Parecon Finlandin luento Kontulan kirjastolla ke 24.4. klo 18

Parecon Finlandin avointen luentojen sarja jatkuu Helsingin kirjastoissa. Tervetuloa Kontulan kirjastossa järjestettävään "Ilmastonmuutos, talouskasvu & demokratia" -tilaisuuteen tämän viikon keskiviikkona 24.4. klo 18.

Tilaisuuden yhteydessä voi ostaa myös taloustieteen professori Robin Hahnelin syksyllä 2012 julkaistun kirjan Kilpailusta yhteistyöhön erikoishintaan (vain käteinen).

Lisätietoja HelMetin sivuilla

Tutkimus: Ihmisen vaistot ohjaavat yhteistyöhön, ei oman edun ajamiseen

Greater Good Science Center, Berkeley:
The researchers considered this age-old question: Are people intuitively selfish but able to behave cooperatively with deliberate reflection, or are people intuitively cooperative, but capable of selfishness with further thought and reflection? To get at this, the researchers examined which kinds of behaviors happen faster: the cooperative kind or the selfish kind.
Yhteistyö on keskeistä ihmisen käyttäytymiselle. Yhteistyöhön ryhtyminen tarkoittaa kuitenkin monesti muiden auttamisesta yksilölle koituvia kustannuksia. Harvardin tutkijat David G. Rand, Joshua D. Greene ja Martin A. Nowak selvittivät arvostetussa Nature -journaalissa julkaistussa tutkimuksessaan ovatko ihmiset herkemmin taipuvaisia itsekkyyteen ja osallistuvat yhteistyöhön ainoastaan harkinnan pohjalta, vai ovatko he vaistonvaraisesti yhteistyöhaluisia ja ajavat omaa etuaan vasta järkeilyn ja harkinnan kautta.

Nopeat päätökset ovat tutkijoiden mukaan vaistonvaraisia, kun taas hitaammat päätökset perustuvat enemmän ajatteluun ja harkintaan. He havaitsivat, että mitä nopeammin ihmiset tekevät päätöksiä, sitä taipuvaisempia he ovat yhteistyöhön ja lahjoittamaan yhteiseen pottiin. Pakottamalla ihmiset tekemään päätöksiä nopeasti saatiin heidät lahjoittamaan suurempia summia, kun taas pakottamalla heidät päättämään hitaasti ja ohjaamalla heitä pohtimaan saatiin ihmiset vähentämään lahjoituksiaan. Myös ohjattaessa ihmisiä luottamaan intuitioonsa oli tuloksena suuremmat lahjoitukset yhteiseen pottiin.

Tutkijat selvittivät ihmisten käyttäytymistä peliteoriakokeella, joka tunnetaan nimellä Public goods game. Pelin avulla on tutkittu paljon ihmisten yhteistyötä, ja se havainnollistaakin hyvin yhteistyön problematiikkaa, koska siinä yksilöiden näkökulmasta on kannattavinta ajaa omaa etuaan ja vapaamatkustaa, kun taas kokonaisuuden kannalta on sitä parempi, mitä enemmän ihmiset tekevät yhteistyötä.

Pelissä osallistujat eivät tunne toisiaan ja heille kaikille annetaan aluksi sama määrä rahaa. Kaikkia ohjeistetaan lahjoittamaan tästä summasta haluamansa osa yhteiseen pottiin. Tämän jälkeen peli tuplaa yhteiseen pottiin lahjoitetut rahat, jotka sitten jaetaan kaikkien osallistujien kesken. Pelissä kaikkien osallistujien kannalta paras ratkaisu on tilanne, jossa jokainen lahjoittaa kaikki rahansa yhteiseen pottiin, koska silloin tuplattava summa on mahdollisimman suuri ja kaikki saavat eniten rahaa. Kuitenkin jokaisen yksilön kannalta paras ratkaisu on olla lahjoittamatta mitään ja antaa muiden lahjoittaa kaikki rahansa, koska lahjoittamatta jättänyt saa silloin kaikkein eniten.

Oletetaan, että osallistujia on kolme ja jokaiselle annetaan aluksi kymmenen euroa. Jokaisen osallistujan vaihtoehdot sijoittuvat kahden ääripään välille. Paras vaihtoehto on, ettei itse lahjoita mitään ja muut lahjoittavat koko osuutensa. Peli tuplaa muiden osallistujien lahjoittamat 20€, ja tämä summa (40€) jaetaan sitten kaikkien kolmen osallistujan kesken. Tällöin lahjoittamatta jättänyt saa lopuksi 23,33€, joka koostuu yhteisestä potista saadusta rahasta (13,33€) ja säästämästään kympistä. Muut osallistujat saavat ainoastaan yhteisestä potista saadut 13,33€.

Toisessa ääripäässä kaikki lahjoittavat koko kymppinsä, jolloin kaikki saavat lopuksi 20€, koska peli tuplaa osallistujien lahjoittamat 30€, ja tämä summa (60€) jaetaan sitten kaikkien kolmen osallistujan kesken. Tässä tilanteessa jaettava kokonaissumma on suurin mahdollinen, joten yleisen edun mukaista on, että kaikki tekevät mahdollisimman paljon yhteistyötä.

Tutkimusten peleihin osallistui yli 1000 ihmistä sekä verkossa että laboratorio-olosuhteissa, ja niistä selvisi, että nopea päätöksenteko johtaa yhteistyöhön. Vaikka oman edun ajaminen on houkuttelevaa, ihmisten vaistomainen reaktio on kuitenkin tehdä yhteistyötä. Päätökset, jotka tehtiin alle 10 sekunnissa johtivat 15 prosenttia suurempiin lahjoituksiin yhteiseen pottiin kuin yli kymmenen sekuntia kestäneet päätökset. Toisessa kokeessa tutkijat ohjeistivat puolia osallistujista tekemään päätöksensä alle kymmenessä sekunnissa ja toista puolikasta yli kymmenessä sekunnissa. Yli kymmennen sekuntia laskelmoineet lahjoittivat jälleen vähemmän yhteiseen pottiin.

Kolmannessa kokeessa tutkijat pyysivät toisia osallistujia muistelemaan ja kirjoittamaan tilanteesta, jossa intuitio sai heidät tekemään oikean ratkaisun tai pohdiskelu tekemään huonon päätöksen. Toisia taas pyydettiin kirjoittamaan tilanteesta, jossa pohdiskelu johti oikeaan ratkaisuun ja intuitio harhaan. Tämän jälkeisessä pelissä ryhmä, joka oli muistellut intuition pohjalta tehtyä hyvää päätöstä tai pohdinnan pohjalta tehtyä huonoa päätöstä, lahjoitti enemmän yhteiseen pottiin.

Tutkimusten perusteella vaikuttaisi siltä, että ihmiset keskimäärin pyrkivät vaistonvaraisesti tekemään yhteistyötä ja vasta laskelmoinnin kautta ajamaan omaa etuaan. Vaikka tutkijoiden mukaan tuloksista ei suoraan voi olettaa, että yhteistyö olisi ihmiselle geneettisellä tasolla ominaisempaa, on useimmissa tapauksissa yhteistö kuitenkin yksilölle loppujen lopuksi edullisempaa, joten on kannattavaa pyrkiä perusoletuksena toimimaan tältä pohjalta.

Tutkimukset viittaavat kuitenkin vahvasti siihen suuntaan, ettei käsitys ihmisestä pohjimmiltaan kilpailevana ja omaa etuaan ajavana kestä tieteellistä tarkastelua. Ihminen on pohjimmiltaan sosiaalinen eläin, jonka selviäminen ja menestys perustuu kilpailun lisäksi myös yhteistyöhön ja keskinäiseen avunantoon. Ryhmässä elämisen pitkä evolutiivinen historia on jättänyt ihmiseen jälkensä taipumuksina, jotka ohjaavat ihmistä vaistonvaraisesti tekemään yhteistyötä silloinkin, kun oma lyhyen aikavälin etu on ristiriidassa tämän kanssa.

Lue myös:

Tiede: Jo vauvat tajuavat mikä on reilua
Tutkimus: Apinat ymmärtävät mikä on reilua
Tutkimus: Simpanssit suosivat reilua jakoa
Tutkimus: Rotat auttavat kaveria hädässä
WSJ: Tasavertaisuus on ihmiselle tärkeämpää kuin raha
Herbert Gintisin luento ihmisluonnosta

Parecon Finlandin ja Parecon Sverigen keskustelutilaisuus lauantaina 20.4.

Parecon Finland ja Parecon Sverige järjestävät lauantaina 20.4. klo 16.00 tilaisuuden "Participatory Economics – From Inequality to a Democratic and Ecological Economy". Tilaisuudessa on puhumassa Parecon Finlandin Antti Jauhiaisen ja Joona-Hermanni Mäkisen lisäksi Parecon Sverigen puheenjohtaja Anders Sandström.

Englanniksi käytävä keskustelu käsittelee talouden toiminnan keskeisiä kysymyksiä muun muassa osallisuustalouden esimerkin kautta, ja tilaisuudessa pohditaan mahdollisuuksia ja ratkaisuja demokraattisemman ja ekologisemman talouden saavuttamiseksi. Keskustelu järjestetään Suomen sosiaalifoorumin yhteydessä Helsingissä, ruotsinkielisellä työväenopistolla Arbiksella (Dagmarinkatu 3, Helsinki; luokkahuone 35).

Parecon Finland jatkaa myös avoimia luentoja Helsingin kirjastoissa. "Ilmastonmuutos, talous & demokratia" -luentosarja alkaa 24.4. klo 18.00 Kontulan kirjastossa. Tilaisuuksien ajat löytyvät sivuiltamme.

Tervetuloa!

The Atlantic: Rikkaat lahjoittavat vähemmän hyväntekeväisyyteen kuin köyhät

The Atlantic:
One of the most surprising, and perhaps confounding, facts of charity in America is that the people who can least afford to give are the ones who donate the greatest percentage of their income. In 2011, the wealthiest Americans—those with earnings in the top 20 percent—contributed on average 1.3 percent of their income to charity. By comparison, Americans at the base of the income pyramid—those in the bottom 20 percent—donated 3.2 percent of their income.

