainen, sekä yhteiskuntatieteiden tohtori ja tutkija Teppo Eskelinen Attac Finlandista. Paneelin puheenjohtajana toimii Parecon Finlandin Tuomas Salonen.

Paneelikeskustelussa hahmotellaan nykytalouden rakenteellisia ongelmia demokratian näkökulmasta ja tarkastellaan erilaisia vaihtoehtoja, jotka voisivat mahdollistaa työn vapaamman ja demokraattisemman yhteiskunnan puolesta niin lyhyellä kuin pidemmälläkin aikavälillä.

Tilaisuus on avoin ja maksuton, tervetuloa!

BBC: Autoilun aiheuttamat saasteet tappavat Britanniassa 5000 ihmistä vuodessa


BBC:
Road pollution is more than twice as deadly as traffic accidents, according to a study of UK air quality. 
The analysis appears in Environmental Science and Technology, carried out by Steve Yim and Steven Barrett, pollution experts from MIT in Massachusetts. 
They estimate that combustion exhausts across the UK cause nearly 5,000 premature deaths each year. 
The pair also estimate that exhaust gases from aeroplanes cause a further 2,000 deaths annually. 
By comparison, 2010 saw, 1,850 deaths due to road accidents recorded.
BBC uutisoi britannialaisesta tutkimuksesta, jonka mukaan autoilun sivutuotteena syntyvät ilmansaasteet aiheuttavat Britanniassa 5000 ennenaikaista kuolemaa vuosittain. Tutkimuksen esiinnostama esimerkki kuvaa osuvasti sitä, kuinka tuotannolla ja kulutuksella on lukuisia ulkoisvaikutuksia, jotka eivät sisälly markkinahintoihin.

Markkinoilla ostajilla ja myyjillä ei ole syytä ottaa näitä heidän kaupankäyntinsä ulkopuolelle jääviä vaikutuksia lainkaan huomioon. Mitä enemmän autoilun negatiivisia ulkoisvaikutuksia pystytään maksattamaan muilla, sitä enemmän ostajat ja myyjät hyötyvät. Ainoa tapa puuttua markkinoilla negatiivisiin ulkoisvaikutuksiin on pyrkiä asettamaan rajoituksia ja korjaavia veroja haitallisten vaikutusten hillitsemiseksi.

BBC 17.4.2012
Traffic pollution kills 5,000 a year in UK, says study

Road pollution is more than twice as deadly as traffic accidents, according to a study of UK air quality.

The analysis appears in Environmental Science and Technology, carried out by Steve Yim and Steven Barrett, pollution experts from MIT in Massachusetts.

They estimate that combustion exhausts across the UK cause nearly 5,000 premature deaths each year.

The pair also estimate that exhaust gases from aeroplanes cause a further 2,000 deaths annually.

By comparison, 2010 saw, 1,850 deaths due to road accidents recorded.

Overall, the study's findings are in line with an earlier report by the government's Committee on the Medical Effects of Air Pollutants (COMEAP), which found that air pollution in 2008 was responsible for about 29,000 deaths in the UK.

The new study arrives at a slightly lower annual figure of 19,000, a difference the lead author of the COMEAP study, Fintan Hurley, attributes to differing methodology.

Breaking down pollution

The latest study adds to the debate by breaking down mortality rates according to sector - transport, energy and industry.

The researchers combine models of atmospheric circulation and chemistry with source data and clinical studies to arrive at their independent figures for the health effects of pollution.

The findings challenge the traditional view that industrial plants are the main source of pollution
Although the popular perception of air pollution involves images of smoke stacks billowing out toxic black fumes into the atmosphere, industry and the power sector turn out to kill fewer than vehicle emissions, the data shows.

"Cars and lorries emit right by where people live and work and so have a greater impact," explains lead author Steven Barrett.

The findings also pinpoint where the deaths happen: 2,200 every year in Greater London, another 630 in both Greater Manchester and West Midlands.

Because the model includes Europe-wide weather patterns, it also reveals how far the deadly effects of air pollution can reach.

Of the 19,000 annual UK deaths estimated, 7,000 are due to pollutants blown in from the continent. In London, European pollutants add 960 deaths each year to the 2,200 caused by UK combustion fumes.

But the international trade in deaths goes both ways. More than 3,000 European deaths can be attributed to UK emissions the authors say.

"We are all in this together," agrees Fintan Hurley of COMEAP.

"If one city were to clean up its traffic, it would still be dealing with pollution from traffic elsewhere."

The propensity for air pollution to straddle boundaries has political, as well as medical, implications.

The UK is currently facing the threat of prosecution by the European Union for serial violations of air-quality standards.

But the new study suggests that 40% of the key pollutant, PM2.5 (particles up to 2.5 micrometres in diameter) comes from abroad.

"The EU-attributable particulates in London are likely to have significantly contributed to the violations, because they raised the background concentration on which local short-term peaks were superimposed," explains Steven Barrett.

Not that these legal niceties are of any help to those most at danger from polluted air. The analysis identifies key improvements that would help reduce the health burden of air pollution.

Practical measures include the reduction of black carbon emitted in car exhausts - especially from older cars that fail to burn their fuel completely.

Reductions in nitrogen oxide (NOx) emissions would also help, though perhaps at a cost of making vehicles less efficient.

Far more effective, experts say, would be to invest in public transport, taking cars off the road altogether.

Such improvements would come at a cost, but so does continuing with business as usual.

"We estimate the premature deaths are costing the UK at least £6 billion a year," says Steven Barrett, "and perhaps as much as £60 billion."

For comparison, Crossrail is projected to cost £14.8 billion to build and expected to remove 15,000 car journeys during the morning peak.

Meanwhile, Steven Barrett is moving his attention to another form of public transport, and hopes soon to conclude a detailed assessment of the health impacts of either a third runway at Heathrow and of the alternative Thames Estuary Airport proposal.

Kepa: IMF:n pääjohtaja vaatii tuloerojen kaventamista

 Kepa:
"Kiina teki oikein keskittyessään talouskasvuprosenttien lisäksi kasvun laatuun ja tapoihin, joilla kasvu saadaan hyödyttämään koko väestöä", IMF:n pääjohtaja Christine Lagarde totesi Pekingissä Kiinan kehitysfoorumissa 18. maaliskuuta.

Pääjohtajan ajatukset peilasivat tuloksia, joita Kansainvälisen valuuttarahaston tutkimusosasto on viime vuosina tuottanut. Tutkimusosaston mukaan tasaista tulonjakoa tarvitaan turvaamaan talouskasvu ja estämään finanssikriisien syntyä.
"Tiedämme, että tasa-arvoisempi yhteiskunta tuo mukanaan vakaamman talouden ja kestävämmän talouskasvun. Tämä haaste ei koske vain Kiinaa", Lagarde linjasi.
Talouskasvun turvaaminen ja finanssikriisien estäminen tuloeroja kaventamalla perustuu seuraaviin periaatteisiin. Kun varakkaiden ansiot kasvavat, tämä ei automaattisesti tarkoita sitä, että he myös kuluttavat enemmän ja täten kasvattavat kokonaiskysyntää. Todennäköisesti mitä enemmän tienataan, sitä enemmän myös säästetään. Mitä enemmän ihmiset säästävät, sitä enemmän kokonaiskysyntä laskee alle kokonaistarjonnan. Köyhempien kohdalla taas kohonneet ansiot näkyvät suoremmin kulutuksen lisääntymisenä ja kokonaiskysynnän kasvuna. Mitä köyhemmästä ihmisestä on kyse, sitä todennäköisemmin kaikki lisäansiot siirtyvät suoraan kulutukseen ja lisäksi suhteellisen nopeasti. Näin kokonaiskysyntä pysyy samalla tasolla kuin kokonaistarjonta.

Kokonaistarjonnalla tarkoitetaan kaikkia palveluita ja hyödykkeitä, joita yhteiskunnassa tuotetaan. Kokonaiskysynnällä taas tarkoitetaan kaikkien palvelujen ja hyödykkeiden yhteenlaskettua kulutusta. Mitä suurempi osa rikkaiden ansiosta päätyy säästöihin, sitä vähemmän he kuluttavat ja lisäävät kysyntää, ja sitä enemmän kokonaiskysyntä jää alle kokonaistarjonnan. Näin yritykset, jotka eivät enää saa kaikkea tuottamaansa myydyksi, joutuvat leikkaamaan tuotantoa ja irtisanomaan työntekijöitä. Tämä vähentää kokonaiskysyntää entisestään ja pahentaa ongelmaa. Tuloksena on itseään vahvistava taantuman kierre.

Jotta talous alkaisi taas kasvaa, tulee yritysten alkaa lisätä tuotantoa ja palkata lisää työntekijöitä. Yrityksillä ei kuitenkaan ole syytä toimia näin, jos niiden tuotteille ei ole aikaisemminkaan riittänyt kysyntää. Kierteen katkaisemiseksi tulee kysynnän kasvaa, mikä voidaan aikaansaada esimerkiksi julkista kulutusta lisäämällä. Kaikki toimet, jotka aikaansaavat alempien tuloluokkien käytettävissä olevien tulojen lisääntymistä, kasvattavat suoraan ja nopeasti kokonaiskysyntää, koska kuten edellä jo mainittiin, kohoneet tulot johtavat mitä todennäköisemmin kulutuksen lisääntymiseen. Mitä suurempi osa kaikista tuloista menee ylemmille tuloluokille eli rikkaille, sitä todennäköisempi edellä kuvattu taantumuksellinen dynamiikka on, koska mitä enemmän he säästävät, sitä voimakkaammin kokonaiskysyntä laskee alle kokonaistarjonnan.

Lue myös:

IMF: Tuloerot haitallisia talouskasvulle
Jussi Ahokas: Talouden realiteetit ja yhteiskuntapolitiikka
Business Insider: Yrittäjät ja rikkaat eivät luo työpaikkoja
Väitös: Suuret tuloerot haittaavat talouskasvua
Paul Krugman: Julkinen velka ymmärretään väärin



Kepa.fi 20.03.2012
IMF:n Lagarde vaatii tuloerojen kaventamista Kiinassa ja maailmalla


Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n pääjohtaja Christine Lagarde tuki Kiinassa pitämässä puheessaan tuloerojen kaventamista ja kehui sitä, ettei Aasian talousmahti ollut avannut rahoitusmarkkinoitaan hätäisesti.

"Kiina teki oikein keskittyessään talouskasvuprosenttien lisäksi kasvun laatuun ja tapoihin, joilla kasvu saadaan hyödyttämään koko väestöä", IMF:n pääjohtaja Christine Lagarde totesi Pekingissä Kiinan kehitysfoorumissa 18. maaliskuuta.

Pääjohtajan ajatukset peilasivat tuloksia, joita Kansainvälisen valuuttarahaston tutkimusosasto on viime vuosina tuottanut. Tutkimusosaston mukaan tasaista tulonjakoa tarvitaan turvaamaan talouskasvu ja estämään finanssikriisien syntyä.
Parempaa terveydenhuoltoa ja eläkejärjestelmiä

"Tiedämme, että tasa-arvoisempi yhteiskunta tuo mukanaan vakaamman talouden ja kestävämmän talouskasvun. Tämä haaste ei koske vain Kiinaa", Lagarde linjasi.

Tuloerojen tasaaminen on Lagarden mukaan välttämätöntä myös sosiaalisen vakauden säilyttämiseksi, kun Kiinan työssä käyvien osuus väestöstä alkaa jo 4—5 vuoden päästä pienentyä.

"Terveydenhuollon ja eläkejärjestelmien vahvistaminen tulee olemaan avaintoimenpide."

Valuuttarahaston sisarjärjestöä Maailmanpankkia on kritisoitu pitkään siitä, että sen tutkimusosaston tulokset eivät näy järjestön politiikassa. Lagarden puhe nostaa tutkimusosaston uutta linjaa järjestön poliittisen kannanmuodostuksen kärkeen.

Samalla uudet linjanvedot hälventävät epäilyjä siitä, että tuloeroihin keskittynyt tutkimus olisi ollut vain vuonna 2011 eronneen pääjohtajan Dominique Strauss-Kahnin ajattelua.

Kokonaan toinen kysymys on, miten linjaus tulee näkymään IMF:n lainaohjelmissa. Tähän on vielä liian aikaista vastata.
Rahoitusmarkkinoiden säätelyä tulee purkaa varoen

Lagarden puheessa oli myös monia perinteisempiä IMF:n opinkappaleita kaupan vapauttamisesta vastuulliseen talouspolitiikkaan. Mukana oli kuitenkin tuloerojen lisäksi myös muita tuoreempia avauksia.

"Kiina on jättänyt rahoitusmarkkinoiden avaamisen myöhempään kehitysvaiheeseen. Tästä syystä Kiinan rahoitusmarkkinat eivät kärsineet myrkyllisistä rahoitusinstrumenteista, jotka romahduttivat monien kehittyneiden maiden markkinat", Lagarde linjasi.

Perinteisesti IMF on vaatinut velallismailtaan rahoitusmarkkinoiden säätelyn nopeaa purkamista. Tavoitteena tulee Lagarden mukaan olla rahoitusmarkkinoiden avaaminen edelleen, mutta varovaisuudella.

"Tasa-arvon vaatiman politiikan täytyy olla kotimaista ja räätälöityä kunkin maan olosuhteisiin."

IMF:n suositukset ovat yleensä olleet tutkimusten mukaan maasta toiseen melko samantyyppisiä.
Kiinan valta kasvaa

Lagarden tuki Kiinalle saattaa heijastella paitsi maan menestystä, myös sen kasvavaa valtaa IMF:n sisällä.

"Työskentelen päivittäin kollegani Min Zhun ja muiden korkeiden kiinalaisten johtajien kanssa IMF:ssä. Jokainen päivä muistuttaa minua heidän kyvyistään", Lagarde ylisti.

Kiinan vaikutus näkyykin maltillisesti kasvatetun äänivallan lisäksi myös IMF:n ja sen sisarjärjestön Maailmanpankin työntekijäkunnassa.

"Kun muu maailma pyristelee kriisistä kohti vakaata kasvua, näyttäytyy Kiina esimerkkinä siitä mitä voidaan saavuttaa", Lagarde lopetti puheensa.

The Real News: Rikkaiden korkeampi verottaminen ei hidasta talouskasvua



Video on kolmas osa The Real Newsin kolmiosaisesta reportaasista, joka käsittelee Massachusettsin yliopistossa tehtyä laajaa tutkimusta rikkaiden käyttäytymisestä suhteessa veroihin ja niiden korotuksiin Yhdysvalloissa. Videolla The Real Newsin Paul Jay haastattelee tutkimuksen tehnyttä Jeffrey Thompsonia. Kuten aiemmassa osassa jo todettiin, rikkaampien verotuksen - etenkin tuloverotuksen - maltillinen korottaminen ei vaikuta hirveästi rikkaiden käyttäytymiseen. He saattavat panostaa voimakkaammin erilaisiin tapoihin kiertää veroja, mutta he eivät muuta pois, tee vähempää töitä, sijoita vähempää tai aloita vähemmän uusia yrityksiä.
There's basically no evidence that the states that have adopted targeted tax increases at affluent households have suffered economic repercussions (...) in fact high-income households are not nearly as responsive to tax increases as some people might have you believe. (...) The research suggests that they don't leave a state. They're not less likely to continue to work or continue to invest or start small businesses.
Lisäksi rikkaiden verottamisella ei vaikuttaisi olevan vaikutusta talouskasvuun. Jeffrey Thompson viittaa Yhdysvalloissa tehtyyn vertailevaan tutkimukseen, jonka perusteella talouskasvu on yhtä todennäköistä niin korkeamman kuin matalammankin verotuksen osavaltoissa. Rikkaiden verotuksella ei näyttäisi olevan minkäänlaista yhteyttä talouskasvun kanssa.
And looking back at the past ten years, you know, there's a nice report from the Institute on Taxation and Economic Policy from earlier this month that suggests that high income tax states are just as likely to be fast-growing as are zero income tax states, and zero income tax states are just as likely to be low-growing states as are high income tax states. There appears to be, on the overall, sort of the broad-brush economic performance, whether it's job growth, income growth, it appears to be no relationship whatsoever between these states adopting high income taxes or having no income tax whatsoever.
Sen sijaan Jeffrey Thomasin mielestä rikkaiden tuloverotuksen kiristämisestä saadut verotuotot mahdollistaisivat esimerkiksi yhteisö- tai kiinteistöveron laskemisen, millä taas olisi suuremmalla todennäköisyydellä hyvä vaikutus uusien yritysten perustamiseen ja sitä kautta työllistämiseen ja talouskasvuun
Actually, that's a very likely outcome. You know, why might it be that a payroll tax or a property tax would have a greater effect than an income tax? Well, a small business, when they start out, whether or not they're successful, they're going to be paying taxes on their payroll, they're going to be paying some forms of taxes. They won't actually be paying their income tax unless they're actually earning a profit. So startup conditions might be exactly when a small firm is more at risk of going under, and that's the time when they're paying these other taxes and not the income tax.
Katso myös:

The Real News: Korkeammat verot eivät saa rikkaita muuttamaan
Talouselämä: Rikkaat eivät vähennä työntekoa verotuksen kiristyessä

The Real News 09.03.2012
Raising Taxes on Rich does not Slow Jobs Growth


PAUL JAY, SENIOR EDITOR, TRNN: Welcome to The Real News Network. I'm Paul Jay in Washington.