(...) Wealth affects not only how much money is given but to whom it is given. The poor tend to give to religious organizations and social-service charities, while the wealthy prefer to support colleges and universities, arts organizations, and museums. (...) Not a single one of [the 50 largest individual gifts to public charities in 2012] went to a social-service organization or to a charity that principally serves the poor and the dispossessed.
The Atlanticin artikkelissa tarkastellaan köyhempien ja rikkaampien amerikkalaisten lahjoituksia hyväntekeväisyyteen. Julkisuudessa suurta huomiota saavat usein yliopistoille tai museoille kohdistuvat miljoonissa dollareissa mitattavat lahjoitukset. Artikkelin mukaan varakkaiden lahjoittajien mukaan nimetyt stadionit, konserttisalit ja yliopistorakennukset sekä rikkaiden sukujen historiat kertovat amerikkalaisesta hyväntekeväisyydestä tarinaa näiden lahjoittajien mittavana anteliaisuutena.

The Atlanticin mukaan tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Yllättäen todellisuudessa eniten hyväntekeväisyyteen lahjoittavat ne, joilla siihen on vähiten varaa. Vuonna 2011 rikkaimpaan 20 prosenttiin kuuluvat amerikkalaiset lahjoittivat hyväntekeväisyyteen keskimäärin 1,3 prosenttia tuloistaan. Samalla köyhimpään 20 prosenttiin kuuluvat lahjoittivat huomattavasti enemmän - keskimäärin 3,2 prosenttia tuloistaan. Tämä ero korostuu huomattavasti, kun otetaan huomioon, että suurin osa köyhemmistä amerikkalaisista ei voi rikkaampien tavoin vähentää näitä lahjoituksia verotuksessa.

Artikkelin mukaan tutkijat ovat selittäneet tätä eroa sillä, että pienituloisemmat olisivat sisäsyntyisesti anteliaampia tai taipuvaisempia sosiaaliseen käyttäytymiseen. Rikkaammat taas olisivat vähemmän anteliaita, ja pyrkimys kasvattaa henkilökohtaista varallisuutta olisi ristiriidassa muiden rahallisen avustamisen kanssa. Berkeleyn yliopiston tutkija Paul Piff havaitsi tutkimuksissaan selkeän yhteyden varallisuuden ja epäeettisen käyttäytymisen välillä. Vaikkei raha itsessään saa Piff:n mukaan ihmisiä käyttäytymään tietyllä tavalla, rikkaat kuitenkin todennäköisemmin asettavat oman etunsa muiden etujen edelle. Tutkiessaan eri yhteiskuntaluokkien anteliaisuutta on Piff havainnut alempiin yhteiskuntaluokkiin itsensä samaistavien ihmisten olevan säännönmukaisesti ylempiluokkaisia anteliaampia. Kuitenkin, jos ylempien yhteiskuntaluokkien osallistujissa nostatettiin pintaan myötätunnon kokemusta, tuli heistä lähes yhtä anteliaita kuin alempien yhteiskuntaluokkien edustajistakin.

Havainto muiden tarpeille altistumisen vaikutuksista myötätuntoon ja anteliaisuuteen saa The Atlanticin mukaan tukea myös muista tutkimuksista. The Chronicle of Philantropyn hiljattain tekemässä tutkimuksessa selvitettiin eri alueilla asuvien amerikkalaisten hyväntekeväisyyteen lahjottamista. Tutkimusten tulokset tukivat aiempia havaintoja siitä, että köyhempien asuinalueiden asukkaat lahjoittivat enemmän hyväntekeväisyyteen kuin rikkaat. Tutkimuksissa selvisi kuitenkin myös, että rikkaiden kotitalouksien välillä oli eroja riippuen siitä, asuivatko ne rikkailla vai köyhemmillä alueilla. Rikkaiden asuinalueilla asuvat perheet lahjoittivat hyväntekeväisyyteen vähemmän kuin sellaisilla alueilla asuvat, joissa asuu eri sosiaaliluokkiin kuuluvia kotitalouksia. Tämän perusteella muiden tarpeille altistuminen vaikuttaisi merkittävästi ihmisten anteliaisuuteen.

Rikkaampien ja köyhempien välillä on eroja myös suhteessa lahjoitusten kohteisiin. Köyhemmät lahjoittavat yleensä uskonnollisille ja sosiaalipalveluja tarjoaville järjestöille, kun taas rikkaammat tukevat yliopistoja, taiteita ja museoita. Vuoden 2012 viidestäkymmenestä suurimmasta lahjoituksesta 34 meni lähinnä yläluokkaisille tarkoitetuille yliopistoille ja yhdeksän erilaisille museoille ja taidejärjestöille. Yksikään näistä suurista lahjoituksista ei kohdistunut hyväntekeväisyysjärjestöille, joiden tavoitteena on auttaa köyhiä ja osattomia.

The Atlanticin artikkelin mukaan Yhdysvaltojen hyväntekeväisyysjärestelmää ja siihen liittyvää verotusta pohjustaa ajatus siitä, että yksilöt ovat valtiota parempia päättämään resurssien kohdistamisesta sosiaalisiin investointeihin. Yhdysvallat eroaa tässä muista maista, joissa verotus on kovempaa, sosiaaliset turvaverkot kattavampia ja hyväntekeväisyyteen lahjoittaminen on vähäisempää. Yksilöiden osallistumisen pohjalta rakentuva vapaaehtois- ja hyväntekeväisyysverkosto on ihailtava ja tavoiteltava, mutta tutkimustiedon pohjalta on selvää, että yksityisiin lahjoituksiin perustuva hyväntekeväisyysjärjestelmä markkinatalouden tunnettujen ongelmakohtien paikkaajana on pohjimmiltaan regressiivinen, eli suurin osa varoista kohdistuu rikkaampien tarpeisiin. Tästä johtuen se ei kuitenkaan loppujen lopuksi riitä vastaamaan kestävästi taloudellisen oikeudenmukaisuuden kysymyksiin, tai kaikkein heikoimpien tarpeisiin ja heidän asemansa parantamiseen.

The Real News: Taloudellinen eriarvoisuus talouskriisin taustalla


Yhdysvalloista alkaneen finanssikriisin syntymisen taustalla oli kasvanut tulojen epätasa-arvo, sanoo The Real Newsin haastattelema taloustieteen professori Stephanie Seguino. Professori pohjustaa väitettään tutkimustuloksilla, joiden mukaan tulojen epätasa-arvo on noussut Yhdysvalloissa ja ympäri maailmaa 1970-luvulta lähtien. Yhdysvalloissa palkkojen osuus kansantulosta on tippunut samaan aikaan reaalipalkkojen alenemisen kanssa. Tämä puolestaan on johtanut palkansaajien alenevaan kulutusvoimaan ja yritysten käyttäytymisen muuttumiseen.

Varat reaalitaloudesta finanssisektorille

Professorin mukaan palkansaajien kulutuksen hiipuminen sai yritykset etsimään voittoja tuotannon laajentamisen ulkopuolelta. Yleisen kulutustason laskiessa yritykset eivät enää investoineet tai palkanneet uusia työntekijöitä, vaan hakivat voittoja finanssisektorilta.

Uusia varoja saanut finanssisektori puolestaan lainasi luottokelpoisten asiakkaiden loppuessa rahat vähävaraisille henkilöille, jotka tarvitsivat kipeästi rahoitusta riittämättömien palkkojen ja kasvavien kustannusten ristipaineessa. Kasvanut finanssisektori sai samalla lisää poliittista valtaa, ja finanssisektorin säätelyä purettiin voimakkaasti. Nämä uudistukset loivat puolestaan pohjan asuntokuplalle ja maailmanlaajuiselle finanssikriisille.

Kasvanut epätasa-arvo johti siis kehityskulkuun, jossa kansalaisten kulutusvoiman hiipuminen johti finanssisektorin paisumiseen. Finanssisektorin laajeneminen ja sen kasvanut poliittinen valta johtivat puolestaan taloudellisesti ja sosiaalisesti tuhoisaan yhteiskuntapolitiikkaan ja maailmanlaajuiseen taloudelliseen kriisiin.

Muutos hyvätuloisten eduksi

Kasvanut epätasa-arvo ja finanssisektorin lisääntynyt valta vaikuttavat Seguinon mukaan laajemminkin yhteiskuntaan. Epätasa-arvon kasvaessa taloudellisen vallan lisäksi myös poliittinen valta kasautuu rikkaimmille. Tämä puolestaan johtaa siihen, että julkisia varoja käytetään yhä enemmän hyvätuloisten toivomalla tavalla, ja suurimmassa tarpeessa olevien toiveet jäävät vähemmälle huomiolle myös poliittisen päätöksenteon piirissä.

Lue lisää:

The Economist: Korkeampi minimipalkka saattaa parantaa työllisyyttä ja nostaa palkkoja
Rikkaiden rikastuminen ja tulonjaon merkitys
The Real News: Korkeammat palkat johtavat talouskasvuun
YK: Tuloerojen tasaaminen edesauttaa taloudellista kasvua
Epätasainen tulonjako ja hidas kasvu kulkevat käsi kädessä

Bill Gates: Kapitalismissa tuotetaan rikkaille, yleinen hyöty jää jalkoihin

Taloussanomat:
Global Grand Challenges -kokouksessa puhunut Gates valitteli kapitalismin markkinaehtoisuutta. Markkinaehtoisuus ajaa lääketeollisuuden kehittämään lääkkeitä vain ostovoimaisille kuluttajille, eikä niitä elääkseen tarvitseville köyhille. Tavaraa tehdään lähinnä ihmisille, joilla on varaa maksaa, eikä heille, jotka niitä eniten tarvitsevat.
Monimiljardööri Bill Gates on avustustyötä tehdessään havahtunut ikävään kapitalismin ongelmaan, markkinaehtoisuuteen, kertoo Taloussanomat. Tehdessään avustustyötä säätiönsä kautta Gates on havahtunut siihen, kuinka kapitalismissa tuotanto ja palveluiden markkinaohjaus tapahtuu maksukyvyn perusteella, ei hyödyllisyyden ja tarkoituksenmukaisuuden pohjalta. Esimerkiksi Gates nostaa malarialääkkeen, jolle on vaikea löytää rahoitusta, vaikka malarialääkkelle on inhimillisesti katsottuna suuri kysyntä.

Gates nostaa mainitsemassaan esimerkissä esille markkinatalouksien keskeisen periaatteen, jota voi kutsua myös ääni per euro -periaatteeksi. Tämän periaatteen mukaan jokaisella on mahdollisuuksia vaikuttaa tuotantopäätöksiin siinä määrin, kun hänellä on käytössään euroja. Markkinat kohdentavat resursseja sekä tuottavat tavaroita ja palveluja maksukykyisille ostajille. Markkinoilla ostajat ilmaisevat tarpeidensa ja halujensa voimakkuuden äänestyslipukkeilla, joita jokaisella on varallisuutensa mukaisesti. Näin rikkaammat pääsevät ilmaisemaan halunsa voimakkuuden moninkertaisena köyhempiin verrattuna, joten heidän tarpeensa tulevat paremmin huomioiduksi. Tämä periaate on selkeästi ristiriidassa demokraattisen päätöksentekoihanteen kanssa, joka perustuu ääni per henkilö -periaatteeseen ja päätösten vaikutusten monialaiseen huomioimiseen.