Since the beginning of what some people are calling the Great Recession in 2008, revenues to states have sharply plummeted. Most of the response has been cuts—cuts in public spending and the social safety net, education, and other such areas. Very little of this has been made up by increasing revenues, especially in terms of taxes on the affluent. So why? And what would be effect of this? Some people argue that taxing the wealthy drives down investment or makes them leave the state, so you really can't do this as a public policy option.

Well, what's the research on this? Well, there's a new paper out now by Jeffrey Thompson. He's a assistant professor at the PERI institute in Amherst, Massachusetts, and he now joins us. Thanks for joining us, Jeffrey.

JEFFREY THOMPSON, ASST. RESEARCH PROFESSOR, POLITICAL ECONOMY RESEARCH INSTITUTE: Thanks for having me.

JAY: So just quickly, how much revenue—how bad is the situation for states and, I guess, as a derivative of that, the municipalities? What has been the loss of revenues since the beginning of the recession?

THOMPSON: Well, the biggest cuts were experienced between 2009 and 2008. So state and local revenues declined by 18 percent, the largest decline in decades and decades. States, when they put their budgets together, looking forward to being able to provide an equivalent level of services to the previous budget cycle, have found budget holes of around $190 billion across all states back in 2010. Those sizes of those budget shortfalls have not been as large as 2010, but they've continued. So, for example, the budget gap that states anticipated in 2012 was $106 billion, and for 2013 they're looking forward to budget gaps of $44 billion. So they continue, although the deepest declines were in 2009 and 2010.

JAY: So there's essentially two things a state can do. They can either cut spending or raise revenue, as we all know. Now, the arguments against raising revenue by increasing taxes on the wealthy, there in fact have been some states that have done some of this. What's the actual evidence in terms of what happens when there is such increase in taxes?

THOMPSON: Well, broadly, there's basically no evidence that the states that have adopted targeted tax increases at affluent households have suffered economic repercussions. You know, this in part could be that in fact the amount of revenue those states have generated, while impressive, hasn't been even large enough to fill those budget shortfalls. So Oregon, for example, adopted a special temporary tax bracket on very high income households. They still had to implement budget cuts.

So the other explanation, though, is that in fact high-income households are not nearly as responsive to tax increases as some people might have you believe. My review of the evidence on what high-income households do in response when they face tax increases by state governments is I don't think that they leave. The research suggests that they don't leave a state. They're not less likely to continue to work or continue to invest or start small businesses. So there's probably the fact that states that have taken those steps to raise some revenue on high-income households are probably jointly a result that they haven't gone all that far toward raising revenue, and that rich households just aren't as responsive as the opponents seem to promise.

JAY: Now, before we dig into some of the arguments about whether or not to raise taxes at the upper end, I guess it's important that people have an understanding of where state tax revenue's coming from now. And if I understand it correctly, part of the problem here is that most of state tax revenue is a kind of regressive tax anyway. Explain what you mean by that. You talk about that in your paper.

THOMPSON: Sure. In fact, in all 50 states—so all 50 states have an higher effective tax rate on low-income households than they do on high-income households. So if you add up the taxes paid and divide it by their income, that gives you their effective tax rate.

So why does that result hold? It holds because property taxes are the dominant tax of local governments and sales taxes are the biggest state tax, and both of those taxes are regressive—they take more out of the income of lower- and middle-income households than upper-income households.

In addition, the states, many of the states that have income taxes also have fairly flat income taxes, like Massachusetts. The Commonwealth of Massachusetts, where PERI is located, has a flat income tax rate. So everyone pays the same rate. There's a little bit of progressivity in that there are some low-income levels that have a zero rate applied, but everyone who pays the tax pays the same nominal rate.

JAY: Now, just before we dig into some of the examples of states that have raised taxes some, I think it's important to point out something that's in your paper, which is the income, while there's been a big shift of income towards this top 1 percentile, it doesn't tell the whole story, what's been happening at the income level. The concentration of wealth in terms of assets and ownership is even more dramatic. What were your findings on that?

THOMPSON: Yeah. Well, we included some information from some good data sources on the distribution of income, the distribution of wealth. And so if you want a nice metric of the distribution of income, we look at the top 5 percent, the richest 5 percent of households. They control about 37 percent of all income. But when you look at assets or net worth, they control 60 percent of net worth. So the distribution in the concentration of wealth is much more extreme than the concentration of income.

JAY: And those numbers, I think, are 2007 numbers, which means that that actually could be even more now, because during recession, if I understand it correctly, you tend to have even more concentration of wealth, given that there's so much cheap stuff to buy up that if you are sitting on capital, it's a wonderful time to actually even accumulate more assets.

THOMPSON: That could be. I think the evidence on that—I mean, that's definitely one thing that can happen. But I think the evidence is that there are alternative ways that the things could go. You know, a lot of the wealth of very high income households is by privately owned corporations. And business assets and business—the value of businesses has suffered quite a bit. So it could be that the concentration of wealth is tempered a little bit. But the reality is it probably—I would say, I would think, based on what I've seen, that it hasn't changed that much.

JAY: So you think that 60 percent number still would be the correct number.

THOMPSON: Probably.

JAY: Right. Okay. Well, let's dig into, again, some examples of states. How much—that have had some wealth tax. Give us a couple of examples of states that have done it and what have been the consequences of it.

THOMPSON: Sure. One of the precursors, so one of the states sort of leading the way through example and also good research, was New Jersey. So before the crisis hit, in 2006 or 2004 they implemented a 2.6 percent new tax bracket on half-millionaires, so households with $500,000 in income or above. And so a solid study of that paper found that it raised $1 billion in revenue and had no real impact on outmigration behavior from New Jersey.

So, partly inspired by New Jersey, a handful of other states have also adopted sort of targeted additional rates on very high income households. So New York State adopted a rate that was nearly 9 percent for, you know, millionaires or half-millionaires. Oregon also had a temporary higher tax rate on very high income households. So [there are] a handful of states that have sort of taken the plunge in crafting, you know, targeted tax rates to get at those at the very top of the distribution.

JAY: And what happened?

THOMPSON: Well, those states have experienced considerable revenue from those increases. And looking back at the past ten years, you know, there's a nice report from the Institute on Taxation and Economic Policy from earlier this month that suggests that high income tax states are just as likely to be fast-growing as are zero income tax states, and zero income tax states are just as likely to be low-growing states as are high income tax states. There appears to be, on the overall, sort of the broad-brush economic performance, whether it's job growth, income growth, it appears to be no relationship whatsoever between these states adopting high income taxes or having no income tax whatsoever.

JAY: Well, let's start with one of the big arguments against raising taxes. This applies at any level, federal as well, but you've taken it up on the state level. And that's that people at the high income end are the, quote, job creators, and if you tax them, they will create less jobs. They'll invest less and they'll start less new businesses and all that. What did you find when you dug into that?

THOMPSON: Well, ultimately there's not much evidence to support that claim. I mean, there are a number of reasons to think that it's much weaker when you dig behind the superficial appeal. For example, there's a vast literature on the decision for entrepreneurs to start business. So self-employment, small businesses, and the tax—the literature on that very question, that decision to start new businesses, finds that there's no reason to think that tax increases by state and local governments, or at least income tax increases, actually deter the formation of small businesses. There are a couple of papers here and there that find that very high property taxes or payroll taxes may have some deterrence effect, but almost nothing on income taxes, so the taxes that actually get at the rich.

JAY: So actually that's—so the idea of moving more of the tax burden to the upper echelons on income might take some of the pressure off of raising taxes on property taxes and payroll taxes, so it actually becomes a job creator, in theory.

THOMPSON: Yeah. Actually, that's a very likely outcome. You know, why might it be that a payroll tax or a property tax would have a greater effect than an income tax? Well, a small business, when they start out, whether or not they're successful, they're going to be paying taxes on their payroll, they're going to be paying some forms of taxes. They won't actually be paying their income tax unless they're actually earning a profit. So startup conditions might be exactly when a small firm is more at risk of going under, and that's the time when they're paying these other taxes and not the income tax.

JAY: I mean, one of the counterarguments, I expect, would be that even small businesses need to go somewhere for money, and often they go to high-wealth individuals as investors, or you can get loans. And if these high-wealth individuals are getting taxed more, maybe they'll invest less in these smaller businesses. I mean, is there evidence on this?

THOMPSON: Overall there is a—the literature seems to suggest that the tax rate changes don't have an impact on their propensity to start a business. So where would the financing decision come into play there? Well, if capital markets were highly localized, and if the sources of financing and borrowing and startup money were highly local, then that story could possibly have some traction. But there's not a lot of reason to think that capital markets are very local. So small businesses, whether they're borrowing from banks—well, banks are, you know, primarily national banks, even international. So the linkage between the performance of a state and the access to credit of businesses in that state is actually not a very close link at all.

JAY: Okay. Well, in the next segments of our interview, we're going to keep drilling into Jeffery's research paper, and we're going to deal with questions like will people leave a state when taxes go up, will wealthy people work less and will they invest less, and other issues to do with the raising of taxes, which are one of the most fundamental debates going on in this society right now. So please join us for the next part of our interview with Jeffrey Thompson on The Real News Network.

HS: Kouluterveydenhuollon säästöt lisäsivät psykiatrisen hoidon tarvetta

HS:
Kouluterveydenhuoltoon 1990-luvulla tehdyt säästöt lisäsivät lasten ja nuorten psykiatrisen laitoshoidon tarvetta.

Tuoreen tutkimuksen mukaan avohoidossa eniten säästäneet kunnat joutuivat satsaamaan jo 2000-luvun alkupuolella huomattavasti vertailukuntia enemmän erikoissairaanhoitoon.

Itä-Suomen yliopistossa tänään tarkastettavan väitöstutkimuksen mukaan vaikeahoitoisia nuoria mielenterveyspotilaita päätyi kalliiseen laitoshoitoon erityisen paljon niistä yli 30 kunnasta, jotka säästivät 1990-luvulla rajuimmin kouluterveydenhuollossa sekä perhe- ja kasvatusneuvolatoiminnassa.

[...] "Lyhytnäköinen säästäminen ei tuonut toivottua tulosta, kun kulut laskettiin 15 vuoden ajalta", kertoo tutkija.

Säästöt olivat mittavia. Kouluterveydenhuoltoon käytettiin vielä vuonna 2008 vähemmän rahaa kuin 1994.

[...] Tutkijan mukaan perheille pitäisi tarjota ajoissa edullisia peruspalveluja.

Kouluterveydenhuollon "säästöt" ovat yksi esimerkki tämänkaltaisen leikkauspolitiikan lyhytnäköisyydestä sekä valtavasta inhimillisestä ja taloudellisesta hinnasta. Päinvastoin kuin nimi antaa ymmärtää, "säästöiksi" nimitetty julkisten palveluiden leikkaaminen ei usein ole säästeliästä - päinvastoin, hyvin usein se tuhlaa yhteisiä resursseja ja kohdentaa niitä yhä harvempien hyväksi.

Lue myös:

Tiede-lehti: Hoiva rakentaa muistia
YLE: Leikkauksien tilalle talouden elvytystä
YLE: Joulu on vaikeaa aikaa köyhissä lapsiperheissä
HS: Suomalaislapsia nyt köyhyysrajan alapuolella yhtä paljon kuin 70-luvulla

Robin Hahnel: “Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu”


HS 23.3.2012
Kouluterveydenhuollon säästöt lisäsivät psykiatrisen hoidon tarvetta

Kouluterveydenhuoltoon 1990-luvulla tehdyt säästöt lisäsivät lasten ja nuorten psykiatrisen laitoshoidon tarvetta.

Tuoreen tutkimuksen mukaan avohoidossa eniten säästäneet kunnat joutuivat satsaamaan jo 2000-luvun alkupuolella huomattavasti vertailukuntia enemmän erikoissairaanhoitoon.

Itä-Suomen yliopistossa tänään tarkastettavan väitöstutkimuksen mukaan vaikeahoitoisia nuoria mielenterveyspotilaita päätyi kalliiseen laitoshoitoon erityisen paljon niistä yli 30 kunnasta, jotka säästivät 1990-luvulla rajuimmin kouluterveydenhuollossa sekä perhe- ja kasvatusneuvolatoiminnassa.

Terveystieteiden maisteri Tarja Paakkonen tarkastelee tutkimuksessaan lasten ja nuorten mielenterveyspalveluja vuosina 1994–2008.Tarkasteltujen kuntien joukossa oli sekä pieniä että suuria.

"Lyhytnäköinen säästäminen ei tuonut toivottua tulosta, kun kulut laskettiin 15 vuoden ajalta", kertoo tutkija.

Säästöt olivat mittavia. Kouluterveydenhuoltoon käytettiin vielä vuonna 2008 vähemmän rahaa kuin 1994.

15 vuodessa tapahtui paljon muutakin. Lasten ja nuorten psykiatrian erikoissairaanhoidon avohoito kolminkertaistui ja osastohoito lisääntyi puolitoistakertaisesti.

Paakkonen selvitti Kuopion Niuvanniemen oikeuspsykiatrisessa sairaalassa tahdonvastaisesti hoidettujen lasten ja nuorten elämänvaiheita.

Monella tutkituista 52 potilaasta oli takanaan monentyyppistä väkivaltaa ja traumaattisia kokemuksia. Osasto avattiin 2004. Hoidettavaksi saatiin poikkeuksellisen vahvasti oirehtivia lapsia ja nuoria.

"Palvelujärjestelmä ei ole osannut vastata oikea-aikaisesti vaikeahoitoisten nuorten ja lasten tarpeisiin. Monen kohtalona on ollut siirtyä vain hoidosta toiseen."

Tutkijan mukaan perheille pitäisi tarjota ajoissa edullisia peruspalveluja.

"Ei ole millään lailla järkevää, että hoidot alkavat suoraan erikoissairaanhoidosta. Hoitojärjestelmän pitäisi olla käytettävissä silloin kun oirehdinta ja tuen tarve alkavat."

Vaikeahoitoisen alaikäisen laitoshoito on kallista, hoitokulut voivat nousta jopa 1,7 miljoonaan euroon 18 ikävuoteen mennessä.

"Apua tarvitsisivat erityisesti ne lapset, joiden vanhemmilla on päihdeongelmia ja rikollista käyttäytymistä. Ilman riittävää vanhemmuuden tukea he ovat vaarassa syrjäytyä tästä erikoissairaanhoitoon painottuneesta palvelujärjestelmästä."

Niuvanniemen lisäksi vaikeahoitoisimpia lapsia ja nuoria hoidetaan myös Tampereella. Kolmas yksikkö on aloittamassa syksyllä Kellokosken sairaalassa pääkaupunkiseudulla.

Tutkimus: Poliittisilla kytköksillä saa helpommin pelastuspaketteja

Tutkimus:
We analyze the likelihood of government bailouts of 450 politically connected firms from 35 countries during 1997-2002. Politically connected firms are significantly more likely to be bailed out than similar nonconnected firms. Additionally, politically connected firms are disproportionately more likely to be bailed out when the IMF or World Bank provide financial assistance to the firm’s home government. Further, among bailed-out firms, those that are politically connected exhibit significantly worse financial performance than their nonconnected peers at the time of and following the bailout.
Faccion ym. toteuttamassa tutkimuksessa analysoitiin 450 yritystä 35 maassa, joilla oli eriasteisia poliittisia kytköksiä vuosina 1997-2002. Tutkimuksen mukaan yritykset, joilla oli voimakkaat kytkökset poliitikkoihin ja puolueisiin, olivat todennäköisimpiä yksityisen sektorin pelastuspakettien saajia.

Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) ja Maailmanpankin antaessa rahoitustukea yrityksen kotimaan hallitukselle, parhaiten poliittisessa elämässä "verkostoituneet" yritykset olivat todennäköisimmin pelastettavien joukossa. On tärkeää huomata, että näiden yritysten taloudellinen suorituskyky oli selvästi huonompi kuin "ei-verkostoituineilla" sekä pelastuspakettien aikana että verorahoin jaettujen tukien jälkeen.

Tutkimus nostaa esille yhden esimerkin siitä, kuinka yhteiskunnan taloudellisen lohkon korruptio ja epädemokraattisuus voivat levitä myös muille yhteiskunnan osa-alueille – esimerkiksi edustuksellisen demokratian instituutioihin. Suuryritysten poliittiset kytkökset ja lobbausvalta vaikuttavat tutkitusti valtioiden talouspolitiikan suuntaan. Tässä mielessä markkinatalouden ääni per euro -periaate tunkeutuu politiikan puolelle, jossa periaatteessa kuuluisi toteuttaa tasavertaista ääni per ihminen -periaatetta.

Tutkimus: CIA:n salaoperaatiot lisäsivät Yhdysvaltojen vientiä

Tutkimus:
Increased political influence, arising from CIA interventions during the Cold War, was used to create a larger foreign market for American products. Following CIA interventions, imports from the US increased dramatically, while total exports to the US were unaffected.
Harvardin, New Yorkin ja Essexin yliopistoissa työskentelevien tutkijoiden yhteisessä tutkimuksessa selvitettiin CIA:n salaisten kansainvälisten operaatioiden merkitystä yhdysvaltalaisten yritysten viennin kannalta.

Tutkijat tulivat siihen johtopäätökseen, että CIA:n operaatiot, joissa joko asetettiin uusia nukkehallintoja tai tuettiin olemassaolevia hallintoja, johtivat kohdemaissa yhdysvaltalaisten tuotteiden tuonnin selvään lisääntymiseen. Tämä lisäys johtui tutkijoiden mukaan siitä, että CIA:n tukemat hallinnot ostivat suoraan yhdysvaltalaisia hyödykkeitä valtaan päästyään.

Tutkijoiden mukaan Yhdysvallat toteutti poliittisia interventioita köyhemmissä maissa oman teollisuuden viennin voimistamiseksi erityisesti niiden tuotteiden kohdalla, joissa Yhdysvallat oli suhteessa heikompi tuottaja. Tutkimuksen tulokset osaltaan murentavat sitä yleistä virheellistä käsitystä, että Yhdysvaltojen voimakas taloudellinen kehitys olisi "vapaiden markkinoiden" aikaansaannosta.

Lue myös:

Talouden suunnittelusta

The Real News: Korkeammat verot eivät saa rikkaita muuttamaan

Video on kolmas osa The Real Newsin kolmiosaisesta reportaasista, joka käsittelee Massachusettsin yliopistossa tehtyä laajaa tutkimusta rikkaiden käyttäytymisestä suhteessa veroihin ja niiden korotuksiin Yhdysvalloissa. Kyseessä on sama tutkimus, johon eilen blogiimme poimima Talouselämän uutinenkin pohjasi. Videolla The Real Newsin Paul Jay haastattelee tutkimuksen tehnyttä Jeffrey Thompsonia.

Thompsonin tutkimukset osoittavat, että ansiotuloverojen muutaman prosenttiyksikön korotus ei saa rikkaita muuttamaan. Tutkittaessa ihmisten muuttokäyttäytymistä ei verotus ole merkittävä taustalla vaikuttava tekijä. Ja tämä pätee jopa Yhdysvalloissa, missä verotus vaihtelee eri osavaltioiden välillä ja muutto osavaltiosta toiseen on helpompaa kuin esimerkiksi maasta toiseen muuttaminen Euroopassa. Syy tähän on, että jokaisella meistä on voimakkaat siteet asuinpaikkaamme, ja että muuttaminen on erittäin suuri operaatio.

 

Why wouldn't a rich person leave the state if you hike their income tax rate by a couple of percentage points? Well, they have ties to the state, meaningful, deep ties to the state, just like most people. It's costly for them to move. It's costly for them to sell their house. It's costly for them to go through the process of finding new schools for their kids. They have business connections. They have deep ties to a community. And they appreciate quality public services, good roads, good schools, public safety, just like anybody else. And so when you look at, dig into the evidence on the migration behavior, we find that they don't leave.

Sen sijaan tutkimuksessa huomattiin, että todennäköisin reaktio tuloverojen korotuksiin on verosuunnittelun lisääminen. Ne, joilla on siihen mahdollisuus, yrittävät entistä voimakkaammin välttyä maksamasta nousseita veroja.

It's very costly to up and move, to relocate yourself to a different state. It's very costly to shut down a business, for example, or change a career, but it's not very costly to hire tax attorneys or tax planners to help you find ways to get around it. And that's probably the most abundant area that people are reacting in. But the primary impact of this kind of tax shifting—you know, using deductions more aggressively, using tax shelters more aggressively—is that it actually diminishes the tax revenue haul that you would expect otherwise, but doesn't necessarily impact the economy.

Kuitenkaan, tällä ei Thompsonin mukaan ole suurta vaikutusta itse talouteen. Ansiotulojen verotuksen kiristyessä veronkierto lisääntyy ja korotetusta verosta ei saada maksimaalista tuottoa, mutta tuloverojen kiristämisellä ei ole juurikaan vaikutusta sijoittamis- ja työllistämishalukkuuteen. Ihmiset jatkavat edelleen liikevoittojen tavoittelemista ja silloin he sijoittavat sekä työllistävät.

Just because someone is sheltering some tax income more aggressively, they're not less likely to make real investments. They're making those investments to make as much profit as they can, and that doesn't change anything. They're not less likely to employ workers. That's all based on economic fundamentals. 

 

It will mean that the tax policy change will bring in less revenue than it would otherwise, but when policymakers confront that reality and they ask themselves, we know we're going to lose some money through aggressive tax planning—. But that revenue loss pales in comparison to the revenue gained from actually following through and raising the tax.

Ja vaikka lisääntyneen veronkierron johdosta veronkiristys ei tuo julkiselle sektorille niin suuria tuloja kuin mahdollista, veronkierrosta aiheutuva tappio on silti minimaalinen suhteessa verojen nostamisesta koituneisiin tuottoihin. Lisäksi tappioita voidaan pyrkiä vähentämään viranomaisten toimesta tukkimalla erilaisia veronkierron mahdollistamia porsaanreikiä tai lakkauttamalla sen suoraan mahdollistamia käytäntöjä, kuten hallintarekisteri Suomessa.

Lue Myös:

TE: Tekeydy ulko­maalaiseksi, vältä verot
Suomen Attac: Pörssin hallintarekisteröinnin laajentaminen edesvastuutonta


The Real News 09.04.3012
Taxes Do Not Mean Rich Will Leave

Jeff Thompson pt.3: Study shows that if States raise taxes the rich will not relocate

PAUL JAY, SENIOR EDITOR, TRNN: Welcome to The Real News Network. I'm Paul Jay in Washington.

We're continuing our series of interviews with Jeffrey Thompson, who's recently written a paper looking at ways states can raise revenue and what would happen if they raise taxes on the upper tier, on the 1 percent. Will they stop working? Will they stop investing? Well, as you'll see if you watch the earlier episodes of the interview, Jeffrey Thompson concludes the rich will not go on strike. But will they just leave? If one state raises its taxes, will wealthy people just move out of the state or do something else to avoid taxes, for example, spend most of their time hiring tax lawyers to figure out ways not to pay the taxes?

So now joining us again to discuss this issue is Jeffrey Thompson. He's a assistant research professor at PERI institute, University of Massachusetts, in Amherst. Thanks again for joining us, Jeffrey.

JEFFREY THOMPSON, ASSISTANT RESEARCH PROF., POLITICAL ECONOMY RESEARCH INST.: Happy to be here.

JAY: So let's start with will they just hit the road. Will wealthy people simply figure out a way to at the very least change their official residence, so they go to some low tax state and avoid higher taxes? What do we know about this?

THOMPSON: We know a fair amount. There's been a lot of good research in recent years. You know, for a starter on this topic, this is probably the most dramatic way that someone could respond, and it's the one that, you know, keeps conscientious public officials awake at night, the idea that all of the rich people are going to up and leave the state. But in practice—and the reality is they actually don't.

Why wouldn't a rich person leave the state if you hike their income tax rate by a couple of percentage points? Well, they have ties to the state, meaningful, deep ties to the state, just like most people. It's costly for them to move. It's costly for them to sell their house. It's costly for them to go through the process of finding new schools for their kids. They have business connections. They have deep ties to a community. And they appreciate quality public services, good roads, good schools, public safety, just like anybody else. And so when you look at, dig into the evidence on the migration behavior, we find that they don't leave.

JAY: Well, is the reason for that, so far, at least, is because the states that have had income taxes—millionaire taxes, sometimes it's called—that these taxes have been rather timid, and they haven't been enough, I think, in most cases to actually forestall or put off cuts in social expenditure? So is there some line that gets crossed that if the tax gets higher, and thus have more significant impact to put off those kinds of social spending cuts, but when you get to those numbers maybe people do leave? I mean, what do we know about that?

THOMPSON: In principle that's got to be true. You know, if you think about—.

JAY: There's got to be some line you cross.

THOMPSON: There's got to be some line. You know, if you think about it, if you're deciding whether to live in state A or state B right next door, you know, you sort of keeping tabs on how big that difference is. And for $100, surely you're not going to move. For $10,000, probably not. You know, there's some research evidence that suggests that for your average person, the difference in terms of looking at the benefits measured over a lifetime, a lifetime of benefits—so over 20 or 30 years, the difference is going to have to be at least $300,000 to trigger you to want to even think about moving. But if you get to the very upper echelons, if you're starting to talk about millions of dollars in differences, that's going to inspire someone to leave.

So at some point, you know, clearly you're going to have a big impact on people's behavior. But now, in the current situation, where the highest tax rates, the highest marginal rates are right around 10 percent, that's just not enough to trigger a meaningful response.

JAY: Well, how much more do you think rates should go or need to go so that there's a real impact in not having to do so much cutbacks on the social expenditure side?

THOMPSON: There are two important ways to think about that question. One is how far could we go with temporary hikes that are essentially geared to be countercyclical. So back in 2010, or even early 2011, 2009, how far could states go in terms of temporary targeted tax increases at the bottom? I think there's quite a bit of room for a few points higher, at least on a temporary basis. The case is stronger for temporary hikes in a downturn, because the overall problem facing the economy is depressed demand. And also, the long-term, households are going to move based on their perception of the long-term costs. So a temporary increase of a few percentage points is going to add up to very little over the lifetime of a very rich person. So you can go much higher on a temporary basis.

Over the long term we've got to conclude that the room to move on the part of state tax makers, state tax policy makers, is less. My paper doesn't shed much light on exactly how high states can go. It's probably reasonable to think that a couple of percentage points beyond where they are now—but it's definitely less than the room to move in the short term.

JAY: Now, in your paper, you don't address the issue of are there things states could do to make it less advantageous to move for the sake of tax avoidance. Have you looked into that at all?

THOMPSON: We didn't look into that in the paper, but we do know that one of the likely ways of responding is not actually moving. It's basically high-income people—very high income people commonly own homes in multiple jurisdictions. And so it's fairly easy for them to claim residence in a different state. So there are means of tax rules regarding residency that you could tighten up to make it harder for someone to claim residence in another state, and also just simply enforcing existing rules, doing a more solid investigative job on the auditing side to confirm, if you're saying you're only a part-year resident, are you really only a part-year resident. So there are administrative and auditing tools that states could use to minimize that type of behavior.

JAY: If they had the will to do so.

THOMPSON: Yeah.

JAY: Well, the other big thing in terms of avoiding taxes, obviously, is not moving, but the first step would be: call your army of tax lawyers and figure out ways to avoid the tax, I suppose also even including, you know, ways to shift income offshore and such. But what have you found in terms of, so far at least, what's the experience of tax avoidance when states do raise high income level taxes?

THOMPSON: This in fact is probably the most likely means of response by high-income households, and it's the least costly as well. It's very costly to up and move, to relocate yourself to a different state. It's very costly to shut down a business, for example, or change a career, but it's not very costly to hire tax attorneys or tax planners to help you find ways to get around it. And that's probably the most abundant area that people are reacting in.

It's important for policymakers especially, and, really, the general public, to understand that this is happening. But the primary impact of this kind of tax shifting—you know, using deductions more aggressively, using tax shelters more aggressively—is that it actually diminishes the tax revenue haul that you would expect otherwise, but doesn't necessarily impact the economy. Just because someone is sheltering some tax income more aggressively, they're not less likely to make real investments. They're making those investments to make as much profit as they can, and that doesn't change anything. They're not less likely to employ workers. That's all based on economic fundamentals. It will mean that the tax policy change will bring in less revenue than it would otherwise, but when policymakers confront that reality and they ask themselves, we know we're going to lose some money through aggressive tax planning—. But that revenue loss pales in comparison to the revenue gained from actually following through and raising the tax.

JAY: So the devil's really in the detail of how the tax is written as well, I would guess; that, you know, you might find a situation where a populist politician wants to talk about raising taxes on the rich and all that. But when you actually get into the wording of how the taxes get raised, that's where the space either opens or doesn't for tax avoidance. So it would really take a lot of—what's the word?—scrutiny on the part of the public to make sure that these things, these measures really are tax increases.

THOMPSON: Yeah, I think that's right. I mean, I guess I would shift the focus to the real—the scrutiny should, of course, be on how much money is really going to be raised. But also, if the scrutiny is applied to the issue of how it's going to impact the state or the economy, I think that's an area of fruitful conversation as well.

You know, we expect that, you know, if you adopt, like New Jersey did, or Oregon or New York, if you adopt an extra income tax bracket on income above some threshold, above $500,000, that is going to raise real revenue. I mean, the evidence suggests in the case of New Jersey they raised $1 billion a year. You know, if Connecticut were to adopt a similar 2.5 point increase on those incomes, it would raise $800 million a year.

So we expect there to be real revenue. It's just going to be offset by some millions of dollars lost in evasion. But the behavioral response, in terms of less jobs being available or less, you know, investment or less businesses, that's what's going to be, you know, not as dramatic, nearly so dramatic as what people might expect.

JAY: Thanks very much for joining us, Jeffrey.

THOMPSON: Thank you.

JAY: And thank you for joining us on The Real News Network.

Talouselämä: Rikkaat eivät vähennä työntekoa verotuksen kiristyessä

Talouselämä:
Ansiotuloverotusta ei saa kiristää, koska se vähentäisi hyvätuloista motivaatiota tehdä työtä. Tätä argumenttia on käytetty usein hyvätuloisten verotuksen kiristämisen vastustamiseen.

Uusi Massachusettsin yliopistossa tehty amerikkalaistutkimus kuitenkin viittaa siihen, että argumentti ei ole kovin pätevä. (...) Tutkimuksen mukaan hyvätuloiset kotitaloudet eivät todellisuudessa tee merkittäviä muutoksia taloudelliseen käyttäytymiseensä pienten veronkorotusten vuoksi.

Esimerkiksi hyvätuloiset lääkärit eivät tutkimuksen mukaan muuttaneet työtuntiensa määrää veromuutosten vuoksi.


Talouselämä 27.03.2012
Taas yksi rikkaita koskeva myytti on kumottu


Ansiotuloverotusta ei saa kiristää, koska se vähentäisi hyvätuloista motivaatiota tehdä työtä.

Tämä argumenttia on käytetty usein hyvätuloisten verotuksen kiristämisen vastustamiseen.

Uusi Massachusettsin yliopistossa tehty amerikkalaistutkimus kuitenkin viittaa siihen, että argumentti ei ole kovin pätevä. Tutkimuksesta kirjoittaa Wall Street Journal.

Tutkimuksen mukaan hyvätuloiset kotitaloudet eivät todellisuudessa tee merkittäviä muutoksia taloudelliseen käyttäytymiseensä pienten veronkorotusten vuoksi.

Esimerkiksi hyvätuloiset lääkärit eivät tutkimuksen mukaan muuttaneet työtuntiensa määrää veromuutosten vuoksi.

Tietysti jos suurten tulojen verotus nousee 100 prosenttiin, rikkaat työskentelisivät vähemmän, tutkimus toteaa. Muutokset verotuksessa saavat hyvätuloiset myös muuttamaan taloudellista käytöstään siten, että he esimerkiksi myyvät osakkeitaan ennen kuin pääomaverot kiristyvät.

Harvinaisempaa kuitenkin on, että veromuutokset saavat rikkaita muuttamaan käyttäytymistään ja esimerkiksi tekemänsä työn määrää.

Talouselämä: Nuoret joutuvat valitsemaan ammattinsa liian aikaisin

Talouselämä:
Suomen koulutusjärjestelmä pakottaa nuoren valitsemaan ammatin liian aikaisin, sanoo Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Kiti Müller.

Ammatin joutuu valitsemaan hänen mukaansa jo silloin, kun itseymmärrys on vasta kehittymässä. Prosessissa tärkeitä ovat otsalohkot, jotka kypsyvät noin 25-vuotiaaksi asti.

- Nuoren älyllinen suorituskyky saattaa olla aikuisen tasolla, mutta tuntemus siitä, mitä hän haluaa tehdä elämässään ei välttämättä ole sellaisessa vaiheessa, että ratkaisuja kykenee tekemään, professori sanoo
Taloussanomat, 6.4.2011:
Viidennes työssä käyvistä ruotsalaista kokee olevansa jumissa työpaikassaan. Sekä ammatti että työpaikka tuntuvat heistä vääriltä.

– Ihmiset jäävät työpaikkoihin, jotka tekevät heidät sairaiksi, ja joissa he eivät viihdy, sanoo asiaa tutkinut työpsykologian professori Gunnar Aronsson Tuhkolman yliopistosta

(...) Vaikka työ tuntuukin väärältä, niin silti moni päättää jäädä. Aronssonin mukaan työpaikasta lähteminen ei ole helppoa. Moni pelkää pysyvän työpaikan menettämistä tai palkan putoamista. Myöskään sopivaa työtä ei ole helppo löytää, joten moni valitsee sopeutumisen.