Markkinatalouden rakenteellinen ongelma onkin siinä, ettei se pysty ottamaan huomioon ihmisten kuluttamistarpeita yhteiskunnallisesti tehokkaasti, inhimillisesti tai tasa-arvoisesti, vaan rikkaampien toissijaisiin tarpeisiin vastataan köyhempien perutavanlaatuisempien tarpeiden sijaan. Markkinatalouksien ääni per euro -periaate selittää, miksi markkinat kohdentavat enemmän resursseja esimerkiksi miesten kaljuuntumis- kuin malariatutkimukseen, ja tuottavat rikkaille kohdistettuja hyödykkeitä ja palveluita samalla kun köyhemmän väestönosan perustarpeet jäävät huomiotta.

Lue myös:

Robin Hahnel - Perusteet markkinoita vastaan

Tutkija: Perusturva ei riitä kohtuulliseen elämään

Kelan tutkija Minna Ylikännö kirjoittaa Kelan tutkimusblogissa, kuinka perusturvan taso on jäänyt selvästi jälkeen yleisesä tulokehityksestä, eikä enää kata edes kohtalaisia elinkustannuksia.
Yksin asuvista työmarkkinatuen saajista vuokran maksu oli viivästynyt joka neljännellä, laskujen maksu viivästynyt joka kolmannella ja lisäksi omaisuutta tai tuloja oli ulosmitattu lähes joka viidennellä. Harrastusmenoista oli joutunut tinkimään reilusti yli puolet yksin asuvista työmarkkinatuen saajista. Samoin vaatemenoista oli joutunut tinkimään yli puolet.

Huolestuttavinta on, että yksin asuvista työmarkkinatuen varassa elävistä joka neljäs oli joutunut olemaan nälässä johtuen pienistä tuloista. Eikä suinkaan yksi tai kaksi kertaa, vaan usein tai jopa jatkuvasti kyselyä edeltävän vuoden aikana.

[P]uolet tutkimukseen osallistuneista yksin asuvista työmarkkinatuen saajista koki toimeentulon olevan nykyisillä tuloilla erittäin vaikeaa (48 %). Vastaava osuus koko väestössä on kahdeksan prosenttia. Helpoksi elämänsä kokee vain kolme prosenttia yksin asuvista työmarkkinatuen saajista. Koko väestössä vastaava osuus on 43 prosenttia.
Lue myös:

YLE: Kolmannes leipäjonon asukkaista lapsiperheitä
Tutkimus: Hyvinvointi riippuu yhteiskunnallisesta asemasta
Tilastokeskus: Tuloerot taas kasvuun
YLE: Suomessa noin 700 000 pienituloista
Tutkimus: Köyhyys heikentää päätöksentekoa

Ruotsissa työpajoja osallisuustaloudesta

Järjestömme kanssa läheistä yhteistyötä tekevä Parecon Sverige on aloittamassa yhdessä ruotsalaisen teatteriryhmän Teater K:n kanssa hanketta nimeltä "2033 – livet i en demokratisk ekonomi". Hankkeen osana järjestetään työpajoja, joissa pohditaan yhdessä, millaiselta demokraattinen ja ekologinen talous voisi näyttää 2030-luvulla. Tilaisuudet ovat erinomainen mahdollisuus tutustua ruotsiksi osallisuustalouden ideaan ja siinä esitettyihin rakenteellisiin uudistuksiin.

Lisätietoa löytyy hankkeen nettisivuilta.

Parecon Finland on osallistunut hankkeen suunnittelutyöhön.

Video: Robin Hahnel reilummasta taloudesta



Robin Hahnel, toinen osallisuustalouden alkuperäisistä kehittäjistä, on videossa yhdysvaltalaisen Alliance for Democracy -järjestön haastateltavana. Keskustelun aiheena on talouden uudistaminen demokraattisemmaksi uusin talousinstituutioin – minkälaisia toivottavia vaihtoehtoja on kapitalismille ja kommunismille?

Robin Hahnel vieraili viime syksynä myös Suomessa, tilaisuuksista tuotetut videot voi katsoa sivuillamme.

CEPR: Työajan lyhentäminen hillitsee ilmaston lämpenemistä

Center for Economic and Policy Research:
This paper estimates the impact on climate change of reducing work hours over the rest of the century by an annual average of 0.5 percent. It finds that such a change in work hours would eliminate about one-quarter to one-half of the global warming that is not already locked in (i.e. warming that would be caused by 1990 levels of greenhouse gas concentrations already in the atmosphere).
Työajan lyhentämisellä voidaan torjua ilmaston lämpenemistä, todetaan Center for Economic and Policy Research -tutkimuslaitoksen julkaisemassa raportissa. Siinä arvioidaan, minkälaiset vaikutukset kasvihuonepäästöihin olisi työajan puolen prosentin vuotuisella vähentämisellä. Tutkimuksen mukaan puolen prosentin vähentämisellä pystyttäisiin vähentämään ilmaston lämpenemistä 25-50 prosenttia siltä osin, kun ilmaston lämpeneminen on hallittavissa tulevia kasvihuonepäästöjä rajoitettaessa.

Tutkimuksessa kuitenkin korostetaan, että työajan vähentäminen tulee olla vain yksi monista keinoista, joilla vastataan ilmastonmuutokseen.

Tutkimuksessa myös todetaan, että työtuntien vähentäminen on sitä ongelmallisempaa, mitä epätasa-arvoisemmassa taloudessa eletään. Epätasa-arvoisessa yhteiskunnassa työajan lyhentäminen näkyy selkeästi matalatuloisten elinolosuhteissa. Tutkimuksessa oletetaankin, että tulevaisuudessa tuotannon tehokkuuden kasvusta tuleva hyöty jakautuisi tasaisemmin eri yhteiskuntaluokille ja mahdollistaisi näin työajan lyhentämisen väestön elinoloja heikentämättä.

Tutkimuksen tehneen David Rosnickin mukaan ei olekaan reilua, että työnajan vähentäminen vaatii tavallisia työntekijöitä uhrautumaan kukkarollaan. Kyse on enemmänkin heille tarjotusta mahdollisuudesta valita, kuinka he haluavat hyödyntää kasvaneen tuottavuuden mukanaan tuomat hyödyt.

Rosnickin mukaan tuottavuuden kasvu on ollut voimakasta ympäri maailmaa, ja tämä on mahdollistanut suuremman tuotannon vähemmillä työtunneilla. Työajat ovatkin lyhentyneet selvästi viime vuosisadan puolestavälistä lähtien.

Tuottavuuden kasvu ei kuitenkaan ole välttämättä muuten juurikaan hyödyttänyt tavallista työntekijää. Rosnickin mukaan esimerkiksi Yhdysvalloissa ero elinajanodotteessa rikkaimman ja köyhimmän väestönosan välillä on kasvanut 0,7 vuodesta  5,3 vuoteen. Lisäksi tavallisen työntekijän palkka on kasvanut ainoastaan 6,5 prosenttia, eli vaivaiset 0,16 prosenttia vuodessa, viimeisen neljänkymmennen vuoden aikana.

Rosnickin mukaan on naurettavaa vaatia työntekijöitä, jotka eivät ole päässeet hyötymään tuottavuuden kasvun hedelmistä, tekemään nyt vähemmän työtä ja saamaan vähemmän palkkaa. Hänen mukaansa työntekijöille tulisi tarjota mahdollisuus sekä tehdä vähemmän töitä että saada enemmän palkkaa. Tuottavuuden kasvaessa nykytahtia vuonna 2100 työntekijät voisivat tuottaa 2,6 kertaa enemmän kuin nykyisin. Jos työtä tehtäisiin vain neljä päivää viikossa, työntekijät tuottaisivat silti kaksi kertaa enemmän kuin nykyisin.

The Washington Post: Research ties economic inequality to gap in life expectancy

The Washington Post:
[In St. Johns County, Florida] women can expect to live to be nearly 83, four years longer than they did just two decades earlier, according to research at the University of Washington. Male life expectancy is more than 78 years, six years longer than two decades ago.

But in neighboring Putnam County (...) incomes and housing values are about half what they are in St. Johns. And life expectancy in Putnam has barely budged since 1989, rising less than a year for women to just over 78. Meanwhile, it has crept up by a year and a half for men, who can expect to live to be just over 71, seven years less than the men living a few miles away in St. Johns.

The widening gap in life expectancy between these two adjacent Florida counties reflects perhaps the starkest outcome of the nation’s growing economic inequality: Even as the nation’s life expectancy has marched steadily upward, reaching 78.5 years in 2009, a growing body of research shows that those gains are going mostly to those at the upper end of the income ladder.
The Washington Post käsittelee artikkelissaan varallisuuden ja elinajanodotteen yhteyttä. Esimerkkinä artikkelissa käytetään kahta kuntaa Floridan osavaltiossa. Floridan St. Johns Countyssa naisten elinajanodote on noin 83 vuotta ja miesten 78 vuotta, ja elinajanodote on kasvanut viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana naisten kohdalla neljällä vuodella ja miehillä kuudella. Viereisessä Putnam Countyssa, jossa keskimääräinen tulotaso on puolet St. Johns Countyn tulotasosta, naisten elinajanodote on 78 vuotta ja miesten 71 vuotta. Elinajanodote on siellä myös kasvanut huomattavasti vähemmän. Miehillä se on kasvanut 1,5 vuodella ja naisilla vähemmän kuin vuodella.

Samanlaisia alueellisia eroja löytyy artikkelin mukaan myös Washingtonin alueelta. Montgomery Countyssa elinajanodote miehillä on 81,4 vuotta ja naisilla 85 vuotta. Districtin alueella taas, jossa 18,7 prosenttia väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella, vastaavat lukemat ovat 72,6 vuotta miehillä ja 79,6 vuotta naisilla. The Washington Postin mukaan kyseiset kunnat ovat tyypillinen esimerkki Yhdysvaltojen taloudellisesta eriarvoistumisesta. Vaikka maan elinajanodote on kasvanut tasaista tahtia, lehden mukaan yhä useammat tutkimukset osoittavat selvästi, että eniten tästä on hyötynyt kaikkein varakkain kansanosa.