(...) Tämä on hänen mukaansa iso ongelma, ja tarkoittaa, että ihmiset eivät saa käyttää täyttä potentiaaliaan työssä.


Talouselämä 24.03.2012
Professori: Nuoret joutuvat valitsemaan ammattinsa liian aikaisin


Suomen koulutusjärjestelmä pakottaa nuoren valitsemaan ammatin liian aikaisin, sanoo Työterveyslaitoksen tutkimusprofessori Kiti Müller.

Ammatin joutuu valitsemaan hänen mukaansa jo silloin, kun itseymmärrys on vasta kehittymässä. Prosessissa tärkeitä ovat otsalohkot, jotka kypsyvät noin 25-vuotiaaksi asti.

- Nuoren älyllinen suorituskyky saattaa olla aikuisen tasolla, mutta tuntemus siitä, mitä hän haluaa tehdä elämässään ei välttämättä ole sellaisessa vaiheessa, että ratkaisuja kykenee tekemään, professori sanoo.

Müllerin mukaan aivojen kannalta olisi hyvä vähentää oppilaan valinnan mahdollisuutta peruskoulussa ja toisella asteella. Sitä vastoin korkeakoulussa pitäisi voida yhdistää erilaisia opintoja toisiinsa nykyistä vapaammin.

Jos ihmisellä on liikaa vaihtoehtoja ja liian vähän aikaa pohtia niitä, voi syntyä rasitustila, Müller kertoo. Hänen mukaansa noin 25-30 prosenttia opiskelijoista kärsii ainakin ajoittain toimintakykyä ja opiskelua haittaavasta ahdistuksesta tai masentuneesta mielialasta.

Taloussanomat: Islanti osoittautumassa ihannevelalliseksi

Taloussanomat:
Islanti aikoo maksaa osan Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n ja Pohjoismaiden sille myöntämistä lainoista takaisin ennen määräaikaa.

(...) Summa vastaa reilua viidennestä Islannin IMF:tä ja Pohjoismailta vuonna 2008 saamasta rahoituksesta. Islanti joutui tukeutumaan kansainväliseen apuun sen jälkeen, kun maan suurimmat pankit jättivät maksamatta kymmenien miljardien eurojen velat.
Kepa, 22.11.2011:
Islanti hoiti kriisiään toisin kuin perinteiset opit olisivat velvoittaneet: hyvinvointi säilytettiin ja sitä jopa vahvistettiin. Talous lähti nousuun, vaikka kaikki valtavirran talousopit sanoivat, että sen olisi pitänyt lähteä laskuun.

Islanti teki oikein, kun se päätti vuonna 2008 antaa kriisipankkien kaatua eikä suostunut sosialisoimaan niiden tappioita. Vahvasti elvyttävä talouspolitiikka oli oikea ratkaisu, samoin kuin pääomaliikkeiden vahva kontrolli.

Näin totesi kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n Islannin edustaja Franek Rozwadowski konferenssissa, jonka IMF järjesti 27. lokakuuta Reykjavikissa yhdessä maan hallituksen kanssa.

(...) Vaikka IMF:n edustajien avaukset ovat yllättäviä, ne eivät tule aivan puun takaa. Noin 30 vuoden kokemukset kehitysmaiden velkakriiseistä ovat opettaneet, että eurooppalainen budjettikuri- ja sanelupolitiikka eivät ole paras lääke talouslaman hoidossa.
Lue myös:

IMF: Islanti teki oikein antaessaan pankkien ja sijoittajien kärsiä
Robin Hahnel: “Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu”



Taloussanomat 16.03.2012
Islanti osoittautumassa ihannevelalliseksi


Islanti aikoo maksaa osan Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n ja Pohjoismaiden sille myöntämistä lainoista takaisin ennen määräaikaa.

Islannin keskuspankin eli Sedlabankin eilen antaman tiedotteen mukaan Islanti aikaistaa 116 miljardin kruunun eli noin 697 miljoonan euron lainan takaisinmaksua.

Summa vastaa reilua viidennestä Islannin IMF:tä ja Pohjoismailta vuonna 2008 saamasta rahoituksesta. Islanti joutui tukeutumaan kansainväliseen apuun sen jälkeen, kun maan suurimmat pankit jättivät maksamatta kymmenien miljardien eurojen velat. Islannin 33 kuukauden pituinen tukiohjelma päättyi elokuussa.

– Tämänpäiväinen suoritus on osa lyhytaikaisen velan maksamista ja siten vähentää kustannuksia, jotka aiheutuvat ulkomaisten valuuttareservien ylläpitämisestä keskuspankissa ilman, että rahoitusriskejä kasvatetaan tai varantoja tyhjennetään, keskuspankki ilmoitti.

IMF:lle maksettava lainaerä olisi erääntynyt ensi vuonna. Pohjoismaille Islanti on maksamassa vuosina 2014 ja 2015 erääntyviä lainoja sekä osan vuonna 2016 erääntyvistä lainoista. Alkuperäinen lainamäärä oli keskuspankin mukaan kokonaisuudessaan 3,4 miljardia euroa.

Talouden suunnittelusta

Blogitekstissä esitetään perusteluita sille, että talouden suunnittelu on yleinen käytäntö eri talousjärjestelmissä ja talouden eri tasoilla. Talouden suunnittelu ei itsessään ole ongelmallista, vaan keskeistä on tapa, jolla suunnitellaan. Kommunistiset suunnitelmataloudet olivat keskusjohtoisia komentotalouksia. Sekä nykyisissä että menneissä markkinatalouksissa on turvauduttu valtioissa ja yrityksissä talouden suunnitteluun. Osallisuustalouden kaltaisia demokraattisen suunnittelun ideoita on punnittava kriittisesti teoriassa ja käytännössä, mutta niitä ei tulisi hylätä ideologisesta pelosta talouden suunnittelua kohtaan. 

Esitellessämme osallisuustalouden ideaa kohtaamme usein yleisen käsityksen siitä, että talouden suunnittelu on kommunistista ja näin ollen vältettävää. Kommunistisissa maissa käytössä ollut keskusjohtoinen suunnitelmatalous on osoitettu sekä teoreettisesti että käytännössä erittäin ongelmalliseksi muun muassa ekologisuuden, oikeudenmukaisuuden, tehokkuuden ja demokraattisuuden suhteen. Keskusjohtoinen suunnitelmatalous on myös osoitettu äärimmäisen epädemokraattiseksi ja hierarkkiseksi talouden suunnittelun malliksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että talouden suunnittelu ylipäätään on pahasta. Eikä se myöskään tarkoita sitä, että reaalisosialismeilla, kuten Neuvostoliitolla ja Kiinalla, olisi ollut yksinoikeus talouden suunnitteluun.

Vapaiden markkinoiden ideaaliin kuuluu ajatus siitä, että suhteellisen samankokoiset tuottajat kilpailevat keskenään kuluttajista ja tämän kilpailun ansiosta yhteiskunta laajemmin hyötyy, sillä kilpailuasetelma saa tuottajat tehostamaan toimintaansa. Taloustoimijoiden, kuten tässä tapauksessa tuottajien, koolla on merkitystä, sillä jos osa toimijoista saavuttaa merkittävästi toisia paremman valta-aseman, markkinakilpailu alkaa hyödyttää määräävässä asemassa olevaa toimijaa. Suurempi yritys voi väliaikaisella tappiohinnoittelulla pudottaa kilpailijoita pois pelistä tai esimerkiksi ostaa kilpailijoiden ideat, lahjakkuudet tai peräti koko toiminnan itselleen. Tästä syystä nykyisissä markkinatalouksissa on eriasteisia kilpailulainsäädäntöjä, joilla pyritään takaamaan tuottajien suhteellinen samanarvoisuus markkinakilpailussa ja turvaamaan taloudellisen toiminnan yhteiskunnallisia hyötyjä.

Miten tämä kaikki liittyy talouden suunnitteluun? Viime vuosikymmeninä maailmantaloudessa toimivien suuryritysten koko on kasvanut säännöllisesti ja tämän kasvun myötä enenevä osa taloudellisesta toiminnasta on siirtynyt uudenkaltaisen suunnittelun piiriin. Kansainväliset talousinstituutiot, kuten Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto, ovat kannustaneet erityisesti talousvaikeuksissa rämpiviä maita avaamaan lainsäädäntöänsä niin, että maiden veropolitiikka suosisi ulkomaista omistusta ja monikansallisia suuryhtiöitä. Maailmanpolitiikan  professori Teivo Teivainen kirjoitti Helsingin Sanomissa, että käytännön kapitalismi on erkautunut kauaksi markkinaintoilijoiden teoreettisista ideaaleista:
Maailmankaupasta kiistellessään sen enempää oikeisto kuin vasemmistokaan ei liiemmin vaivaa päätään sillä, että huomattava osa kansainvälisestä kaupasta käydään monenlaista säätelyä harjoittavien suuryritysten sisällä. OECD:n uusimpien arvioiden mukaan jopa yli puolet maailmankaupasta käydään kansainvälisten konsernien eri maissa sijaitsevien tytäryhtiöiden välillä.  
Kun yritysten yhteenliittymä ostaa itseltään ja myy itselleen, hinnanmuodostus poikkeaa taloustieteen ideaalimallien olettamasta vapaasta kysynnästä ja tarjonnasta. Siirtohinnoittelulla suuryritysten strategisen suunnittelun konttorit pyrkivät ohjaamaan voitot sinne, missä se on niille verotuksellisesti hyödyllisintä. Tällöin on vapaiden markkinoiden sijaan aiheellista puhua kapitalistisesta suunnitelmataloudesta. 
Yhdysvaltain tulliviranomaisten tilastoista löytyy satojen dollareiden yksikköhintaan Trinidadista ostettuja kuulakärkikyniä ja Israelista hankittuja appelsiinimehupurkkeja. Yritykset säätelevät voittojensa kohdentumista myös kirjaamalla markkinahinnasta poikkeavia konsulttipalkkioita tai velkajärjestelyjä omille yksiköilleen. 
Tarkkaan suunnitelluilla kirjanpitokoukkauksilla alhaisen tai olemattoman verotuksen alueelle suuret banaaniyritykset ovat saaneet Latinalaisen Amerikan tuottajamaiden tytäryhtiöitään tarvittaessa näyttämään tappiollisilta. Ne ovat kirjanneet Jerseyn tai Caymansaarten kaltaisissa veroparatiiseissa sijaitsevat toiset tytäryhtiönsä veloittamaan tuottajayhtiöitään erilaisten hallinto-, rahoitus- ja vakuutuspalveluiden käytöstä.  
Teivainen huomauttaa myös, että hänen kuvaamansa 'kapitalistinen suunnitelmatalous' on pääasiassa lainmukaista, koska verosuunnitteluun erikoistuneet asiantuntijayritykset osaavat ottaa asiakkaidensa 'kirjanpitokoukkauksissa' paikallisen verottajan vaatimukset hyvin huomioon.

Verosuunnittelun lisäksi yritykset harjoittavat muitakin suunnittelun muotoja. Yksinkertainen esimerkki voidaan ottaa yrityksestä, joka lanseeraa uutta tuotetta markkinoille. Kuluttajien kiinnostusta on saatettu mitata erilaisin koekäyttäjäryhmien testein, mutta lopullista tuotteen kysyntää on hyvin vaikea ennustaa etukäteen. Yritys suunnittelee julkaisuaikataulun, ottaa huomioon tuotannossa vaadittavat panokset ja muut kustannukset, asettavat julkaisemansa tuotteen hinnat niin, että arviolta tuotetta ei jää varastoihin, mutta ei myöskään tulisi ylikysyntää ja niin edelleen. Näissä kaikissa vaiheissa suunnittelulla on keskeinen rooli.

Yritykset harjoittavat myös strategista suunnittelua. Markkina-arvoltaan maailman suurimmaksi yhtiöksi hiljattain noussut Apple on harjoittanut strategista suunnittelua tuottaessaan kosketusnäyttölaitteita, joiden teknologia on niin uutta, ettei komponentteja pystytä valmistamaan niin paljon, että määrä vastaisi kysyntää. Tilanne on johtanut siihen, että Apple on tehnyt useiden vuosien mittaisia sopimuksia komponenttivalmistajien kanssa sekä tallennuskomponenteista (flash-muisti) että kosketusnäyttöpaneeleista. Osa näistä sopimuksista sisältää Applen investointeja uusiin tehtaisiin sekä pidemmän aikavälin ostositoumuksia.

Johtuen Applen poikkeuksellisen suuresta käteisvarannosta, yhtiö on voinut ostaa suuren osan valmistettavista komponenteista jo etukäteen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vaikka kilpailijat kehittäisivät merkittävästi paremman tuotteen, heillä ei ole mahdollisuutta valmistaa tuotetta samalla mittakaavalla. Johtuen Applen edullisesta neuvotteluasemasta, yhtiö maksaa komponenteista alan analyytikoiden mukaan selvästi muita alhaisempaa hintaa. Apple on myös pyrkinyt solmimaan yksinoikeussopimuksia komponenttivalmistajien kanssa. BusinessWeekin artikkelissa kuvataan, kuinka Apple hamstrasi lasereiden valmistajien tuotantoa yksinoikeudella itselleen. Tätä yhtiöiden suunnittelun muotoa kutsutaan kauppatieteissä 'toimitusketjun hallinnaksi' (supply chain management). Applen harrastama suunnittelu, 'toimitusketjun hallinta', on yleistä suuryhtiöiden toiminnassa. Esimerkiksi maailman suurimpiin kuuluvat öljy-yhtiöt kontrolloivat Applen tavoin koko tuotantoketjua kuljetuksista ja jalostusprosessista myyntiin asti.

Myös kapitalistiset valtiot ovat harjoittaneet historiansa aikana monen muotoista talouden suunnittelua tuotantokapasiteettinsa parantamiseksi ja talouskehityksensä turvaamiseksi. Kehittyneiden länsimaiden harjoittama protektionismi, jonka avulla esimerkiksi Englanti aikanaan ja myöhemmin Yhdysvallat vakiinnuttivat taloudellisen johtoasemansa, on yksi tällaisen suunnittelun muoto. Arvovaltaisen taloushistorioitsijan Paul Bairochin mukaan Yhdysvallat harjoitti voimakasta protektionismia valtion itsenäistymisestä alkaen 1920-luvulle asti ja Bairoch painottaa, että tämä vahvan protektionismin aikakausi kiihdytti Yhdysvaltain kasvua ja sen myötä myös kaupankäyntiä. [1] Alexander Hamilton, yksi Yhdysvaltojen talousohjelman merkittävimmistä suunnittelijoista, piti englantilaisten ideoita "vapaasta kaupasta" haitallisina Yhdysvaltojen kehitykselle, koska hänen mielestään "vapaa kauppa" suosii voimakkaasti kolonialistisia ja imperialistisia valtoja. Hamilton puolusti voimakkaasti valtion roolia talouden suunnittelussa erilaisten tullien ja tariffien muodossa. Bairochin mukaan 1900-luvulle tultaessa Yhdysvallat oli maailman protektionistisin valtio.

Toinen valaiseva esimerkki kapitalististen valtioiden taloussuunnittelusta on Yhdysvallat toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeisinä vuosikymmeninä. Sodan aikaan Yhdysvaltojen talous oli voimakkaassa valtion ohjauksessa ja merkittävä osa taloustuotannosta oli suoraan tai epäsuorasti valtion rahoittamaa. Yhdysvaltojen teollinen tuotantokapasiteetti yli kolminkertaistui sodan aikana ja sodanaikainen taloussuunnittelu loi perustan yhdelle taloushistorian suurimmista kasvukausista sodan jälkeisillä parilla vuosikymmenellä. Yhdysvallat ja Iso-Britannia laativat keskenään sodan jälkeisen talousohjelman Bretton Woods -konferenssissa. Tätä vuonna 1944 laadittua ohjelmaa oli suunnittelemassa muun muassa englantilainen taloustieteilijä John Maynard Keynes, joka piti valtioiden taloudellista suvereniteettiä keskeisenä tekijänä taloudellisen kasvun turvaamisessa. Järjestelmä perustui pääoman rajoituksiin ja säädeltyihin valuuttoihin, ja näillä toimilla pyrittiin valtioiden taloudellisen suvereniteetin turvaamiseen. Järjestelmällä mahdollistettiin valtioiden väliintulot markkinoille sosiaalidemokraattisten toimenpiteiden toteuttamiseksi.