Artikkelissa viitataan muun muassa paikallisen sosiaaliviraston tekemään tutkimukseen, jonka mukaan 65-vuotiaana eläkkeelle jäävien miespuolisten työtätekevien kohdalla elinajanodote on kasvanut tulojakauman ylemmän puolikkaan osalta kuudella vuodella, mutta ainoastaan 1,3 vuodella alemman puolikkaan kohdalla. Toisen tutkimuksen mukaan ylimmän sosioekonomisen luokan elinajanodote syntymähetkellä oli vuonna 1980 hieman vajaa kolme vuotta alimman sosioekonomisen luokan elinajanodotetta korkeampi. Vuonna 2000 tämä ero oli kasvanut jo 4,5 vuoteen.

Lue myös:

Taloussanomat: Köyhät vanhenevat nopeammin
HS: Köyhän sydäntautiriski pysyy elämäntavoista huolimatta
Talouselämä: Rikas elää 12 vuotta pidempään kuin köyhä
YLE: Rikkaiden ja köyhien terveyserot Suomessa länsimaiden jyrkimpiä

Tutkija: EU:n virkamiesten pitäisi kertoa totuus taloudesta

Poliittisen talouden jatko-opiskelija Antti-Ville Suni kirjoittaa Helsingin Sanomien Vieraskynä-palstalla:
EU-komissio julkaisi 22. helmikuuta unionin uusimmat kasvuluvut. Ne osoittavat selvästi, että jäsenmaiden säästöpolitiikka on kuristanut euroalueen taloutta pahasti.

Suhde säästötoimien ja talouskasvun välillä neljän viime vuoden aikana on selvä: mitä suuremmat säästötoimet, sitä pienempi (negatiivisempi) talouskasvu.

 Lue myös:

New Economics Foundation: Leikkauspolitiikka ei auta
Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä
Ha-Joon Chang: Leikkauspolitiikka ei ole koskaan toiminut
Jussi Ahokas: Talouden realiteetit ja yhteiskuntapolitiikka
Paul Krugman: Julkinen velka ymmärretään väärin

Dean Baker: Tuottavuuden kasvu kumoaa huoltosuhteen heikkenemisestä aiheutuvat kustannukset

Center for Economic and Policy Research:
"Productivity is the measure of the value of the goods and services that workers produce in an hour of work. When productivity rises through time it means that workers are producing more value through time. If workers get their share of the gains of productivity growth then they will be getting richer through time. (...) [T]he basic story is not debatable. All plausible projections of productivity growth show that average wage growth will swamp any negative impact on workers' living standards from a growing burden of retirees. 
This is why the yapping about the burden of Social Security is so pernicious. If workers share in the gains of economic growth then there is no way that the cost of these programmes will impose a serious burden on their living standards. In fact, workers' living standards rose rapidly in the past in spite of large increases in the payroll taxes used to support these programmes."
Dean Baker - arvostettu taloustieteilijä ja toinen Center for Economic and Policy Recearch -instituutin perustajista - kirjoittaa väestön ikääntymisestä ja huoltosuhteen heikkenemisestä. Bakerin mukaan ajatus siitä, että väestön ikääntymisen ja huoltosuhteen heikkenemisen takia ei valtiolla ole varaa tarjota samoja julkisia palveluja on yksinkertaisen matematiikan näkökulmasta naurettava. Koska vastuullisissa yhteiskunnallisissa asemissa olevat päättäjät kuitenkin jatkuvasti toistavat kyseistä näkemystä, on siihen hänen mukaansa syytä perehtyä tarkemmin.

Jokaisessa taloudessa tuottavuus kasvaa ajan myötä. Näin on tapahtunut vuosisatojen saatossa, eikä ole mitään perusteita olettaa, etteikö kehitys jatkuisi samankaltaisena. Baker käyttää esimerkkinä Yhdysvaltain taloutta, jonka tuottavuus on kasvanut vuodesta 1947 keskimäärin 2,2 prosentin vuositahtia, välillä nopeammin, välillä hitaammin. Nopeinta tuottavuuden kasvu oli sodanjälkeisinä vuosina, jolloin kasvu oli keskimäärin 2,9 prosentin luokkaa, ja hitainta vuosien 1973 ja 1995 välillä, jolloin sama lukema oli 1,3 prosenttia. Vuoden 1995 jälkeen tuottavuus on kasvanut keskimäärin 2,3 prosentin vuosivauhtia.

Tuottavuudella tarkoitetaan työntekijöiden työtuntia kohti tuottamia hyödykkeitä ja palveluita. Tuottavuuden kasvaessa ajan mittaan myös työntekijöiden luoma arvo kasvaa, ja jos työntekijät saavat osansa tuottavuuden kasvun hyödyistä, he myös rikastuvat ajan myötä.

Baker havainnollistaa kasvun vaikutuksia elintasoon. Jos tuottavuuden kasvu jatkuisi seuraavan 25 vuoden aikana samaa tahtia kuin se on kasvanut viimeisen 15 vuoden aikana - eli 2,3 prosentin vuositahtia - tarkoittaisi tämä työntekijöille keskimäärin 75 prosenttia suurempaa palkkaa, siinä tapauksessa että he saavat osansa tuottavuuden kasvun hyödyistä. Ja tällä tarkoitetaan Bakerin mukaan nimenomaan inflaatiokorjattua palkaa, eli keskivertotyöntekijän ostovoima todella kasvaisi 75 prosenttia suhteessa nykypäivään.

Pessimistisemmänkin arvion mukaan, jossa tuottavuus kasvaa 1,3 prosentin vauhtia, vuonna 2038 keskivertotyöntekijän palkka olisi 38 prosenttia nykyistä keskipalkkaa suurempi. Eli toisin sanoen, jopa pahimmassa tapauksessa olisi keskivertotyöntekijä vuonna 2038 selvästi nykyistä varakkaampi.

Mitä tämä sitten tarkoittaa suhteessa huoltosuhteen heikkenemiseen? Oletetaan, että jokaisen työntekijän täytyy maksaa 5 prosenttia enemmän veroja, jotta voidaan kattaa julkisen sektorin kasvavat menot. Siinä tapauksessa että talouden tuottavuus kasvaa 2,3 prosentin vuositahtia, olisivat palkat 25 vuoden päästä silti yli 65 prosenttia suuremmat kuin nykyisin. Hitaamman tuottavuuden kasvun tapauksessa palkat olisivat vuonna 2038 edelleen yli 30 prosenttia suuremmat kuin nykyisin. Tämän lisäksi vuoden 2038 jälkeen väestön ikäjakauma pysyttelee suurin piirtein samanlaisena, joten heikentynyt huoltosuhde ei enää vaikuta heidän kasvaviin tuloihinsa.

Todellisuudessa tuottavuuden kasvun muuntaminen palkkojen kasvuksi ei ole näin yksinkertaista, mutta se ei silti Bakerin mukaan vaikuta yllä mainitun paikkansapitävyyteen. Kaikki mahdolliset skenaariot tuottavuuden ja palkkojen kasvusta osoittavat, että keskimääräinen palkkakehitys kumoaa kaikki väestön ikääntymisestä koituvat negatiiviset vaikutukset palkansaajien elintasoon.

Kuitenkin todellisuudessa työntekijät eivät ole päässeet viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana täysin nauttimaan tuottavuuden kasvun hyödyistä. Yhdysvalloissa suurimman osan palkat ovat hädin tuskin kasvaneet vuoden 1980 jälkeen, ja käytännössä kaikki tuottavuuden kasvun hyödyt ovat valuneet huipputuloisille. Bakerin mukaan tätä ei voi painottaa liikaa. Suurin osa työntekijöistä ei ole hyötynyt tuottavuuden kasvusta ollenkaan, koska kaikki hyödyt ovat menneet huipputuloisille.

Bakerin mukaan tämän takia huoltosuhteen heikkenemisestä jankuttaminen on niin haitallista. Jos työntekijät todella saisivat osansa tuottavuuden kasvun hyödyistä, lisääntyneet julkisen sektorin menot eivät muodostaisi suurta rasitetta heidän elintasolleen. Työntekijöiden elintaso on itse asiassa kasvanut voimakkaasti myös niinä menneinä vuosina, jolloin veroja korotettiin hyvinvointirakenteita pystytettäessä.

Ihmisten elintason ja ostovoiman kannalta on tärkeämpää, saavatko he osansa tuottavuuden kasvun hyödyistä kuin se, joutuvatko he maksamaan enemmän veroja taatakseen julkisten palvelujen ylläpitämisen väestön ikääntyessä. Bakerin mukaan yksinkertainen matematiikka osoittaa, että tulojen epätasainen jakautuminen on paljon suurempi ongelma kuin väestön ikääntymisestä johtuva huoltosuhteen heikkeneminen.

Lue myös:

Vuosien 1978 ja 2011 välillä toimitusjohtajien palkat ovat nousseet Yhdysvalloissa 127 kertaa nopeammin kuin työntekijöiden palkat
New York Times: Vaurauden (1947-1979) ja taantuman (1980-) aika
HS: Huipputulot puskivat ylöspäin
Tilastokeskus: Tuloerot taas kasvuun
Tutkimus: 1990-luvulla rikkaimman prosentin tulot lisääntyivät räjähdysmäisesti

Kommentit

Rohkaisemme lukijoitamme kommentoimaan blogimme sisältöä sosiaalisessa mediassa, blogeissa ja muissa yhteyksissä. Kannustamme jakamaan tekstejämme edelleen sekä käymään keskustelua teksteissämme esitellyistä näkökulmista ja argumenteista. Vastaamme mahdollisimman nopeasti kirjoituksia koskeviin kommentteihin ja kysymyksiin.

Lukija voi halutessaan julkaista myös yhteistyössä kanssamme blogissamme tekstin, jonka pohjalta voimme jatkaa ja syventää keskustelua kyseisen aiheen tiimoilta.

Otamme mielellämme vastaan palautetta, tekstiehdotuksia ja ideoita osoitteeseen:

info@osallisuustalous.fi

New York Times: Rikkaat eivät muuta verotuksen takia

New York Times:
It’s an article of faith among low-tax advocates that income tax increases aimed at the rich simply drive them away. (...) That, at least, is what low-tax advocates want us to think, and on its face, it seems to make sense. But it’s not the case. It turns out that a large majority of people move for far more compelling reasons, like jobs, the cost of housing, family ties or a warmer climate. At least three recent academic studies have demonstrated that the number of people who move for tax reasons is negligible, even among the wealthy.