Talouden vakauttamiseen pyrkiviä suuryhtiöiden pelastuspaketteja voidaan myös perustellusti kutsua valtioiden harjoittamaksi talouden suunnitteluksi. Tuoreimpia esimerkkejä aiheesta ovat viimeaikaisten finanssikuplien seurauksena myönnetyt valtioiden pelastuspaketit suurille rahoituslaitoksille. Sadoissa miljardeissa euroissa liikkuvat tuet perustellaan välttämättömänä pahana, jotta yhteiskunnalle tärkeää infrastruktuuria tuottavien suuryhtiöiden kaatuminen ei aiheuttaisi yhteiskunnalle valtavan mittakaavan haittoja. On myös tärkeää huomata, että viime vuosikymmeninä jaetut pelastuspaketit eivät rajoitu pelkästään rahoitusyhtiöihin, vaan esimerkiksi Yhdysvalloissa on 1970-luvulta asti pelastettu pankkien ohella autoteollisuutta (esim. Chrysler Corporation), sotateollisuutta (esim. Lockheed Corporation) ja vakuutusyhtiöitä.

Yllä on kuvattu erilaisia talouden suunnittelun muotoja nykyisissä markkinatalouksissa perusteluksi väitteelle, että talouden suunnittelussa itsessään ei varsinaisesti ole mitään uutta. Suuryhtiöiden suunnitteluprosessit ovat kuitenkin äärimmäisen epädemokraattisia johtuen yritysten päätöksentekorakenteesta, joka on lähes poikkeuksetta hierarkkinen. Markkinarakenteet sisältävät myös rakenteellisia vinoumia, jotka johtavat taloudelliseen tehottomuuteen ja ympäristön turmelemiseen.

Osallisuustalouden ideassa esitetty malli demokraattisesta suunnittelusta on laadittu, jotta eriasteiset kokeilut demokraattisemman ja ekologisen talouden kehittämiseksi helpottuisivat. Seuraavaksi tässä tekstissä kuvataan osallistavan suunnittelun eri vaiheet ideaksi siitä, kuinka talouden suunnittelua voitaisiin toteuttaa nykyistä demokraattisemmin.

Osallistava suunnittelu on demokraattisen taloudellisen suunnittelun malli, jossa kuluttajat ja tuottajat luovat yhdessä tarkemman ja tehokkaamman pohjan kysynnän ja tarjonnan täyttämiselle. Kuka tahansa ymmärtää, kuinka tärkeitä järkevä taloudellinen kohdentaminen, työnjako ja tehokkuus ovat. Osallistava suunnittelu tarjoaa tähän vastauksia, jotka eroavat huomattavasti niin keskusjohtoisista suunnitelmatalouksista kuin erilaisista markkinatalouksista.

Kuvaus, joka annetaan ohessa on hyvin yksinkertaistettu, eikä voikaan antaa riittäviä ja vertailukelpoisia taloustieteellisiä vastauksia siihen, miksi ja miten tällainen suunnittelu voisi olla sekä erilaisia markkinatalouksia että merkittävästi epäonnistuneita keskusjohtoisia suunnitelmatalouksia huomattavasti tehokkaampaa. Tarkoituksena on antaa lyhyt yleiskuvaus tästä yksittäisestä teoreettisesta esimerkistä, sekä ensisijaisesti kannustaa lukemaan lisää niin talouden demokraattisesta suunnittelusta kuin markkinaratkaisujen sisäsyntyisistä ongelmista.

Osallistava suunnittelu koostuu pääpiirteittäin seuraavista vaiheista:

1) Yritykset kirjaavat ylös edellisen kauden tuotantonsa ja arvionsa tarvitsemistaan resursseista seuraavan kauden tuotantoa varten. Yritykset ja eri tuotannonalojen liitot antavat myös arvionsa seuraavan vuoden tuotannon muutoksista: mahdollisuuksista kasvattaa tuotantoa, tuoda uusia tuotteita ja palveluja talouteen tai vastaavasti aikeista pienentää tai muuttaa olemassaolevaa tuotantoa.

2) Vastaavasti asuinalueiden kuluttajien yhdistykset ilmoittavat korttelin, kaupunginosan ja kaupungin tasolla suunnitelmansa tulevan kauden hankinnoista: teiden korjauksista, koulujen laajennuksista, uusista rakennuksista ja niin edelleen. Nämä kuluttajayhdistysten arviot suunnittelemastaan kulutuksesta verrataan tuotannon arvioituihin kustannuksiin, työpaikkojen ja työpaikkayhdistysten laskemien arvioiden mukaisesti.

Samaan aikaan kuluttajien ei yksilöinä tarvitse tehdä mitään tähän suunnitelmaan liittyen. Talouden suunnittelu ei tarkoita “yhtä ostosläjää vuodessa”, vaan suunnittelun tarkoitus on nimenomaan antaa alustavat hintatiedot vuoden mittaan toteutettavaa kulutusta varten. Päivittäinen kulutus tapahtuisi siis hyvin pitkälti nykyisten kaltaisten kauppojen, verkkokauppojen ja palvelupisteiden kautta.

Kuluttajat voivat kuitenkin niin halutessaan ilmoittaa osana suunnitteluprosessia jostain suuremmasta hankinnastaan. Tähän heitä kannustaa tieto siitä, että varhaisemmin ilmoitettu muutos suunnitelmaan on helpompi laskea tarkemmin korjattuihin hintoihin, joka tulee erityisesti (ja lähinnä) suurempien ostosten kohdalla edullisemmaksi. Kuluttajat voivat myös esimerkiksi eritellä joitakin tiettyjä tuotteita, joita ovat vaikkapa aiemmin runsaasti käyttäneet ja tietävät nyt etteivät aio tulevan kauden aikana käyttää, mutta nämä muutokset heidän on aivan yhtä mahdollista tehdä kauden mittaan.

3) Yksinkertaistaen voidaan summata molemmat vaiheet. Tuottajat yrityksissään sanovat periaatteessa muulle yhteiskunnalle: “Jos te muut, joiden kanssa harjoitamme keskinäistä työnjakoa, annatte meidän käyttää tuotannossamme kaikkien yhteisiä tuotannollisia resursseja, me puolestamme lupaamme toimittaa seuraavat tuotteet ja palvelukset muiden käytettäviksi.

Vastaavasti kuluttajien yhdistykset tehdessään ehdotuksia pyytävät lupaa kuluttaa tuotteita ja palveluksia, joiden tuotanto aiheuttaa sosiaalisia kustannuksia. Niiden ehdotusten viesti on siis tämä: ”Uskomme, että työtovereiltamme saamamme arviot näkemästämme vaivannäöstä työpaikoillamme yhdessä kotitalouksien jäsenten saamien palkkioiden kanssa osoittavat meidän ansainneen oikeuden kuluttaa tuotteita ja palveluksia, joiden tuotannon sosiaaliset kustannukset ovat näiden palkkojen tasolla.”

4) Näin saatu ensimmäinen arvio kulutuksen ja tuotannon hinnoista ja vaikutuksista palautetaan arvioitavaksi ja hyväksyttäväksi niin kuluttajille kuin tuottajille. Näitä arvioita voidaan pitää niin kutsuttuina hintaindikaattoreina, koska ne antavat viitteitä siitä, mitä kustannuksia yhteiskunnalle aiheutuu resurssien käyttämisestä ja esimerkiksi saastepäästöjen aiheuttamisesta, sekä mitä tiettyjen tuotteiden ja palvelusten tuottaminen maksaa yhteiskunnalle. Näin jokainen kuluttajayhdistys voi esimerkiksi tarkistaa, haluaako se jatkaa alkuperäisen suunnitelmansa mukaisesti vai esimerkiksi karsia kalliita tuotteita pois alkuperäisestä suunnitelmastaan. Toisaalta yritykset voivat muuttaa tuotantoaan vastaamaan suurempaa kysyntää, joka vastaavasti nostaa heidän työstään saamaa korvausta.

5) Nyt jo huomattavasti tarkemmat hinnat palautetaan vielä arvioitavaksi ja suunnitelma siirtyy käytäntöön ellei suuria, kaikkia koskevia valituksenaiheita ole. Tuotantoon on näin mahdollista tuoda mukaan esimerkiksi ympäristöhuolenaiheet tai muut seikat, joiden ratkaiseminen riippuu tuottajien ja tuotannon vaikutukset kantavien kuluttajien (esimerkiksi louhinta-alueen tai uuden rautatien lähialueiden asukkaiden) välisistä päätöksistä. Isompien päätösten kanssa apuna on jatkuvasti mahdollisimman tarkat ja täysin avoimet tiedot tuotannon kustannuksista ja vaikutuksista, sillä millään osapuolella ei ole rakenteellisia kannustimia arvioida näitä vaikutuksia väärin.

Suunnitteluprosessi on laadittu sellaiseksi, että käy selväksi, milloin yrityksen tuotantoehdotus sisältää tuhlausta ja milloin kuluttajayhdistyksen ehdotus on epäreilu ja kohtuuton. Prosessi antaa muille yrityksille ja kuluttajayhdistyksille mahdollisuuden evätä ehdotuksia, jos ne vaikuttavat tuhlailevilta tai epäreiluilta. Mutta prosessin alussa tehdyt alkuperäiset ehdotukset ja ehdotuksiin sittemmin tehdyt korjaukset ovat täysin kunkin yrityksen ja kuluttajayhdistyksen harkinnassa. Toisin sanoen, jos yrityksen työntekijäyhdistyksen tuotantoehdotusta tai asuinalueyhdistyksen kulutusehdotusta ei hyväksytä, vain ehdotuksen tehnyt yhdistys voi korjata ehdotustaan arvioimalla hintasignaaleja haluamallaan tavalla. Tämä osallistavan suunnittelun piirre erottaa sen myös merkittävällä tavalla kaikista muista suunnittelumalleista. Taloudellisen vapauden kannalta on nimittäin oleellista, että työntekijät yrityksissään ja kuluttajat voivat harjoittaa todellista itsehallintoa ilman byrokraattien tai erilaisten keskusjohtoisten tahojen saneluvaltaa.

Osallistavan suunnittelun mallissa tavoitellaan yksilöille vapautta päättää joustavasti kulutuksestaan yksilöinä ja yhteisöinä, hyläten järjestelmällisesti talouden keskusjohtoisen suunnittelun tunnetut ja perustavanlaatuiset ongelmat. Kuluttajat voivat tehdä valintoja vielä markkinatalouksiakin joustavammissa olosuhteissa ilmoittaen kulutustoiveitaan tarkkojen hintasignaalien avulla tuottajille niin varsinaisen suunnittelukierroksen aikana kuin jatkuvasti oman arkisen kulutuksensakin kautta. Osallistava suunnittelu on toisin sanoen demokraattinen prosessi investointien vapaaseen ohjaamiseen ja suunnitteluun yritysten ja kuluttajien välillä.

Tämän tekstin yhteydessä ei ole tilarajoitteiden vuoksi mielekästä syventyä osallistavan suunnittelun yksityiskohtiin, mutta aiheesta voi selvittää lisää osallistumalla Parecon Finlandin järjestämään tilaisuuteen tai tutustumalla aiheesta kirjoitettuun kirjallisuuteen. Osallistavasta suunnitteluprosessista on suositeltava kokonaisesitys luettavissa muun muassa teoksista The Political Economy of Participatory Economics (Michael Albert & Robin Hahnel) ja Kilpailusta yhteistyöhön – kohti oikeudenmukaista talousjärjestelmää (Robin Hahnel).


---
[1] Paul Bairochin yleisteos Economics and World History (Chicago: University of Chicago Press, 1993) on suositeltavaa luettavaa erityisesti Yhdysvaltain taloushistorian alkuvaiheista kiinnostuneille.
---
[2] Osallistavan suunnittelun kuvausta päivitetty 14.3.2013

YLE: Rikkaat käyttävät eniten terveyspalveluita

YLE:
Suurituloiset käyttävät Suomessa edelleen pienituloisia enemmän terveydenhuollon palveluita, vaikka ovat yleensä terveempiä, OECD:n tuore tutkimus osoittaa. Osin tämä johtuu hyvästä työterveyshuollosta, jonka ansiosta työssäkäyvä väestö pääsee hoitoon nopeammin ja helpommin kuin työelämän ulkopuolella olevat, jotka ovat myös pienituloisempia.
Lue myös:

Turun Sanomat: Rikkaiden ja köyhien väliset kuolleisuuserot Suomessa jyrkemmät kuin muissa Länsi-Euroopan maissa
Köyhyyden anatomia
Talouselämä: Tuloerojen kasvu muuttuu terveyserojen kasvuksi
Syrjäytyminen alkaa jo lapsena


YLE 20.3.2012
Rikkaat käyttävät eniten terveyspalveluita

Suurituloiset käyttävät Suomessa edelleen pienituloisia enemmän terveydenhuollon palveluita, vaikka ovat yleensä terveempiä, OECD:n tuore tutkimus osoittaa. Osin tämä johtuu hyvästä työterveyshuollosta, jonka ansiosta työssäkäyvä väestö pääsee hoitoon nopeammin ja helpommin kuin työelämän ulkopuolella olevat, jotka ovat myös pienituloisempia.

Kun lääkäripalveluiden käyttö suhteutetaan hoidon tarpeeseen, suurituloiset käyttävät lääkäripalveluita eniten Puolassa, Yhdysvalloissa, Espanjassa ja Suomessa.

Ilmiö koskee yleislääkärikäyntejä, mutta Suomessa etenkin erikoislääkärin vastaanottoja. Erikoislääkärien käyttö Suomessa oli kolmanneksi eriarvoisinta heti Espanjan ja Ranskan jälkeen ja yhtä eriarvoista kuin Sveitsissä ja Virossa. Myös hammaslääkärikäynnit painottuvat suurituloisiin, mikä havaitaan kaikissa OECD-maissa.

Tutkimuksen maissa pienituloiset käyttivät varakkaita enemmän terveyspalveluita vain Tanskassa, Belgiassa, Itävallassa, Ranskassa, Uudessa Seelannissa ja Kanadassa.

YLE: Maailmanpankki haluaa lisää suojeltuja merialueita

YLE:
Maailmanpankki aikoo kerätä viidessä vuodessa 1,5 miljardia dollaria eli lähes 1,2 miljardia euroa parantaakseen maailman merien tilaa. Noin 85 prosenttia valtamerien kalakannoista on ylikalastettuja tai tyhjennettyjä.
- Merien pelastamiselle on jo omistauduttu, mutta tarvitaan maailmanlaajuinen pyrkimys, sellaista ei ole, Maailmanpankin pääjohtaja Robert Zoellick sanoi valtamerien tilaa käsitelleessä kokouksessa Singaporessa. 
Zoellick esitti useita tavoitteita. Kymmenessä vuodessa on tarkoitus muun muassa palauttaa ainakin puolet maailman kalakannoista. Lisäksi suojeltujen merialueiden määrä on tarkoitus kaksinkertaistaa. Merien pinta-alasta on nykyisin suojeltu kaksi prosenttia, maapallon maapinta-alasta puolestaan 12 prosenttia.
Kalakantojen suojelemisen tarve liittyy markkinoiden rakenteellisiin ongelmiin. Markkinatalouden kannustinjärjestelmä tarjoaa vain vähän välineitä kalastusmäärien vähentämiseen. Yksittäisellä kalastajalla ei kannustimien näkökulmasta ole syitä ottaa huomioon liikakalastuksesta aiheutuvia ongelmia.

Markkinoiden hintojen muodostuksessa ei oteta huomioon kalastuksen ulkoisvaikutuksia, esimerkiksi kalakantojen romahtamista ja siitä seuraavia haittoja ekosysteemeille, vaan hinta määräytyy ainoastaan ostajien ja myyjien välisten lyhyen aikavälin neuvottelujen perusteella. Täten kun kalan hinta on noussut niin korkealle, etteivät kuluttajat sitä enää halua ostaa, ovat kalakannat todennäköisesti jo romahtaneet hälyttävän alhaiselle tasolle.

Lue myös:

Sääntöjen puute tuhoaa eteläisen Tyynenmeren kalakantoja
Petokalakannat romahtaneet kaksi kolmasosaa viimeisen sadan vuoden aikana

YLE 24.2.2012
Maailmanpankki haluaa lisää suojeltuja merialueita

Köyhyyden vähentämiseen pyrkivä Maailmanpankki aikoo kerätä viidessä vuodessa 1,5 miljardia dollaria eli lähes 1,2 miljardia euroa parantaakseen maailman merien tilaa. Noin 85 prosenttia valtamerien kalakannoista on ylikalastettuja tai tyhjennettyjä.

- Merien pelastamiselle on jo omistauduttu, mutta tarvitaan maailmanlaajuinen pyrkimys, sellaista ei ole, Maailmanpankin pääjohtaja Robert Zoellick sanoi valtamerien tilaa käsitelleessä kokouksessa Singaporessa.

Zoellick esitti useita tavoitteita. Kymmenessä vuodessa on tarkoitus muun muassa palauttaa ainakin puolet maailman kalakannoista. Lisäksi suojeltujen merialueiden määrä on tarkoitus kaksinkertaistaa. Merien pinta-alasta on nykyisin suojeltu kaksi prosenttia, maapallon maapinta-alasta puolestaan 12 prosenttia.