The notion of tax flight “is almost entirely bogus — it’s a myth,” said Jon Shure, director of state fiscal studies at the Center on Budget and Policy Priorities, a nonprofit research group in Washington. “The anecdotal coverage makes it seem like people are leaving in droves because of high taxes. They’re not. There are a lot of low-tax states, and you don’t see millionaires flocking there.”
Matalan verotuksen kannattajat usein puolustelevat kantaansa väittämällä verojen korottamisen kannustavan rikkaita veronmaksajia muuttamaan muualle. Vaikka ajatus tuntuu intuitiivisesti järkevältä, New York Timesin mukaan viimeaikainen tutkimustieto on osoittanut selvästi, ettei tämä kuitenkaan pidä paikkaansa. Vain marginaalinen vähemmistö muuttaa verotuksen takia, ja muuttamisen taustalla verotuksen sijaan tärkeämpinä tekijöinä vaikuttavatkin esimerkiksi työpaikat, asumisen kustannukset, perhesuhteet tai lämpimämpi ilmasto.

Sosiologian apulaisprofessori Cristobal Young Standfordin yliopistosta tutki New Jerseyn ja Kalifornian osavaltioiden viimeaikaisten veronkorotusten vaikutuksia. Hänen mukaansa on selvää, etteivät maltilliset muutokset verotuksessa vaikuta rikkaiden muuttoliikkeeseen. Youngin mukaan muuttoasteeseen eivät vaikuttaneet verojen korotukset tai vähennykset. Tätä ei hänen mukaansa tapahtunut edes New Jerseyssä, jossa rikkaat voisivat muuttaa ainoastaan puolen tunnin ajomatkan päässä sijaitsevaan Connecticutin osavaltioon, jossa verotus on selvästi New Jerseytä matalampaa.

Myös verotuksen tutkija Jon Shure yhdysvaltalaisesta Center on Budget and Policy Priorities -tutkimusyksiköstä sanoo veropakolaisuuden olevan pelkkä myytti. Hänen mukaansa julkisesta keskustelusta saa helposti sellaisen kuvan, että monet muuttavat verotusta pakoon matalamman verotuksen alueille, mutta todellisuudessa tämä ei pidä paikkaansa.

New York Timesin mukaan osa ihmisistä silti muuttaa verotuksen takia. Tämä pätee etenkin varakkaisiin eläkeläisiin, urheilijoihin ja muihin julkisuuden henkilöihin, joilla ei ole korkeamman verotuksen alueisiin voimakkaita siteitä, kuten työpaikkaa tai perhettä. Taloustieteilijä Gregory Mankiw Harvardin yliopistosta vahvistaa tämän pitävän paikkansa joidenkin erittäin varakkaiden ihmisten kohdalla. Eläkeläisille, jotka valitsevat kahden lämpimässä ilmastossa sijaitsevan asuinpaikan välillä, verotuksella on väliä. Monille rikkaille on melko samantekevää, missä heidän virallinen asuinpaikkansa on, koska he omistavat useita asuntoja eri paikoissa, ovat paljon liikkeessä ja voivat matkustella muutenkin mielensä mukaan.

New York Timesin mukaan matalan verotuksen puolestapuhujat käyttävät usein esimerkkinä Marylandin osavaltiota, joka vuonna 2008 otti käyttöön miljonääreille kohdistetun veron. Vuoden päästä veron käyttöönoton jälkeen veroja maksavien miljonäärien määrä väheni kolmanneksella, ja heidän yhteensä maksamien verotulojen määrä laski, veronkorotuksesta huolimatta.

Kuitenkin Institute on Taxation and Economic Policy:n  tekemän tutkimuksen mukaan miljonäärien määrän lasku johtui muuttoliikkeen sijasta talouskriisistä ja osakemarkkinoiden laskusta, joka johti rikkaiden varallisuuden laskuun. Tutkimuksen mukaan vuonna 2009 osavaltiosta muutti yhtä suuri määrä miljonäärejä kuin ennen veron käyttöönottoa. Lisäksi samana vuonna osavaltioon muutti 1500 miljonäärien luokkaan laskettavaa veronmaksajaa. Nämä tulokset ovat selvästi ristiriidassa sen näkemyksen kanssa, jonka mukaan korkeampi verotus ajaa rikkaita muuttamaan pois.

Cristobal Youngin tutkimuksessa tarkasteltiin miljonäärien muuttoliikettä viimeisen 20 vuoden ajalta, eikä tällä ajanjaksolla veronkorotuksilla tai -leikkauksilla ollut havaittavissa minkäänlaista vaikutusta. Yli kaksi miljoona dollaria vuodessa tienaavien kohdalla muuttoaste itse asiassa väheni hieman vuoden 2005 veronkorotusten jälkeen.

Youngin selitys ilmiölle on yksinkertainen. Muuttaminen paikasta toiseen on hankalaa - jopa superrikkaille. Menestyvät yritykset ja kovapalkkaiset työpaikat ovat usein sidottuja tietylle alueelle, ja niillä on tapana keskittyä. Youngin mukaan korkeapalkkaiset työntekijät ovat tehneet pitkään töitä asemiensa eteen ja ovat nyt uransa huipulla, eikä tästä asemasta niin vaan luovuta ja muuteta pois.

Tutkimuksessaan Young havaitsi New Jerseyn osavaltion kohdalla, että vaikka osa ihmisistä muutti pois, verotuotot korkeammasta verotuksista enemmän kuin korvasivat pois muuttaneiden aiheuttamat menetykset.

Myös Jon Shure vakuuttaa, että verojen korottaminen ei varmasti johda verotuottojen laskuun. Silti mediassa huomiota saavat julkisuuden henkilöt, jotka muuttavat maasta toiseen matalamman verotuksen perässä. He edustavat kuitenkin New York Timesin mukaan pientä vähemmistöä, joilla on mahdollisuus ja syy vaihtaa asuinpaikkaa verotuksen takia. Shuren mukaan tämä ei päde suurimpaan osaan ihmisistä, ja keskittyminen pieneen poikkeusryhmään ei anna totuudenmukaista kuvaa ilmiöstä.

Lue myös:

The Real News: Korkeammat verot eivät saa rikkaita muuttamaan
Talouselämä: Rikkaat eivät vähennä työntekoa verotuksen kiristyessä
The Real News: Rikkaiden korkeampi verottaminen ei hidasta talouskasvua
Tutkimus: Rikkaiden veroaste ei yhteydessä kasvuun

Tutkimus: Simpanssit suosivat reilua jakoa

Emory News Center:
"We used the Ultimatum Game because it is the gold standard to determine the human sense of fairness. In the game, one individual needs to propose a reward division to another individual and then have that individual accept the proposition before both can obtain the rewards. Humans typically offer generous portions, such as 50 percent of the reward, to their partners, and that's exactly what we recorded in our study with chimpanzees."
Emoryn yliopiston kädellistutkimuksen yksikön tutkijat Darby Proctor ja Frans de Waal selvittivät simpanssien ja pienten lasten käyttäytymistä Ultimatum Game -nimisessä pelissä.

Ultimatum Game on peli, jossa osallistujaparin tulee jakaa esimerkiksi tietty summa rahaa. Osallistujista ensimmäinen tekee ehdotuksen jaosta, ja jos toinen hyväksyy ehdotuksen, saavat osallistujat pitää jaettavana olevat rahat, jotka jaetaan ehdotuksen mukaisesti. Jos toinen osallistuja taas hylkää tarjouksen, eivät kumpikaan saa mitään.

Peliä on käytetty hyvin paljon tutkittaessa ihmisten käsityksiä reiluudesta. Käsitykset reilusta jaosta saattavat olla ristiriidassa omien taloudellisten etujen kanssa, joten peli havainnollistaa hyvin ihmisten käyttäytymistä tällaisten ristiriitojen edessä. Jos toinen osallistujista antaa epäreilun tarjouksen, on toisella mahdollisuus kieltäytyä siitä, vaikkakin se tapahtuu oman taloudellisen edun kustannuksella.

Tämä on kuitenkin tyypillistä ihmisille. Taloudellisesta näkökulmasta katsottuna osallistujien kannattaisi tarjota toiselle niin pientä osaa jaosta kuin mahdollista ja taas tarjouksen vastaanottajan hyväksyä lähestulkoon kaikki tarjoukset. Ihmisillä on kuitenkin taipumus esittää hyvin reiluja jakoja ja hylätä epäreiluja esityksiä.

Tutkijat muokkasivat pelin simpansseille sopivaksi siten, että jaettavana oli ruokaa ja tarjoukset annettiin valitsemalla toinen kahdesta poletista. Toinen poleteista tarkoitti ruoan tasajakoa ja toisella poletilla taas tarjouksen antaja sai suuremman osan. Poletti tuli antaa toiselle simpanssille, jonka tuli sen jälkeen vaihtaa se ruokaan tutkimuksen tekijän kanssa. Näin ruoan saaminen edellytti tarjouksen saajan suostumusta, jota ilman ei kumpikaan osallistujista saanut mitään. Tämän jälkeen tutkijat tekivät saman kokeen 2-7 -vuotiaiden lasten kanssa. Tällä kertaa palkintona oli ruoan sijasta tarroja.

Tutkijat havaitsivat sekä simpanssien että lasten käyttäytyvän kokeessa samoin kuin ihmiset yleensä. Ne suosivat tasajakoa ja hylkäsivät epäreiluja tarjouksia. Tutkijat pyrkivät kokeen avulla ymmärtämään evolutiivista taustaa ihmisten taipumuksille jakaa. Ihmisillä ja simpansseilla on paljon yhteisiä piirteitä. Molemmat metsästävät yhdessä, jakavat ruokaa ja huolehtivat toistensa jälkeläisistä. Proctorin mukaan on todennäköistä, että taipumus reiluuteen on ollut välttämätöntä, jotta evoluution myötä on voinut kehittyä pitkälle vietyjä yhteistyön muotoja.

Lue myös:

Tutkimus: Apinat ymmärtävät mikä on reilua
Tiede: Jo vauvat tajuavat mikä on reilua
Wall Street Journal: The Origins of Human Empathy
Harvard Business Review: The Unselfish Gene
WSJ: Tasavertaisuus on ihmiselle tärkeämpää kuin raha
Herbert Gintisin luento ihmisluonnosta

Perustulosta

Tuloerojen voimakas kasvu ja köyhyyden lisääntyminen ovat vakavia ongelmia missä tahansa taloudessa. Suomessa nämä kasvaneet ongelmat ovat tuoneet mukanaan aiheellisia kysymyksiä myös talousjärjestelmämme tehokkuudesta ja oikeudenmukaisuudesta. Lisäksi lukuisten tutkimusten mukaan hyvinkin yleismaailmallisesti kannatetun mahdollisuuksien tasa-arvon näkökulmasta köyhyyden ja tuloerojen kasvaminen on ongelmallista. Näihin ja moniin muihin markkinamekanismeihin sisäänrakennettuihin, mutta epätoivottuihin kehityskulkuihin on pyritty vastaamaan erilaisin korjaustoimenpitein vapaamman yhteiskunnan ja toimivamman talouden edistämiseksi. Näitä tavoitteita voitaisiin edistää esimerkiksi juuri nyt ajankohtaisen, kaikille täysi-ikäisille maksettavan perustulon avulla.

Suomessa keskustelu perustulosta on lisääntynyt aihetta suoraan koskevan kansalaisaloitteen myötä, jossa esitetään perustuloa koskevan lainsäädäntötyön valmistelujen aloittamista eduskunnassa. Uudistuksen laaja-alaisuus olisi huomattava, kuten myös niiden äärimmäisen tärkeiden ongelmien laajuus, joita sillä pyritään ratkaisemaan. Perustulokeskustelu kattaa monia kysymyksiä sosiaalipolitiikasta, verotuksesta ja köyhyydestä aina yhteiskuntapoliittisiin paradigmoihin ja ekologiseen kestävyyteen.

Keskustelua on käyty niin olemassa olevien tukijärjestelmien uudistamisesta ja/tai lopettamisesta perustulon tuomien muutosten myötä, tulon tarkasta suuruudesta kuin perustulon vastikkeellisuudestakin. Lisäksi on keskusteltu perustulon vaikutuksista valtiontalouteen ja kokonaiskysyntään sekä perustulon kaltaisen uudistuksen tarjoamien etujen yksityiskohdista eri tilanteissa oleville ihmisryhmille työmarkkinoilla tai niiden ulkopuolella. Nyt käynnissä oleva aloite onkin selkeästi keskustelunavaus näihin kaikkiin kysymyksiin ja käytännön ratkaisujen nopeampaan löytämiseen.

Näiden seikkojen lisäksi on kuitenkin tärkeää nostaa esille kysymyksiä perustulon suhteesta talousjärjestelmäämme, jotta pitkäjänteinen työ vapaamman yhteiskunnan puolesta voi edistyä. Perustulon voidaan nähdä vastaavan joihinkin markkinatalouden rakenteellisista ongelmista. Vaikka perustulouudistus voi näin avata tietä toimivammalle taloudelle ja samalla lisätä yksilöiden autonomiaa ja taloudellisia vapauksia, on tärkeää muistaa myös perustuloon liittyvien uudistusten rajat. Perustulo ei korvaa markkinoita, ja markkinoiden ihmisyhteisöille ja luonnolle haitalliset rakenteet jäävät yhä määrittämään valtaosaa talouden toiminnasta. Uudistuksen rajojen tarkastelu ei kuitenkaan vähennä uudistuksen merkitystä, vaan pikemminkin helpottaa sijoittamaan sen laajempaan kontekstiin, jossa tavoitteena on talouden kehittäminen demokraattisemmaksi ja ekologisemmaksi.

Markkinoiden palkitsemisperiaatteiden ongelmista

Sekä reiluuden että motivationaalisen tehokkuuden näkökulmasta olisi tärkeää, että työstä palkitseminen perustuisi ihmisten ansioihin. Jos yksilö vaurastuu suunnattomasti tai saa ylenpalttista julkista tunnustusta ilman merkittävää ahkeruutta, työpanosta tai muuta huomattavaa ansiokkuutta, nostattaa tämä usein yhteisön muissa jäsenissä ymmärrettävästi epäoikeudenmukaisuuden tunteita.

Lisäksi, jos yksilöitä palkitaan usein muiden periaatteiden perusteella, esimerkiksi sattuman, perityn aseman tai sosiaalisten verkostojen avulla, aiheuttaa tämä ongelmia työmotivaatiossa. Miksi yrittää ahkerammin, jos kaikesta puurtamisesta huolimatta palkkio tehdystä työstä säilyy alhaisena? Varsinkin, jos ympärillä on lukuisia esimerkkejä palkitsemisesta, joka ei perustu yksilön omiin ansioihin.

Onkin tärkeää olla tietoinen siitä, että markkinatalouden palkitsemisperusteet perustuvat pitkälti tekijöihin, joihin yksilöllä on vähän, ja usein ei lainkaan, vaikutusmahdollisuuksia. Niinpä esimerkiksi omistettu pääoma, synnynnäiset ominaisuudet, perheiden tai muun lähiverkoston suomat sosiaaliset suhteet ja käytännössä hyvin usein puhdas sattuma määrittävät pitkälti monissa tilanteissa yksilön palkitsemisen perusteet – eivät niinkään ahkeruus, yritteliäisyys ja vaivannäkö. Markkinatalouden epäoikeudenmukaisia palkitsemisperiaatteita on historiassa korjattu erilaisin uudistuksin ja veroin. Esimerkiksi pääomaverot, vähimmäispalkat ja julkiset palvelut ovat olleet merkittävästi tasapainottamassa palkitsemista reilumpaan suuntaan.

Myös perustulo voi omalta osaltaan korjata markkinatalouden epäoikeudenmukaista palkitsemista siirtämällä painopistettä ahkeruuden, yritteliäisyyden ja vaivannäön palkitsemiseen. Esimerkiksi Suomessa viime vuosina lisääntynyt työtätekevien köyhyys on todennäköisen inhimillisen kärsimyksen ja mahdollisuuksien tasa-arvon heikkenemisen lisäksi ongelmallinen ilmiö ahkeruuden ja reilun palkitsemisen kannalta. Perustulo antaisi työtätekeville köyhille oikeudenmukaisemman palkkion heidän työstään, joka usein on raskasta, mutta hintasignaalien puutteellisuuden ja neuvotteluasemiin liittyvien vääristymien vuoksi huonosti palkattua.

Perustulo antaisi tunnustusta myös markkinoiden ulkopuolella tehtävästä yhteisöille ja yksilöille elintärkeästä työstä. Tästä työstä eräinä konkreettisina esimerkkeinä ovat kotiäidit ja -isät sekä erilaista vapaaehtoistyötä tekevät. Perustulo palkitsisi myös työstä, jota ei tehdä työnantajan mittaaman työajan aikana. Esimerkiksi suuri osa tieto- ja palvelutyöstä rakentuu tiedon kasautumiselle ja sosiaalisille suhteille. Näin työn onnistuneeseen suorittamiseen tarvitaan tietoja ja taitoja, joita on kerätty, ja kerätään myös työajan ulkopuolella. Perustulon voidaankin nähdä olevan palkinto tästä tuotannon kannalta tarpeellisesta, mutta silti palkitsematta jäävästä työstä.

Perustulon kriitikot ovat nostaneet esille huomionarvoisen huolenaiheen perustulon mahdollisesta passivoivasta vaikutuksesta, minkä mukaan vastikkeeton raha kannustaa jäämään kotiin makaamaan yrittämisen ja työskentelemisen sijaan. Tämä näkemys perustuu mielestämme kuitenkin hieman tietämättömään käsitykseen ihmisestä ja motivaation taustalla vaikuttavista tekijöistä. Monet ihmiset toteuttavat nykyisinkin erilaisia sekä itselleen että yhteiskunnalle tärkeitä projekteja, jotka vaativat aktiivisuutta ja vaivannäköä, ilman että saavat tästä minkäänlaista rahallista vastinetta. Motivaatiota koskeva tutkimustieto on myös vahvistanut toistuvasti, että ihmisen toiminnan taustalla vaikuttaa myös perustavanlaatuinen tarve olla aktiivinen ja osallistua yhteisön toimintaan sekä tehdä itselleen merkityksellisiä asioita, joissa voi tuntea onnistumisen kokemuksia. Materiaaliset palkinnot ovatkin vain yksi osatekijä motivaation taustalla, eikä suinkaan edes merkittävin sellainen.

Perustulo ei kuitenkaan vähentäisi työnteon syitä niiltä, joiden motivaation taustalla materiaaliset palkinnot ovat merkittävämmässä osassa. Perustulo ei kuitenkaan takaisi kuin minimaalisen toimeentulon, joten suurempaa kulutusvoimaa kaipaavat yksilöt varmasti hakeutuisivat palkkatöihin lisätienestien toivossa. Nykyiseen verrattuna kannustimet työntekoon sosiaalitukien varassa elävien kohdalla vain kasvaisivat, kun sosiaaliturvaan liittyvät kannustinloukut poistuisivat, ja työstä tienatut rahat jäisivät oikeasti käteen eivätkä poistaisi muita tukia.

Taloudellinen vapaus ja yhteistyö

Toteutuessaan perustulo lisäisi myös enemmistön taloudellista vapautta. Perustulo mahdollistaa ainakin jossain määrin ihmisten taloudellisen itsenäisyyden, mikä helpottaa työnantajien kilpailuttamista. Epätoivoisessa tilanteessa työtä etsivä joutuu usein työmarkkinoilla tarttumaan ensimmäiseen oljenkorteen, eli mihin tahansa tarjolla olevaan työhön – erityisesti silloin, kun halvasta työvoimasta on ylitarjontaa. Tällaisessa tilanteessa työntekijän ja työnantajan neuvotteluasemat ovat merkittävässä, markkinoille haitallisessa epätasapainossa. Tämä voi lisäksi johtaa todennäköisesti huonoihin työoloihin, riittämättömään palkkaan tai pahimmillaan työntekijöiden suoranaiseen riistoon.

Lisäksi yksilö pystyy perustulon avulla siirtymään joustavasti ja omista lähtökohdistaan eri yhteiskunnallisten statusten välillä. Yksilö pystyy yhdistelemään ja vaihtelemaan esimerkiksi opiskelijan, yrittäjän ja työntekijän statusten välillä, ja näin osallistua taloudelliseen tuotantoon omaehtoisemmista lähtökohdista käsin. Perustulo voi myös lisätä työmarkkinoiden ulkopuolella olevien mahdollisuuksia toimia työmarkkinoilla ja parantaa näin taloudellista asemaansa.

Perustulo voi osaltaan mahdollistaa myös yrittäjäksi ryhtymistä. Yrittäjäksi ryhtymisen helpottaminen alentaa markkinoille tulemisen kustannuksia, mikä tekee markkinoista tehokkaampia. Jokapäiväisen toimeentulon turvaamisesta huolehtimisen sijaan ihmisille jäisi aikaa ja resursseja suunnitella, keksiä ja kokeilla erilaisia yksityisyrittämisen muotoja. Mahdollisuus ryhtyä yrittäjäksi avaakin jokaiselle työntekijälle myös kapeita ja jäykkiä markkinaratkaisuja korjaamalla paremman mahdollisuuden osallistua taloudelliseen tuotantoon ja tuoda uusia, yleishyödyllisiä palveluita tai tuotteita yhteiseen tarjontaan.