Köyhyys on tyhmyyttä, pelurit pärjää: osa 1

Tämä on ensimmäinen osa kirjoitusta, joka käsittelee köyhyyttä, menestystä ja tasavertaisia mahdollisuuksia. Kirjoituksen toinen osa täällä.

Taloussanomat:
Ovatko menestymättömät mielestäsi tyhmiä? Kuljetko leuka pystyssä, kyynärpäät ojossa ja toitotat, että sinulla on oikeus, koska sinulla on rahaa?
Asenteiden koveneminen ei vaikuttaisi olevan pelkästään suomalainen ilmiö. Taannoin tehdyn kyselytutkimuksen mukaan brittiläisten asenteet varallisuuden uudelleenjakoa kohtaan ovat koventuneet 80-luvulta. Tällöin vielä 51% tuki varallisuuden uudelleenjakoon tähtäävää politiikkaa, kun luku nyt viimeisimmän tutkimuksen mukaan on 31%. Raportissa sanotaan, etteivät hyvätuloiset halua menettää enempää rahaa tilipussistaan tukeakseen köyhempien ihmisten laiskuutta.

Viime vuosina psykologit ja hermostotutkijat ovat havainneet ihmisen tuntevan luonnostaan vastenmielisyyttä epätasa-arvoa kohtaan ja suosivat varallisuuden tasaista jakamista, vaikka se tarkottaisi, että itse saisi vähemmän. Erilaisissa peliteoria- ja rahanjakokokeissa on huomattu, että neutraalissa tilanteessa ihmiset pääasiallisesti suosivat rahan tasajakoa.

"Rikkaat" näissä kokeissa tuntevat enemmän mielihyvää siitä, että tuntemattomalle köyhälle annetaan rahaa kuin että he itse saisivat lisää. Kyseisessä kokeessa osallistujien asemat oli arvottu, ja asetelma muuttuukin kun osallistujien asema määräytyy jonkinlaisen kilpailun, esimerkiksi tietovisan perusteella. Tällöin "rikkaimpien" halu tasaisempaa tulonjakoa kohtaan vähenee. Tutkijoiden näkemys oli, että nyt oma etuoikeutettu asema voidaan perustella omalla menestyksellä ja mahdollinen koettu syyllisyys eriarvoisuudesta sekä omasta paremmasta asemasta voidaan näin selittää pois.

Paul Piff:n johtama tutkijaryhmä Berkeleyn yliopistosta on suorittanut sarjan kokeita, joissa mitataan yhteiskuntaluokan vaikutusta ihmiseen. Alemmalle yhteiskuntaluokalle on ominaista vähäisemmät resurssit, suurempi turvattomuus ja alhaisempi itsekontrollin taso. Tällä perusteella voisi olettaa alempien yhteiskuntaluokkien osoittavan voimakkaampaa taipumusta itsekkääseen käytökseen, koska heidän asemansa saa heidät asettamaan oman hyvinvointinsa muiden edelle. Kuitenkin, tutkijaryhmä on tuloksissaan havainnut juuri päinvastaisen ilmiön.

Kokeissa, joissa osallistujille tarjottiin mahdollisuus jakaa 10 dollaria tuntemattoman ihmisen kanssa. Ennen koetta osallistujat täyttivät kyselyn, jossa he arvioivat yhteiskunnallista asemaansa. Kokeessa itsensä alhaisempaan yhteiskunnalliseen asemaan arvioineet olivat huomattavasti ylempien yhteiskuntaluokkien edustajia anteliaampia. Kuitenkin, jos ennen koetta ylempien yhteiskuntaluokkien osallistujissa nostatettiin pintaan myötätunnon kokemusta, he olivat aivan yhtä anteliaita kuin alempien yhteiskuntaluokkien edustajatkin.

Toisessa tutkimusten sarjassa sama tutkijaryhmä huomasi alempien yhteiskuntaluokkien edustajien olevan parempia lukemaan tunteita toisten kasvoilta, mitä pidetään yhtenä mittarina empaattiselle herkkydelle. Tutkijat havaitsivat kuinka ylempien yhteiskuntaluokkien edustajat suoriutuivat tehtävästä huomattavasti huonommin. Tutkijoden mielestä tunne vallasta ja siitä ettei ole muiden "armoilla" heikentää kykyä asettua muiden asemaan, koska sille ei ole niin suurta tarvetta.

Kolmannessa koesarjassa testattiin eri yhteiskuntaluokkien taipumusta "epäeettiseen" toimintaan. Tutkijat huomasivat, että ylempien yhteiskuntaluokkien edustajat valehtelivat ja huijasivat keskimääräistä enemmän pelatessaan tai neuvottelutilanteissa. Lisäksi he myös ajoivat autoa itsekkäämmin ja hyväksyivät muita herkemmin epäreilun toiminnan työpaikoilla. Piff:n mukaan ylempien ja alempien yhteiskuntaluokkien edustajat eivät välttämättä eroa kyvykyydeltään epäeettiseen toimintaan vaan enemmänkin taipumuksiltaan.

Tutkimuksista voidaan vetää johtopäätös, että ihmiset eivät toimi epäeettisesti sen takia, että he ovat epätoivoisia ja huonossa asemassa. Epäeettiseen toimintaan kannustaa ennemminkin ahneus ja halu menestyä paremmin sekä käsitys siitä, että on tähän oikeutettu. Korkeampi yhteiskunnallinen asema ennustaa vähäisempää ystävällisyyttä, anteliaisuutta, empatiakykyä sekä voimakkaampaa taipumusta rikkoa sääntöja ja toimia epäreilusti.

Empatiakyky on sekä toisen asemaan asettumisen että moraalin ja eettisen toiminnan kulmakivi. John Lanzetta ja Basil English havaitsivat tutkimuksissaan kuinka kilpailuasetelma vaikuttaa ihmisen empatiakykyyn. Kun ihmisten välillä vallitsee yhteistyöasetelma, tunnetaan mielihyvää toisten tuntiessa sitä (toisten onnistumisista) ja mielipahaa toisten tuntiessa sitä (toisten epäonnistumisista). Kilpailuasetelman vallitessa asetelma kääntyy päälaelleen. Silloin tunnetaan mielihyvää toisten epäonnistumisista ja mielipahaa toisten onnistumisista. Täten mitä voimakkaammin yhteiskunnassa vallitsee kilpailu asemista ja etuisuuksista, sitä todennäköisemmin ihmiset eivät kykene suhtautumaan empaattisesti toisiaan kohtaaan ja asettumaan toistensa asemaan.

Asenteiden koveneminen on vahvasti luokkayhteiskunnan ilmiö. Empaattinen suhtautuminen edellyttää myös konkreettista ymmärrystä toisen ihmisen elämistodellisuudesta. Helsingin sanomien pääkirjoitustoimittaja Marjut Lindberg kirjoittaakin kolumnissaan kuinka
Tuloerojen kasvu rakentaa yhteiskuntaan kerroksia, joissa kaikenlaisten mahdollisuuksien erot kasvavat lopulta niin suuriksi, ettei eri ryhmillä ole yhtenäistä kulttuuria, kieltä eikä taitoja työskennellä yhdessä. Silloin on mahdotonta kuvitella, että kansan kaikki kerrokset löytäisivät yhteiset tavoitteet, puhumattakaan yhteisistä menetelmistä, joilla koko kansan hyvinvointia yritettäisiin kohentaa.
Mitä etäämmälle yhteiskunnan eri kerrokset etääntyvät toistensa maailmasta, sitä vaikeampi on oikeasti ymmärtää millaisessa todellisuudessa toiset elävät ja mitkä ovat heidän mahdollisuutensa. Tällöin saatetaan helposti ajatella, että kuka tahansa voi pärjätä jos vain oikeasti yrittää, koska itsekin on pärjännyt. Taloussanomat jatkaa
Vaikka meillä on ilmainen peruskoulu ja edulliset opiskelumahdollisuudet, lähtökohdat eivät ole samat kaikille. Koti ja vanhempien asema on monen etenemisen avain.
Tiede-lehti uutisoi Washingtonin yliopistossa tehdystä tutkimuksesta, jonka mukaan äidin antama tuki ja turva varhaislapsuudessa ennustaa hippokampuksen tilavuutta kouluiässä. Hippokampuksen alue on vastuussa muistista, oppimisesta ja itsekontrollista, joten sen kehitystaso vaikuttaa voimakkaasti menestykseen koulussa ja myöhemmin työelämässä. Seurantatutkimukseen osallistui lähes sata lasta, joiden aivoja kuvannettiin ja sen lisäksi havainnoitiin vanhemmuutta. Tutkimus osoitti, että 3-5-vuotiailla, joita äiti auttoi ja kannusti, oli laajemmat muisti- ja stressinhallinta-alueet 7-13-vuotiaina kuin muilla.

Wisconsin-Madisonin yliopiston tutkijaryhmä tutki lasten aivojen hippokampuksen alueen kehityksen ja perheen sosio-ekonomisen aseman yhteyttä. Stressi vaikuttaa negatiivisesti kyseisen alueen kehittymiseen. Tutkimus osoitti köyhempien perheiden lapsilla hippokampuksen alueen olevan heikommin kehittynyt kuin rikkaampien lapsilla. Tutkijat epäilevät köyhemmissä perheissä koetun enemmän stressin vaikuttavan negatiivisesti hippokampuksen alueen kehittymiseen, mikä selittää erot pitkäkestoisessa muistissa, oppimisessa ja itsehallinnassa. Nämä ovat kaikki tekijöitä, jotka vaikuttavat suuresti lasten myöhempään opiskelumenestykseen.

Teksasilaisen yliopiston tutkijaryhmä on kaksostutkimuksissaan saanut selville, että köyhät elinolosuhteet voivat tukahduttaa lapsen geneettisen potentiaalin. Tutkijaryhmä teki erilaisia ajattelun kyvykkyyttä mittavia testejä eri kaksospareille. Köyhemmistä taustoista tulevat lapset, sekä identtiset että ei-identtiset kaksoset, suoriutuivat testeistä samankaltaisesti. Rikkaimmista perheistä tulevat identtiset kaksoset suoriutuivat testeistä samankaltaisin tuloksin, kun taas ei-identtisten kaksosten keskuudessa eroja oli jo havaittavissa, mikä viittaa erojen selittyvän geneettisillä tekijöillä.

Tämä ei tarkoita sitä, että rikkaiden perheiden lapset olisivat geneettisesti "parempia", vaan että rikkaissa perheissä lapsilla on mahdollisuus kasvaa geeniensä mahdollistamaan täyteen kukoistukseen, kun taas alhainen yhteiskunnallinen asema tukahduttaa tämän potentiaalin. Tämä eriarvoisuus näkyy jo niinkin aikaisin kuin kahden vuoden iässä. Näiden tutkimusten pohjalta voidaan perustellusti todeta, että erilaisista sosiaalisista taustoista tulevat lapset ponnistavat kilpailuun sekä koulussa että työelämässä merkittävästi eri viivalta.

Professori David Z. Hambrick ja Elizabeth J. Meinz Vanderbiltin yliopistosta tekivät tutkimuksen, jossa selvitettiin älykkyyden merkitystä myöhemmälle menestykselle elämässä. Ihmisen älykkyys on suuresti riippuvainen sekä muistista että oppimiskyvystä. Tutkimuksen perusteella älykkäimmistä 0,1 prosenttiin kuuluvat ihmiset menestyivät myöhemmin elämässään jopa kolmesta viisi kertaa todennäköisemmin kuin ne, jotka kuuluivat vain 0,9 prosenttiin älykkäimmistä. Tutkijoiden mukaan työn merkitystä on ylikorostettu ja todellisuudessa korkea älykkyys antaa suuren etulyöntiaseman elämässä. Lisäksi älykkyys on ominaisuus, johon ihminen ei voi itse vaikuttaa vaan se säilyy melko vakaana koko ihmisen elinajan.

Myös Helsingin Sanomien pääkirjoitus 24.1. arvioi lähtökohtien tasa-arvoisuuden epäonnistuneen Suomessa, viitaten Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen 90-luvun laman lapsista tekemästä laajasta tutkimuksesta, jossa seurattiin kaikkia vuonna 1987 syntyneitä aikuisiksi asti lähes kaikkien kuviteltavissa olevien rekisterien avulla.
Kuva kertoo ennen kaikkea sen, että suuri osa köyhyydestä ja huono-osaisuudesta periytyy seuraavalle sukupolvelle. Se ei periydy geeneissä vaan puutteellisina henkisinä, sosiaalisina ja aineellisina elämänhallinnan voimavaroina.
Minkälaiseen perheeseen sattuu syntymään määrittää voimakkaasti yksilön mahdollisuuksia jo perustavanlaatuisella fysiologisella tasolla. Hyvillä perheoloilla on myös ratkaiseva vaikutus yksilön elämän varrella. Taloussanomien taannoisessa artikkelissa Kelan tutkimusprofessori Olli Kangas ja THL:n tutkija Reija Paananen esittelivät monia tekijöitä yksilön elämänkaaren varrelta, jotka vaikuttavat vahvasti yksilön menestymiseen. Vanhempien ja läheisten tuki, kannustus ja ohjaus vaikuttavat voimakkaasti jokaisen itsetuntoon, motivaatioon, käsitykseen omista kyvyistään ja menestykseen sekä koulussa että myöhemmin työelämässä.
Ongelmat näyttävät kasaantuvan. Huostaanotot, mielenterveysongelmat, rikollisuus, kouluttamattomuus ja toimeentulo-ongelmat yleistyivät merkittävästi, jos vanhemmat ovat pitkään saaneet toimeentulotukea.

Jos vanhemmat joutuvat jatkuvasti kamppailemaan toimeentulonsa kanssa, heillä ei välttämättä riitä energiaa lasten tarpeisiin.
Sen lisäksi, että perhetausta vaikuttaa voimakkaasti, vaikuttaa myös köyhyydessä eläminen yksilön mahdollisuuksiin menestyä, kuten Taloussanomien artikkelissakin korostetaan.
Reilun palkkion työstään saaneet tavallaan ehkä kovettavat itsensä ja ajattelevat helposti, että on tyhmyyttä, jos joku suostuu huonoihin sopimuksiin tai työoloihin.

Ajatus siitä, että jokainen voi valita, mihin kurottaa ja päätyy, on Järvisen mielestä yleistynyt. Samalla on unohdettu, että osa meistä tekee valintoja toinen toistaan epäedullisempien vaihtoehtojen välillä.
Aikaisemmin tällä viikolla nostimme blogissamme esille kolme tutkimusta. Ensimmäisessä osallistujat, joiden oli aiemmin täytynyt vastustaa kiusausta syödä herkkuja luovuttivat kaksi kertaa nopeammin kuin muut koittaessaan ratkaista mahdottomia geometrisiä tehtäviä. Kiusauksen vastustaminen oli psykologisesti kuormittavaa, mikä heijastui myöhempään toimintakykyyn.

Toisessa kokeessa joutuessaan samanaikaisesti sekä tekemään ongelmanratkaisutehtäviä että pohtimaan auton korjaukseen käytettävää rahaa matalapalkkaiset osallistujat suoriutuivat sitä huonommin mitä korkeammalle kustannukset nousivat. Ajatus siitä, että joutuisi käyttämään rahaa auton korjaamiseen vaikutti heidän kykyynsä ajatella rationaalisesti.

Kolmannessa kokeessa intialaiset viljelijät suoriutuivat älykkyysosamäärätesteistä paremmin silloin, kun heidän taloudellinen tilanteensa oli hyvällä tolalla ja huonommin kun heidän tilanteensa oli epävarma. Tiukan taloudellisen tilanteen aiheuttama stressi vaikutti selvästi heidän ajatteluunsa ja päätöksentekokykyynsä.

Tutkijoiden johtopäätös näistä kokeista oli, että köyhyys vaikuttaa ihmiseen perustavanlaatuisella psykologisella tasolla. Princetonin yliopiston professori Eldar Shafirin mielestä on ironista, kuinka ne meistä, joiden tulisi eniten ajatella tulevaisuuttaan, ovat psykologisesti siihen kaikkein kyvyttömimpiä taloudellisista tekijöistä johtuen. Jatkuvien, kuormittavien valintojen tekeminen vaikeuttaa kykyä ajatella rationaalisesti ja vaikeat taloudelliset olosuhteet tekevät tämänhetkisistä tarpeista kiireellisiä, ja tästä johtuen ihmiset tekevät paljon virheitä ja toimivat "tyhmästi".

Yksilön asema yhteiskunnallisessa hierarkiassa vaikuttaa anteliaisuuteen, ystävällisyyteen, rehellisyyteen ja empatiakykyyn. Käsitys omilla ansioilla menestymisestä vaikuttaa voimakkaasti siihen, miten suhtautuu eriarvoisuuteen. Tämän voi perustellusti olettaa korostuvan sitä voimakkaammin mitä eriarvoisempi yhteiskunta on. Mitä etäämmällä eri yhteiskuntaluokat ovat toisistaan, sitä vaikeampi on ymmärtää erilaisissa oloissa elävän todellisuutta, asettua muiden asemaan ja ymmärtää heidän lähtökohtiaan ja mahdollisuuksiaan.

Edellä mainitun perusteella näkemys "köyhyys on tyhmyyttä" ei vaikuta perustellulta. Vaikuttaisi olevan enemmänkin niin, että köyhyys aiheuttaa "tyhmyyttä". Köyhiin oloihin syntymisellä sekä köyhyydessä kasvamisella ja elämisellä on huomattavan negatiivinen vaikutus yksilön mahdollisuuksiin niin fysiologisella, psykologisella kuin sosiaalisellakin tasolla. Näin perhetausta ja elinolosuhteet vaikuttavat voimakkaasti menestykseen opinnoissa ja työelämässä sekä mahdollisuuksiin menestyä kilpailussa yhteiskunnallisista asemista ja varallisuudesta.

Seuraavassa osassa käsittelemme tutkimuksia, jotka valottavat tekijöitä menestyksen taustalla sekä pyrimme yhdistämään kirjoituksen molemmissa osissa esille nostetut ilmiöt talouden rakenteisiin.

Maailma.net: Osuuskunnat luovat voittoa ja parantavat elämänlaatua

Maailma.net uutisoi Worldwatch-instituutin tuoreesta tutkimuksesta:
Demokraattiseen omistajuuteen ja johtamiseen perustuva osuustoiminta on huimassa kasvussa maailmanlaajuisesti ja osuuskuntien jäsenien määrä on tutkimuksen mukaan kasvanut yli miljardiin 96 maassa.

[...] Lähes joka kolmas isoimmista osuuskunnista perustuu maatalouteen. Näissä osuuskunnissa viljelijät hyötyvät yhteisistä työkaluista ja koneista, mutta käyttävät myös kollektiivista voimaansa hyväkseen taistellakseen työajoista ja palkoista sekä neuvotellakseen korkeampia hintoja tuotteilleen markkinoilla.

Worldwatch Instituutin mukaan osuuskunnat myös tarjoavat esimerkin demokraattisesta hallinnosta lukuisissa epäoikeudenmukaisissa yhteiskunnissa ja levittävät ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa maailmanlaajuisesti.

Tutkimuksen mukaan demokraattisen johtamisen ansiosta osuuskunnat myös pärjäävät taloudellisesti paremmin kuin monet tavalliset yritykset, kestävät yhteiskunnallisia muutoksia ja menestyvät maailmanlaajuisen talouskriisin keskelläkin.

Maailma.net 05.03.2012
Osuuskunnat luovat voittoa ja parantavat elämänlaatua


Osuuskuntatoiminta parantaa elämänlaatua maissa, joissa työntekijöiden ja kuluttajien oikeuksia ei valvota, todetaan Worldwatch Instituutin uudessa tutkimuksesa.

Demokraattiseen omistajuuteen ja johtamiseen perustuva osuustoiminta on huimassa kasvussa maailmanlaajuisesti ja osuuskuntien jäsenien määrä on tutkimuksen mukaan kasvanut yli miljardiin 96 maassa.

Länsimaissa kuluttajaosuuskunnat ovat suurin yksittäinen osuuskuntien muoto. Sen sijaan maailmanlaajuisesti lähes joka kolmas isoimmista osuuskunnista perustuu maatalouteen. Näissä osuuskunnissa viljelijät hyötyvät yhteisistä työkaluista ja koneista, mutta voivat käyttävät myös kollektiivista voimaansa hyväkseen taistellakseen työajoista ja palkoista sekä neuvotellakseen korkeampia hintoja tuotteilleen markkinoilla.

Worldwatch Instituutin mukaan osuuskunnat myös tarjoavat esimerkin demokraattisesta hallinnosta lukuisissa epäoikeudenmukaisissa yhteiskunnissa ja levittävät ihmisoikeuksia ja tasa-arvoa maailmanlaajuisesti.

Tutkimuksen mukaan demokraattisen johtamisen ansiosta osuuskunnat myös pärjäävät taloudellisesti paremmin kuin monet tavalliset yritykset, kestävät yhteiskunnallisia muutoksia ja menestyvät maailmanlaajuisen talouskriisin keskelläkin.

YK on julistanut vuoden 2012 historian ensimmäiseksi osuustoiminnan vuodeksi.

"Osuuskunnat muistuttavat kansainväliselle yhteisölle, että taloudellisen kannattavuuden ja sosiaalisen vastuun yhdistäminen on mahdollista", sanoo YK:n pääsihteeri Ban Ki-moon.

The New Republic: Why Can’t More Poor People Escape Poverty?

The New Republic:
Purchasing decisions that the wealthy can base entirely on preference, like buying dinner, require rigorous tradeoff calculations for the poor. As Princeton psychologist Eldar Shafir formulated the point in a recent talk, for the poor, “almost everything they do requires tradeoff thinking. It’s distracting, it’s depleting … and it leads to error.” The poor have to make financial tradeoff decisions, as Shafir put it, “on anything above a muffin.”
Haaretz:
Most of us judge poor people, viewing them at worst as lazy, at best as suffering from deficient financial behavior. We've gotten used to thinking that being poor is their fault: If they were smarter or more industrious they surely would have overcome their poverty.

Shafir, however, claims that the real culprit isn't lack of ability but problems created by poverty.
Artikkeleissa mainitaan kolme koetta. Ensimmäisessä kokeessa Case Western Reserven yliopiston tutkijat Roy Baumeister, Ellen Bratslavsky, Mark Muraven ja Dianne Tice tarjosivat osallistujille ensin sekä retiisejä että keksejä ja suklaata. Joitakin osallistujia kehoitettiin sen jälkeen olemaan syömättä herkkuja ja syömään retiisit sen sijaan. Tämän jälkeen osallistujien tuli koittaa ratkaista mahdottomia geometrisiä tehtäviä. Ne osallistujat, jotka olivat aiemmin joutuneet vastustamaan kiusausta syödä herkut, luovuttivat kaksi kertaa nopeammin kuin muut. Kiusauksen vastustaminen oli psykologisesti kuormittavaa, mikä heijastui myöhempään toimintakykyyn.

Toisessa kokeessa professorit Eldar Shafir ja Jiaying Zhao Princetonin yliopistosta ja professori Sendhil Mullainathan Harvardin yliopistosta käskivät osallistujia pohtimaan auton korjaamista, joko 150 tai 1500 dollarin hintaan. Samalla kuin osallistujat koittivat tehdä päätöstä heille annettiin ratkaistavaksi pieniä älyllisiä harjoituksia ja pulmia. Yli keskitason tienaavat suoriutuivat molemmista tehtävistä hyvin. Keskituloiset tai matalapalkkaiset taas suoriutuivat sitä huonommin, mitä korkeammaksi auton korjauskustannukset kohosivat. Jo pelkkä ajatus siitä, että joutuisi käyttämään rahaa auton korjaamiseen vaikutti heidän kykyynsä ajatella rationaalisesti.

Kolmannessa kokeessa Shafir ja Mullainathan tutkivat Intialaisten viljelijöiden älykkyysosamäärää sekä ennen että jälkeen sadonkorjuun. Viljelijöiden saamat tulokset  olivat korkeammat sadonkorjuun jälkeen kuin ennen sitä. Sadonkorjuun jälkeen viljelijöiden taloudellinen tilanne on suhteellisen hyvä, kun taas ennen sadonkorjuuta heidän tilanteensa on kaikkein niukin. Tiukan taloudellisen tilanteen aiheuttama stressi vaikutti selvästi heidän ajatteluunsa ja päätöksentekokykyynsä.

Tutkijoiden johtopäätöksenä oli, että köyhyys vaikuttaa ihmiseen perustavanlaatuisella psykologisella tasolla.
"You're so concerned about the present that you can't begin thinking about the future, and that's the big irony: People with the greatest need to think about the future don't have the leisure or emotional capacity to do so. The very essence of poverty complicates decisions and makes immediate needs so urgent that you start making wrong choices."
Lue myös:

Tutkimus: Köyhyys saattaa ehkäistä muistin ja oppimiskyvyn kehittymistä
Tutkimus: Köyhyys voi tukahduttaa lapsen geneettisen potentiaalin
Taloussanomat: Syrjäytyminen alkaa jo lapsena


The New Republic 06.06.2011
Why Can’t More Poor People Escape Poverty?


A radical new explanation from psychologists.

Flannery O’Connor once described the contradictory desires that afflict all of us with characteristic simplicity. “Free will does not mean one will,” she wrote, “but many wills conflicting in one man.” The existence of appealing alternatives, after all, is what makes free will free: What would choice be without inner debate? We’re torn between staying faithful and that alluring man or woman across the room. We can’t resist the red velvet cake despite having sworn to keep our calories down. We buy a leather jacket on impulse, even though we know we’ll need the money for other things. Everyone is aware of such inner conflicts. But how, exactly, do we choose among them? As it turns out, science has recently shed light on the way our minds reconcile these conflicts, and the result has surprising implications for the way we think about one of society’s most intractable problems: poverty.

In the 1990s, social psychologists developed a theory of “depletable” self-control. The idea was that an individual’s capacity for exerting willpower was finite—that exerting willpower in one area makes us less able to exert it in other areas. In 1998, researchers at Case Western Reserve University published some of the young movement’s first returns. Roy Baumeister, Ellen Bratslavsky, Mark Muraven, and Dianne Tice set up a simple experiment. They had food-deprived subjects sit at a table with two types of food on it: cookies and chocolates; and radishes. Some of the subjects were instructed to eat radishes and resist the sweets, and afterwards all were put to work on unsolvable geometric puzzles. Resisting the sweets, independent of mood, made participants give up more than twice as quickly on the geometric puzzles. Resisting temptation, the researchers found, seemed to have “produced a ‘psychic cost.’”

Over the intervening 13 years, these results have been corroborated in more than 100 experiments. Researchers have found that exerting self-control on an initial task impaired self-control on subsequent tasks: Consumers became more susceptible to tempting products; chronic dieters overate; people were more likely to lie for monetary gain; and so on. As Baumeister told Teaching of Psychology in 2008, “After you exert self-control in any sphere at all, like resisting dessert, you have less self-control at the next task.”

In addition, researchers have expanded the theory to cover tradeoff decisions, not just self-control decisions. That is, any decision that requires tradeoffs seems to deplete our ability to muster willpower for future decisions. Tradeoff decisions, like choosing between more money and more leisure time, require the same conflict resolution as self-control decisions (although our impulses appear to play a smaller role). In both cases, willpower can be understood as the capacity to resolve conflicts among choices as rationally as possible, and to make the best decision in light of one’s personal goals. And, in both cases, willpower seems to be a depletable resource.

This theory of depletable willpower has its detractors, and, as in most academic topics studied across disciplinary fields, one finds plenty of disputes over the details. But this model of self-control is now one of the most prominent theories of willpower in social psychology, at the core of what E. Tory Higgins of Columbia University described in 2009 as “an explosion of scientific interest” in the topic over the last decade. Some skeptics correctly emphasize the vital role of motivation, and some emphasize instead that “attention” is limited. But the core of the breakthrough is that resolving conflicts among choices is expensive at a cognitive level and can be unpleasant. It causes mental fatigue.

Nowhere is this revelation more important than in our efforts to understand poverty. Taking this model of willpower into the real world, psychologists and economists have been exploring one particular source of stress on the mind: finances. The level at which the poor have to exert financial self-control, they have suggested, is far lower than the level at which the well-off have to do so. Purchasing decisions that the wealthy can base entirely on preference, like buying dinner, require rigorous tradeoff calculations for the poor. As Princeton psychologist Eldar Shafir formulated the point in a recent talk, for the poor, “almost everything they do requires tradeoff thinking. It’s distracting, it’s depleting … and it leads to error.” The poor have to make financial tradeoff decisions, as Shafir put it, “on anything above a muffin.”

Last December, Princeton economist Dean Spears published a series of experiments that each revealed how “poverty appears to have made economic decision-making more consuming of cognitive control for poorer people than for richer people.” In one experiment, poor participants in India performed far less well on a self-control task after simply having to first decide whether to purchase body soap. As Spears found, “Choosing first was depleting only for the poorer participants.” Again, if you have enough money, deciding whether to buy the soap only requires considering whether you want it, not what you might have to give up to get it. Many of the tradeoff decisions that the poor have to make every day are onerous and depressing: whether to pay rent or buy food; to buy medicine or winter clothes; to pay for school materials or loan money to a relative. These choices are weighty, and just thinking about them seems to exact a mental cost.

In a paper in April 2010, Harvard behavioral economist Sendhil Mullainathan (for whom, full disclosure, I once worked) and MIT’s Abhijit Banerjee applied this same notion to decisions requiring self-control. If a doughnut costs twenty-five cents, they wrote, then that “$0.25 will be far more costly to someone living on $2 a day than to someone living on $30 a day. In other words, the same self-control problem is more consequential for the poor.” And so, in addition to all the structural barriers that prevent even determined poor people from escaping poverty, there may be another, deeper, and considerably more disturbing barrier: Poverty may reduce free will, making it even harder for the poor to escape their circumstances.

All of this suggests that we need to rethink our approaches to poverty reduction. Many of our current anti-poverty efforts focus on access to health, educational, agricultural, and financial services. Now, it seems, we need to start treating willpower as a scarce and important resource as well.

Some promising approaches have already been tried. Starting in 2002, economists Nava Ashraf, Dean Karlan, and Wesley Yin created and analyzed a unique type of savings account at a small rural bank on the island of Mindanao in the Philippines. The Green Bank of Caraga’s SEED accounts (Save, Earn, Enjoy Deposits) let clients place restrictions on when they could access their money. SEED clients could set either a date before which or a minimum savings amount below which they couldn’t access their own funds. Twenty-eight percent of existing bank clients who were offered the accounts enrolled in them, and, after one year, the economists found, customers saved over 300 percent more with SEED accounts than they would have without them. The accounts offered an opportunity to circumvent self-control failure, in the same way Ulysses bound himself to the mast to resist the Sirens’ call.

The developed world offers numerous such “commitment products”: certificates of deposit, pension plans, government savings bonds, and education savings accounts, to name a few. But, in the developing world, institutional supports for flagging willpower are far fewer. To make use of these new discoveries, similar products that explicitly attempt to reduce willpower costs could be developed in numerous fields, from health to education to agriculture to financial management.

This brings up a second, similar point: Comfort goods like washing machines and dishwashers free up valuable time and attention. Think of all the things the wealthy do to spend more time focusing on what’s important. They can pay bills automatically, they can hire babysitters and have food delivered, they can have their homes and clothes cleaned for them. But, in the developing world, cost-effective time savers have come much more slowly to those who most need them. Five-dollar, energy-efficient stoves can cut firewood usage, improving children’s health and halving the amount of time it takes to gather enough firewood to cook. Small solar panels systems, too, as The New York Times recently reported, can play “an epic, transformative role” in homes off the electrical grid, saving families time and money on kerosene. Broadly distributed, such simple innovations would allow the poor to avoid difficult tradeoff decisions about how they spend their time or even their money.

Third, money itself can go a long way toward altering the dynamic that leads to willpower depletion among the poor. Government transfers of money have proven successful in Mexico and Brazil, for instance. In particular, attaching conditions to these transfers—such as requiring school attendance, regular clinic visits, and savings behavior—may allow for an end-run around the kind of willpower-based poverty traps that too frequently seem to end with the poor making unwise decisions.

Finally, what about the possibility of strengthening the willpower “muscle”? Here, the research is complicated. While one line of research has found reason to think that drained willpower can be restored in the short term—by taking a walk in nature or watching a humorous video, for instance—studies on how to strengthen the willpower muscle in the long term are far less conclusive. This second line of research seems to be more promising in children than in adults. As Kathleen Vohs of the University of Minnesota, who has done extensive research on willpower, put it, “There might be something of a developmental sweet spot.” In twelve U.S. states, a program called Tools of the Mind is explicitly aimed at improving willpower functions in prekindergarten and kindergarten children. While some of the strategies would be quite difficult in much of the developing world, many are not, or could be adapted.

Of course, to argue that stressful decisions can exhaust precious mental resources is not to suggest that the decisions of the poor can’t be attributed to human agency. Still, while free will is real, it is also subject to complications. The economist Amartya Sen, in his well-known volume Development as Freedom, notes how an individual’s “freedom of agency” is “constrained by the social, political and economic opportunities” available to them. He’s right: Fewer options do reduce freedom. But now, we may need to grapple with a new possibility: that poverty doesn’t simply reduce freedom by constraining an individual’s choices, but that it may actually alter the nature of freedom by reducing an individual’s willpower.

Haaretz 23.02.2012
The psychological poverty trap


The poor aren't less able, they're distracted, says poverty expert Eldar Shafir. Privileged people subjected to the same conditions would also make bad decisions.

In a behavioral economics experiment several years ago, researchers asked shoppers at a New Jersey mall to handle the following decision: Have your faulty car repaired for either $150 or $1,500. While the participants were considering how to decide, they were given simple cognitive tasks like solving puzzles.