Perustulo voi auttaa myös työn markkinasuhteiden purkua ja mahdollistaa uudenlaisia, demokraattisempia ja tasa-arvoisempia taloudellisia kokeiluja. Perustulo voi edesauttaa toimimista osuuskunnissa tai vaikkapa aikapankkitoiminnan piirissä. Lisäksi perustulo voisi myös mahdollistaa uusien tuotannon tapojen kehittämisen ja erilaisten edistyneiden taloudellisten kokeilujen toteuttamisen pienessä mittakaavassa.

On myös syytä muistaa, että mikäli perustulo onnistuu tuloerojen tasaamisessa ja köyhyyden lieventämisessä, se on jo monilta osin onnistunut turvaamaan tasa-arvoisemmat lähtökohdat tuleville sukupolville.

Perustulouudistuksen rajat

Vaikka perustulo olisi syntyessään tärkeä askel tasa-arvoisemman ja oikeudenmukaisemman talouden suuntaan, on tärkeää muistaa perustulouudistuksen rajat. Ensinnäkin argumentit perustulon puolesta tai sitä vastaan sisältävät taustaoletuksina usein tietyn tasoisen perustulon. On selvää, että sadan euron perustulolla on käytännössä täysin erilaiset vaikutukset kuin tuhannen euron perustulolla. Perustulon tason lisäksi on tarkasteltava myös muuta taloudellista ympäristöä. Laajojen julkisten palveluiden ja täystyöllisyyden vallitessa perustulon avaamat mahdollisuudet ovat suuremmat kuin yhteiskunnassa, jossa hyödyke- ja työmarkkinat ovat säätelemättömiä.

Perustulo muuttaisi myös suomalaista sosiaaliturvajärjestelmää. Perustulon kiistaton etu on sen kyky saada kaikki täysi-ikäiset edes jonkinasteisen sosiaalisen turvaverkon piiriin. Sosiaaliturvajärjestelmän muutos liittyy myös kysymykseen perustulon suuruudesta: käytännössä perustulolla pyritään usein muuttamaan suomalaista sosiaaliturvajärjestelmää yksinkertaisemmaksi, vähemmän kontrolloivaksi ja inhimillisemmäksi. Tarpeetonta byrokraattista koneistoa ja kannustinloukkuja purkamalla saatetaan ihmisille tarjota kannustimia ja vapautta työntekoon sekä omien ideoiden eteenpäinviemiseen. Mitä suurempi perustulo on, sitä paremmin se pystyy vastaamaan näihin sosiaaliturvajärjestelmän kehittämiseen tähtääviin tavoitteisiin. Kysymys perustulosta ja sen seurauksista ei siis ainoastaan koske perustulon käyttöönottamista, vaan etenkin sitä, minkälainen perustulo on kyseessä, ja minkälaisessa taloudellisessa ympäristössä.

Tärkeää on myös muistaa, ettei perustulo muuta markkinoiden määräävää roolia taloudellisessa elämässä, vaikka perustulouudistuksella pyritäänkin hillitsemään markkinoiden haitallisia seurauksia. Markkinatalouden yleisesti tunnustettuihin rakenteellisiin ongelmiin perustulo ei siis tuo muutosta. Perustulo ei myöskään muuta nykyistä taloudellista palkitsemisjärjestelmää kannustamaan ahkeruudesta ja vaivannäöstä, vaan jättää markkinatalouden palkitsemisperiaatteet pääosin koskemattomiksi.

Perustulo ei myöskään muuttaisi taloudellista järjestelmäämme demokraattiseksi, vaikka se pystyisikin edesauttamaan kokeiluja yhteistyöhön ja solidaarisuuteen perustuvan talouden tiellä. Lisäksi on tärkeää muistaa, että uudistukset ovat aina uhattuina markkinatalouden rakenteiden puristuksissa. Niin kauan kun jättiläismäiset suuryritykset hallitsevat suurinta osaa taloudellisesta tuotannosta, ja niin kauan kun markkinavoimat määräävät taloudellisesta hengissä pysymisestä, niin kauan kilpailun ja ahneuden talous uhkaa reformeja sekä johtaa yhä uusiin yrityksiin heikentää kahleita, joita reformit asettavat suuryritysten toimintavapaudelle.

Tärkeä uudistus

Perustulo on edellä kuvatuista rajoitteistaan huolimatta erinomainen mahdollisuus parantaa lukuisien ihmisten taloudellista turvaa. Lisäksi perustulouudistus voi osaltaan herättää aiheellista keskustelua kaivatuista laajemmista talouden uudistuksista. Demokraattinen tuotanto, oikeudenmukainen palkitseminen ja taloudellinen vapaus eivät kuulu markkinatalouden perustavanlaatuisiin piirteisiin. Tärkeiden ja tavoiteltavissa olevien uudistusten puolesta toimimisen lisäksi onkin tarkasteltava kriittisesti talousjärjestelmäämme ja tarvittaessa uskallettava aloittaa keskustelu paremmista, arvojemme kanssa yhteensopivista talouden rakenteista.

Parecon Finland tukee kansalaisaloitetta perustulosta. Aloitteen voi allekirjoittaa kansalaisaloite.fi sivustolla.

Yle: Mainosjakelussa kahden euron tuntipalkka

YLE:
- Se ensimmäinen palkka kesäkuulta oli 84,60 euroa ja tehtyjä tunteja oli 42,5, niin siitä jää palkaksi 1,99 euroa tunti, että siihen työhön nähden aivan kohtuuton palkka.
Yle uutisoi suorajakeluyhtiö Janton Oy:n toiminnasta mainostenjakelualalla. Pääosin maahanmuuttajia ja alaikäisiä työllistävä yhtiö maksaa työntekijöilleen selkeästi alle yleisen alan palkkatason. Uutisessa esitettiin yrityksen erään alaikäisen työntekijän isän tekemät laskelmat, joiden mukaan työntekijän tuntipalkaksi muodostui noin kaksi euroa.

Ylen uutinen on käytännön esimerkki markkinatalouksien haitallisista kannustimista ja rakenteista. Kuten esimerkki osoittaa, markkinatalouksissa työnantajilla on palkkaneuvotteluissa lähes poikkeuksetta vahvempi asema. Asema perustuu työnantajan kykyyn korvata työntekijä toisella työntekijällä. Toisin sanoen työntekijä on työnantajaansa nähden sitä huonommassa asemassa, mitä helpommin työntekijä on vaihdettavissa toiseen. Mikäli kansantaloudessa on työttömyyttä, on työnantajalla varaa valita työntekijänsä, kun taas työntekijän mahdollisuudet ovat selkeästi rajatummat.

Markkinakilpailu taas heikentää yksittäisen yrityksen mahdollisuuksia maksaa työntekijöilleen markkinahintoja korkeampaa palkkaa. Mikäli yritys maksaa syystä tai toisesta työntekijöilleen suurempaa palkkaa kuin kilpailijansa, ei yrityksen toiminta ole enää yhtä kannattavaa suhteessa kilpailijoihinsa. Näin kilpailupaineet ajavat yrityksiä maksamaan työntekijöilleen yhtä alhaista palkkaa kuin muutkin, ja tämän takia markkinatalouden rakenteet ja kannustimet ajavatkin työntekijöiden palkkoja jatkuvasti alas.

Historiallisesti monessa markkinatalousmaassa, kuten Suomessa, on rakenteellista epätasapainoa korjaamaan perustettu ammattiliittoja ja säädetty minimipalkkoja. Ammattiliitot ja minimipalkat ovatkin onnistuneet takaamaan suurelle osasta väestöä paremmat elinolosuhteet, kuin mitä vapaiden markkinoiden lopputulema olisi ollut.

Markkinoiden säätelyn lisäksi on myös tärkeää kiinnittää huomiota alkuperäiseen asetelmaan työntekijöiden ja työnantajien välillä. Valta- ja omistussuhteet, sekä se, toimiiko työntekijänä vai työnantajana, vaikuttaa paljon mahdollisuuksiin hallita omaa taloudellista toimintaansa ja nauttia taloudellisesta vapaudesta.

On myös tarpeellista tarkastella niitä prosesseja, jotka määrittävät, kenestä tulee työnantaja ja kenestä työntekijä. Työnantajaksi pääseminen edellyttää pääomia, joihin ihmisillä on lähtökohtaisesti erilaiset mahdollisuudet päästä käsiksi, johtuen yksilöiden välisistä eroista suhteessa varallisuuteen, tietotaitoon, yhteiskunnalliseen valtaan ja sosiaalisiin verkostoihin.

Rikkaammista taustoista tulevien on helpompi saada tarvittavia pääomia työnantajaksi ryhtymiseen ja heidän sosiaaliset verkostonsa helpottavat työelämän hierarkiassa kipuamista tai itsenäiseksi yrittäjäksi ryhtymistä. Köyhemmistä taustoista tulevien on taas monessa tilanteessa taloudellisesti edullisempaa ryhtyä työntekijäksi jonkun toisen palvelukseen kuin maksaa korkea hinta oikeudesta hallita omaa työtään.

Lue myös:

HS: Firma riisti kymmeniä siivoojia
YLE: Ulkomaalaisten työntekijöiden hyväksikäyttö lisääntyy Suomessa
TS: Tällaista on työelämä Suomessa pahimmillaan

The Economist: Korkeampi minimipalkka saattaa parantaa työllisyyttä ja nostaa palkkoja

The Economist:
Economists have tended to oppose minimum wages on the grounds that they reduce employment, hurting many of those they are supposed to help. Milton Friedman called them a form of discrimination against low-skilled workers. In standard models of competitive markets, anything that artificially raises the price of labour will curb demand for it, and the first to lose their jobs will be the least-skilled workers. 
Yet economic theory allows for the possibility that wage floors can boost both employment and pay. If employers have monopsony power as buyers of labour and are able to set wages, for instance, they can keep pay below its competitive rate. Academic supporters of wage floors, mainly economists on the left, appealed to this logic.
Valtavirran taloustieteen mukaan markkinoilla työstä maksettavan hinnan katsotaan määräytyvän oletetuilla, tasapainoisilla markkinoilla vallitsevan kysynnän ja tarjonnan mukaan. Jos työstä on enemmän tarjontaa kuin kysyntää, eli työttömiä työnhakijoita on enemmän kuin avoimia työpaikkoja, laskee tämä palkkatasoa. Tämä pätee etenkin tilanteissa, joissa työntekijä on helposti vaihdettavissa toiseen, eli vähän erikoistumista vaativissa työtehtävissä. Koska markkinat painavat tämänkaltaisesta työstä saatavia palkkoja alas, on monissa maissa ongelmaa pyritty ratkaisemaan erilaisilla minimipalkkasäädöksillä.