The researchers, Prof. Eldar Shafir and Jiaying Zhao, both from Princeton University, and Harvard University Prof. Sendhil Mullainathan, expected that the stress from contemplating the $1,500 expense would hurt performance. They were right. But participants with above-average incomes succeeded in their tasks under both scenarios, while those with average or low incomes did worse as repair costs climbed. Even the prospect of spending any money at all damaged the ability of low-income earners to think rationally.

Similar tendencies were found on the other side of the world. Shafir and Mullainathan tested the intelligence of sugarcane growers in India during two different periods: after selling the harvest, when they enjoy relative prosperity, and before the harvest, when times are tightest. The farmers had better IQ results during the season of plenty. Before the harvest they had problems making fateful decisions, because of stress. The study concluded that poverty generates a psychology of its own.

Most of us judge poor people, viewing them at worst as lazy, at best as suffering from deficient financial behavior. We've gotten used to thinking that being poor is their fault: If they were smarter or more industrious they surely would have overcome their poverty.

Shafir, however, claims that the real culprit isn't lack of ability but problems created by poverty. "These problems are distracting and cause mistakes," he told Markerweek in an interview.

"When you're poor you're surrounded by bad decisions of people around you," he says. "You're so concerned about the present that you can't begin thinking about the future, and that's the big irony: People with the greatest need to think about the future don't have the leisure or emotional capacity to do so. The very essence of poverty complicates decisions and makes immediate needs so urgent that you start making wrong choices. These mistakes aren't any different from anyone else's, but they occur more frequently due to the element of stress, and their implications are much greater."

Shafir, who was born in Israel and moved to the United States after his military service, has taught at Princeton University's Department of Psychology since 1989. The White House recently announced Shafir's appointment to President Barack Obama's Advisory Council on Financial Capability, which seeks to broaden financial education and make financial information widely accessible.

Shafir leads several initiatives developing policy to combat poverty, including ideas42, a Harvard-based think tank that Shafir co-directs with Mullainathan. The institute, which seeks solutions to social problems via behavioral economics, studies how people reach decisions.

Shafir has proved that anyone faced with adverse conditions will consistently make bad economic decisions. An experiment he conducted with Mullainathan and Zhao placed financially-savvy Princeton students from prominent families under the stressful and rushed conditions that poor people face every day. They were given questions to answer in a series of timed rounds, but were permitted to "borrow" time from a subsequent round.

"My students at Princeton are well-to-do and intelligent," Shafir says. "They are the sons and daughters of senators and other highly successful people. And yet these brilliant students took precisely 10 minutes to start borrowing too much; they were tending to the present without any thought to leaving something for the future.

"Given enough time, a person will consider the future cautiously. He won't engage in nonsense and won't borrow at high interest he can't afford. But if you put him under strict deadlines and pressure him, he'll start behaving foolishly. We all put off for tomorrow things that need to be done today, and pay high interest because we didn't pay on time. All the mistakes poor people make with money we make with time - but for them the price is too high. A person probably doesn't seem intelligent when he doesn't have enough time to consider the future, but if he did have enough time he would start acting intelligently. Poverty is an emotional state."

The poor subsidize the rich

But the poor make very logical financial decisions for the moment, says Shafir. "When you're poor, all your attention is focused on solving the poverty issue. The upshot is that you function quite successfully because you make wiser use of your shekel than I would," he says.

"I'm wasteful, forgetful and don't pay attention, but the poor are very conscious of the shekel's power. Shekel to shekel they cope beautifully. The problem is that when you're so focused on this, you don't notice all the rest. So you're the best shopper possible but forget to pay the electric bill - and this can cause very knotty problems. While you concentrate on one thing all the rest falls apart."

According to Shafir, "When I make a financial mistake I get upset and move on. When someone poor makes a mistake, he pays for it for months - even years. He needs to borrow at gouging interest to return the money, and it takes him months .... The entire structure crumbles beneath him, and it's hard to grasp how exhausting this is and how it leads to blunders. And this is all without mentioning the considerable differences between a poor living environment and others - from noise, dirt and education all the way to health care.

"If you're Robinson Crusoe you don't think ahead to what you'll build in two months, just to what you'll eat today. It's not a question of character - it's what you have. From the standpoint of sheer human ability, put the poor in the right environment and they'll behave like anyone else."

The problem is even greater when taking into account that the world does all it can to trample on the poor. "Think of all the means at our disposal to help us deal with time constraints. We have alarm clocks, helpers, nannies and dozens of other things helping us function with limited time," says Shafir.

"A poor person has very little. In fact, not only isn't he helped, he gets harassed, taken advantage of, cheated. I have a good lawyer, he has a lousy lawyer. My bank gives me all the possibilities to choose from that he doesn't get. It's not that the world just doesn't help the poor, it trips him up even further," he says.

"For example, it used to be common for banks in the U.S. to send me my credit card statement and let me pay it by June 20. It turned out that the 20th fell on a Sunday, so if I followed their advice I would be forced to pay late and it would cost me a $35 penalty. That's how it was until Obama made this practice illegal.

"If I needed to pay a $35 penalty I got tripped up, but what did I care? But with a poor person - his whole week is changed. The world isn't prepared to help him because the attitude is that he brought it on himself and can't be helped. By the way, my current account doesn't cost me a penny. The bank isn't a charity, so how does it do it? The poor subsidize me. Each time one of their checks bounce they subsidize my account - which doesn't have any fees attached."

Recently we've been hearing the slogan "We want justice, not charity." Policymakers, missing the point, continue talking about grants and handouts. Those solutions are worthless, says Shafir; throwing money at a problem merely perpetuates it.

"The poverty problem could be solved in two ways: Either make them wealthy or understand that context is a large part of the problem and make it easier on them," he says. "The matter could be tackled several ways; for instance, if employers or the government set up programs to help people save. A group of friends could establish a club that decides: 'Let's compel ourselves to look after one another and make sure we do the right things.'"

A human being buys herself a cake

Classical economics, as opposed to behavioral economics, doesn't take psychology into account, says Shafir, so welfare policy in the West has actually widened income gaps over the last few decades. "Classical economics assumes a person does things rationally," he says. "If he doesn't succeed then he apparently isn't smart enough, and this makes him poor. The behavioral economist says everyone makes mistakes, and if you leave them without assistance they'll blunder even more. Everyone errs, but when you have money the mistakes seem less severe."

One of the biggest problems, says Shafir, is the message the poor receive from the system: You're poor because you're no good. "It's very easy for the poor to swallow this idea," he says. "The attitude that the poor are less successful is very common and very wrong. These days the survivor is the one with luck: Once in a blue moon someone pulls through. So the system isn't 'survival of the fittest' at all."

Besides the enormous pressures on the poor, they often find themselves under sharp scrutiny, especially if they dare buy anything that seems extravagant. How could they waste NIS 100 at the hairdresser's, we ask, while their kids go hungry?

"What would you have them do?" wonders Shafir. "Can't they eat ice cream once in a while? The same lady who finishes the week with NIS 100 to spare and buys her kids a treat instead of saving it - even if she didn't buy it someone else around her would need the money. Her life is full of pitfalls. She too is entitled every now and then to give in to temptation and have some cake. So what? We also can't resist temptation: We're human."

According to Shafir, the main thing policymakers need to keep in mind is that people tend to behave passively rather than rationally.

"People's default pattern is to adopt a position and maintain it," he says. "They'll want to change something, plan to change it, intend to change it - but they won't. It happens to people at all levels, the successful and clever ones too.

"Take, for example, two scenarios we tested. Starting a job, they tell you 15% of your salary will go toward your pension and give you a phone number to call if you want to change it. 'Feel free to call and ask,' you're told. In the second scenario they tell you: 'Here's the phone number. Call and tell them to allocate up to 15% of your salary to your pension.' The result is that the respondents in the first scenario save toward their pensions four times as much as the second half, even though all it involves is one measly phone call. Welfare policy is based on the idea that if I understand and want something, maybe something could help me. But if you really want to help me, simply give it to me. Don't count on my finding the time and knowing what to do," he says.

"People take money from one account and transfer it to a savings account. An economist would see this as ridiculous, but from people's standpoint there's an account that isn't touched and another that's used. The chances of the money holding out are entirely different. If the government insists on an approach that says there's no difference, then it loses the ability to help me. It's important to understand human behavior and act accordingly."

Do you think this doesn't apply to you? Think again. The economic crisis and approaching recession are likely to push many of us into poverty. The statistics, Shafir says, are alarming. "One of every two Americans will reach a situation of real monetary scarcity within a few years: not abject poverty but real difficulty in maintaining a standard of living. The situation is obviously terrific compared to poverty in Sudan, but if my kid doesn't have a computer because I can't afford it while everyone in his school has one, it will make me feel poor," he says.

"Poverty is to a large extent an emotional state. If I can't afford to eat at a restaurant where I always ate, if I can't get through the month like I used to - that's scarcity. At that level many are about to become poor. The middle class is shrinking and many people are stressed about their future and their children's futures. Even among the top 1% there's worry. Some continue leading their normal lives, but many are tightening their belts: Doing less and buying less."

The economic crisis in the United States was largely the result of a human trait studied by behavioral economists like Shafir: Wanting it all, meaning people's tendency to disregard their financial situation, take on debt they can't handle and attain a standard of living they can't afford. When it became clear how irresponsibly Americans had behaved leading up to the crisis, many people said financial education from a young age was the solution. A ridiculous idea, says Shafir.

"You can't teach people finance," he says. "You can't teach someone to treat himself as a doctor would, maybe just raise his awareness about his body. The idea of educating people to do the right things financially is a bit absurd. It's like a diet: Part of it depends on me, but it would help if they didn't sell me fattening food. The solution is to improve the context, not the person."

Although scarcity and distress keep spreading as the crisis continues, people still refuse to accept this fact - and refuse to recognize the similarity between themselves and the poor. In fact, they aren't even willing to read about poverty. "I'm writing a book now with Sendhil, and to avoid the stigma of poverty we decided to have the title refer to time constraints. We'll sneak the poverty in afterwards, inside the book," he jokes.

The key to a positive change in society, according to Shafir, is grasping the importance of context in the decision-making processes of the poor and the non-poor, and building a social system that isn't based on ignoring it.

"First of all, the state must stop blaming the citizen. The protest movement was supported by 80% of Americans, and there is rarely anything 80% of Americans can agree on," he says.

"This means the method we developed hasn't worked, because you leave people with economic responsibility for their lives while most of them can't deal with it. The ability to take control, anticipate the future and plan for it is beyond their grasp. When you assume that a person is responsible for these things, you're saying that it's his mistake when it's actually yours - because you gave him responsibility that you shouldn't have. People need a framework that helps them. We're very talented creatures but we have a tendency to make mistakes."

Työnjaon vaikutuksista hyvinvointiin ja päätöksentekovalmiuksiin

Työnjaon merkitys ihmisten hyvinvointiin nousi viime viikolla uutisotsikoihin, kun eri ammattiryhmien kuolleisuutta tarkastelleen tutkimuksen tulokset julkaistiin.

Uusi Suomi uutisoi Kuntoutussäätiön tutkimuksesta:
Tuoreen tutkimuksen mukaan kuolleisuuserot eri ammattiryhmissä ovat Suomessa merkittävät. 
[…] Kuolleisuus oli tutkimuksen perusteella pieni muun muassa seuraavissa ammateissa: opettajat, lastentarhanopettajat, papit, lääkärit, elektroniikka- ja it-alan erityisasiantuntijat, teknikot, asiantuntijajohtajat ja miehillä myös muut johtajat. 
Keskimääräistä korkeampi naisten ja miesten kuolleisuus oli ammateissa, joihin sisältyi rutiinityötä ja joissa oli vähäiset koulutusvaatimukset sekä korkea työttömyysprosentti. Näitä olivat muun muassa sekatyöntekijät, tarjoilijat, siivoojat, kiinteistönhuoltajat, sairaala- ja hoitoapulaiset, rahdinkäsittelijät ja varastotyöntekijät sekä henkilökohtaiset avustajat ja omaishoitajat.
Nykyisissä markkinatalouksissa eri ammattien välillä on suurta eroa siinä, kuinka miellyttäviä ja valtauttavia niiden tyypilliset työtehtävät ovat. Esimerkiksi siivoojan ja varastotyöntekijän työtehtävät ovat keskimäärin varsin yksitoikkoisia ja mekaanisia. Lääkärin tai asiantuntijajohtajan työ puolestaan sisältää käsitteellisempiä, luovempia ja luonteeltaan yleensä vaihtelevampia työtehtäviä.

Työtyytyväisyyteen keskittyneiden tutkimusten tulokset eivät siis tule yllätyksenä. Psykologian professori Markku Ojasen mukaan johtajat ovat keskimäärin alaisiaan tyytyväisempiä, koska heidän työssään on runsaammin hyväksi koetun työn ominaisuuksia: mahdollisuus omaehtoisesti hallita työtehtäviä, vaihtelua, sosiaalista arvostusta ja hyvää palkkaa. Vastikään Journal of Business Psychology –journaalissa julkaistun tutkimuksen mukaan kontrolloiva ilmapiiri työpaikalla altistaa muun muassa pitempiaikaisille sydänsairauksille ja äkillisille sydänkohtauksille. Tutkimuksen perusteella ne työntekijät, jotka tunsivat saavansa ohjata omaa työtään ja jotka kokivat saavansa kannustusta työstään, voivat paremmin. Tuoreen tutkimustiedon valossa on siis perusteltua väittää, että työntekijöiden kokema omaehtoisuus työssään ja sosiaalinen arvostus omaa työtään kohtaan vaikuttavat ihmisten hyvinvointiin.

Työnjaolla on vaikutusta myös päätöksentekovalmiuksiin. Valtauttavampien ja vaihtelevampien työtehtävien parissa työskentelevät ihmiset kykenevät helpommin kehittämään itsessään niitä taitoja ja ominaisuuksia, joita tarvitaan, kun pyritään tehokkaasti osallistumaan erilaisiin poliittisiin foorumeihin. Rutiininomaisissa ja tylsistyttävissä työtehtävissä päivänsä viettävät työntekijät ovat heikommassa asemassa omien oikeuksiensa puolustamisessa poliittisten instituutioiden kautta, koska heidän työssään ei kykene samalla tavalla luomaan hyödyllisiä kontakteja, opettelemaan päätöksenteon rakennetta ja kehittämään strategista ymmärrystä instituutioiden toiminnasta. Valtauttavamman työn tekijät kykenevät hyötymään päätöksentekojärjestelmistä tehokkaammin, koska he saavat äänensä päätöksentekoprosessissa paremmin kuuluville.

Työnjaolla tarkoitetaan yksinkertaisesti sitä, että jokaisella työpaikalla on valikoima erilaisia välttämättömiä työtehtäviä ja nämä työtehtävät on jaettava jollain tavalla työntekijöiden kesken. Osallisuustalouden visiossa työnjaon eriarvoisuutta pyritään korjaamaan tasapainotettujen työkokonaisuuksien avulla. Koska tasavertaisuus, omaehtoisuus ja solidaarisuus kuuluvat osallisuustalouden idean lähtökohtaisiin arvoihin, olisi myös työnjaon tuettava näitä tavoitteita. Tasapainotetut työkokonaisuudet voitaisiin rakentaa niin, että ensin työntekijät arvioisivat työtehtävät valtauttavuuden ja raskauden perusteella, jonka jälkeen työntekijöille muodostettaisiin työkokonaisuuksia, jotka ovat valtauttavuudeltaan ja raskaudeltaan keskimäärin samantasoisia.

Jos tasapainotetut työkokonaisuudet olisivat käytössä laajemmalla tasolla, esimerkiksi kaikissa kunnan työpaikoissa, työkokonaisuudet tasapainotettaisiin myös eri työpaikkojen välillä. Tasapainottaminen voidaan toteuttaa tietyn aikavälin sisällä, esimerkiksi vuoden aikana, jos työpaikkojen välinen säännöllinen tasapainotus koetaan epämiellyttävänä tai jos se aiheuttaa tuottavuuden heikentymistä. On tärkeää huomata, ettei tasapainotetussa työkokonaisuudessa tarvitse tehdä kaikkia työpaikan työtehtäviä, vaan tarkoituksena on pelkästään tarjota kaikille tasavertainen kokoelma valtauttavia ja tylsistyttäviä työtehtäviä.

Osallisuustalouden esimerkkiä oikeudenmukaisemmasta työnjaosta voi pyrkiä toteuttamaan osittain jo nykyisten talousinstituutioiden sisällä. Tasapainotettujen työkokonaisuuksien idea sisältää hyödyllisiä elementtejä esimerkiksi demokraattisten osuuskuntien ja yhteiskunnallisten yritysten työnjaon suunnitteluun. Myös muut omaehtoisuutta ja tasavertaisuutta kannattavat instituutiot, kuten lukuisat kansalaisjärjestöt, voisivat pyrkiä toteuttamaan sisäisessä työnjaossaan erilaisin kokeiluin niitä samoja arvoja, joita järjestöt pyrkivät edistämään laajemmin yhteiskunnassa.