Valtavirran taloustieteessä minimipalkat nähdään ongelmallisina, koska niiden katsotaan vääristävän muutoin tasapainossa olevia markkinoita. Tämän logiikan mukaan palkkojen tulisi määräytyä kysynnän ja tarjonnan mukaisesti, jotta markkinat toimisivat tehokkaasti. Jos palkkatasoa nostetaan lainsäädännön toimesta markkinahintoja korkeammalle, johtaa se vähäisempään työllisyyteen, koska yritykset eivät nyt palkkaa niin paljon työntekijöitä palkkakustannuksien ollessa kovempia. Täten minimipalkkalainsäädännöstä kärsisivät eniten juuri matalapalkka-aloilla työskentelevät työntekijät, joiden asemaa minimipalkalla on pyritty parantamaan.

Kuitenkin palkkojen tasoon vaikuttavat muutkin tekijät kuin pelkästään markkinavoimat. Ansiotasoon vaikuttaa myös se, kuinka vahvat neuvotteluasemat työntekijöillä on pyytää korkeampaa palkkaa sekä se, kuinka alhaista palkkaa työnantaja voi tarjoutua maksamaan. Kun työttömiä työnhakijoita on enemmän kuin avoimia työpaikkoja, asettaa se työnantajan edulliseen asemaan palkan tasosta neuvoteltaessa. Työntekijällä on vain vähän sananvaltaa palkkaneuvotteluissa, jos hänet on helposti vaihdettavissa toiseen. Mitä vähemmän markkinat ovat kilpaillut, eli mitä vähemmän alalla on työnantajia, sitä voimakkaammin tämä korostuu.

Näin työnantajien valta-asema saattaa mahdollistaa heidän asettaa palkkatason alemmaksi kuin se kilpaillussa markkinatilanteessa olisi. Tällaisessa tilanteessa minimipalkkalainsäädännöt ja ammattiliittojen kautta tapahtuvat neuvottelut voivat markkinoiden vääristämisen sijaan korjata markkinahintoja lähemmäksi tasapainoista tasoa ja näin edesauttaa tehokkaampaa lopputulosta markkinoilla.

The Economistin mukaan tutkimuksissa on saatu viitteitä siitä, ettei minimipalkka välttämättä vähentäisi työllisyyttä, vaan saattaa joissakin tilanteissa jopa lisätä sitä. David Card ja Alan Krueger tutkivat 1990-luvulla New Jerseyn osavaltion pikaruokaravintolojen reaktioita uuteen minimipalkkalakiin. Vertailukohtana he käyttivät Pennsylvaniann osavaltiota.

New Jerseyn osavaltio nosti minimipalkaa 4,25 dollarista 5,05 dollariin, kun se Pennsylvaniassa säilyi tarkasteltavalla ajanjaksolla 4,25 dollarissa. Heidän tutkimustensa mukaan minimipalkkalain jälkeen työllisyys New Jerseyn pikaruokaloissa kasvoi suhteessa Pennsylvanialaisiin pikaruokaloihin.

Arindrajit Dube Massachusetts-Amherstin yliopistosta ja Michael Reich Berkeleyn yliopistosta Kaliforniasta tarkastelivat minimipalkan vaikutusta työllisyyteen eri osavaltioissa vuosien 1990 ja 2006 välillä. He eivät tutkimuksissaan havainneet minimipalkalla olleen mitään haitallisia vaikutuksia.

The Economistin artikkelissa esitetään, kuinka myös Iso-Britanniassa saadut kokemukset viittaisivat samansuuntaisiin tuloksiin. Maassa saatettiin voimaan minimipalkka, joka asetettiin 46 prosentin tasolle väestön mediaanipalkasta. Ennen lain voimaansaattamista se kohtasi voimakasta vastustusta, joka perustui sen oletettuihin työllisyyttä heikentäviin seurauksiin. Kuitenkin tänä päivänä yleinen mielipide on, että minimipalkasta ei ole ollut haittaa, tai jos on, niin hyvin vähäistä.

Huomattavaa Iso-Britannian tapauksessa on ollut minimipalkan vaikutus yleiseen palkkatasoon. Sen lisäksi, että minimipalkka on nostanut vähiten tienaavan viiden prosentin palkkoja, on se nostanut korkeampipalkkaistenkin ansoita. Minimipalkan käyttöönottamisen jälkeen tuloerot vähemmän tienaavan 50 prosentin sisällä ovat kaventuneet. Monet tutkijat pitävät tätä minimipalkan ansiona. Eniten tuloerot vähenivät maan matalapalkka-alueilla sekä naisten keskuudessa, joista suurempi prosenttiosuus työskentelee minmipalkalla.

The Economistin mukaan sekä OECD:n että Kansainvälisen valuuttarahasto IMF:n kanta onkin nykyisin, että sopivan tasoisesta minimipalkasta on enemmän hyötyä kuin haittaa.

Vaikka yksittäisen yrityksen näkökulmasta korkeammat palkkakustannukset saattavatkin vaikuttaa työllistämiseen negatiivisesti, saattaa tilanne laajassa mittakaavassa olla toinen. Korkeammat palkat tarkoittavat suurempaa ostovoimaa kuluttajille, mikä lisää talouden kokonaiskysyntää ja johtaa näin talouskasvuun ja parempaan työllisyyteen.

On myös huomattava, että kysynnän ja tarjonnan suhteiden määrittäessä työn hinnan perustuu yksilön palkkaus hyvin pitkälle tekijöihin, joihin hän ei itse voi vaikuttaa. Työstä saatava palkkio heijastelee enemmänkin muiden samanlaista työtä tekevien ja avoimien työpaikkojen määrää kuin itse tehtävän työn raskautta tai työntekijän ahkeruutta. Tämä on ongelmallista niin reiluuden kuin motivaationkin näkökulmasta.

Kun markkinat hinnoittelevat vähän erikoistumista vaativan työn hinnan alas, on minimipalkkalainsäädäntö yksi tapa turvata raskasta ja huonosti palkattua työtä tekeville kunnollinen toimeentulo. Sen lisäksi, että tämänkaltainen työ on usein huonosti palkattua, on se myös useimmiten hyvin kuluttavaa ja raskasta sekä tarjoaa hyvin vähän muunlaisia palkintoja tekijälleen, kuten valinnanmahdollisuuksia ja vapauksia päättää omasta työstään, onnistumisen kokemuksia ja mahdollisuuksia kehittyä sekä sosiaalista tunnustusta ja ihailua. Tämän takia on reilua, että työn tekijät vähintäänkin saavat työstään käyvän palkan, jonka turvin saattaa tulla toimeen.

Krugman: Leikkauspolitiikka ei ole toiminut

New York Times:
So what do we learn from the rather pathetic search for austerity success stories? We learn that the doctrine that has dominated elite economic discourse for the past three years is wrong on all fronts. Not only have we been ruled by fear of nonexistent threats, we’ve been promised rewards that haven’t arrived and never will. It’s time to put the deficit obsession aside and get back to dealing with the real problem — namely, unacceptably high unemployment.
Euroopassa laajasti harjoitettu leikkauspolitiikka ei ole osoittautunut toimivaksi lääkkeeksi talousongelmiin, toteaa taloustieteen nobelisti Paul Krugman New York Timesissa julkaistussa kolumnissaan. Krugman käy kirjoituksessaan läpi esimerkkimaita, joita on käytetty tukemaan väitettä leikkauspolitiikan hyödyllisyydestä.

Irlanti, joka toteutti voimakasta leikkauspolitiikkaa kiinteistökuplansa puhkeamisen jälkeen, esiteltiin pitkään esimerkkitapauksena mallikkaasta taloudenpidosta, josta muut maat voisivat ottaa mallia. Näin tehtiin myös Iso-Britannissa vuoden 2012 puolivälissä. Tulokset eivät ole kuitenkaan olleet mairittelevia. Vielä vuoden 2012 lopussa Irlannin työttömyysprosentti oli yli 14 prosenttia. Iso-Britannian taloudellinen kehitys jäi voimakkaasti jopa hitaasta kasvusta kärsivän Yhdysvaltojen jälkeen, vaikka niiden kasvulukemat olivat olleet samankaltaisia ennen leikkauspolitiikan omaksumista.

Myös Latvia nostetaan usein esimerkiksi leikkauspolitiikan onnistumisesta. On toki totta, että todella pahan taantuman jälkeen Latvian talous on viimeisen kahden vuoden aikana kasvanut ja maan työttömyysprosentti on laskenut. Krugman kuitenkin kysyy aiheellisesti, voidaanko siltikään puhua taloudellisesta menestystarinasta, kun maan talous ei ole vielä edes saavuttanut taantumaa edeltäviä lukemia ja työttömyysprosentti pyörii 14 prosentin tienoilla. Lisäksi maasta on tapahtunut huomattavaa maastamuuttoa kun jopa yli 10% väestöstä – kärjessä kielitaitoisin ja koulutettu väestönosa – on jättänyt leikkauspolitiikan lukuisten ongelmien vaivaaman maan taakseen, kuten tutkijat Jeffrey Sommers ja Michael Hudson ovat huomauttaneet Latvian ratkaisujen toistamisesta varoittaneessa analyysissaan.

Leikkauspolitiikan läpikäyneiden maiden sijaan Krugman kehottaa kiinnittämään huomiota Islannin taloudelliseen kehitykseen. Syvän taloudellisen kriisin läpikäynyt Islanti ei harjoittanut kriisin keskellä leikkauspolitiikkaa, ja harjoitetun politiikan seurauksena Islannin talous on toipunut lähes kriisiä edeltäviin lukemiin. Islanti on saanut tunnustusta harjoittamastaan politiikasta myös Kansainväliseltä valuuttarahastolta, minkä lisäksi harjoitettu politiikka osoittautui myös valtiontaloudelliseksi menestykseksi.

Kirjoituksensa lopuksi nobelisti toteaa yhteenvetona, etteivät leikkauspolitiikkaa harjoittaneet maat ole osoittautuneet taloudellisiksi menestystarinoiksi. Pakkomielteinen suhtautuminen valtiontalouksien alijäämiin on unohdettava ja keskityttävä aitoon ongelmaan - työttömyyteen.

Lue myös:

Ha-Joon Chang: Leikkauspolitiikka ei ole koskaan toiminut
Leikkauspolitiikka ei ratkaise Euroopan talouskriisiä
Weisbrot: Latvian kutsuminen leikkauspolitiikan ”menestystarinaksi” harhaanjohtavaa
Robin Hahnel: Leikkauspolitiikka ei ole ratkaisu