Talouden suunnittelusta
Blogitekstissä esitetään perusteluita sille, että talouden suunnittelu on yleinen käytäntö eri talousjärjestelmissä ja talouden eri tasoilla. Talouden suunnittelu ei itsessään ole ongelmallista, vaan keskeistä on tapa, jolla suunnitellaan. Kommunistiset suunnitelmataloudet olivat keskusjohtoisia komentotalouksia. Sekä nykyisissä että menneissä markkinatalouksissa on turvauduttu valtioissa ja yrityksissä talouden suunnitteluun. Osallisuustalouden kaltaisia demokraattisen suunnittelun ideoita on punnittava kriittisesti teoriassa ja käytännössä, mutta niitä ei tulisi hylätä ideologisesta pelosta talouden suunnittelua kohtaan.
Esitellessämme osallisuustalouden ideaa kohtaamme usein yleisen käsityksen siitä, että talouden suunnittelu on kommunistista ja näin ollen vältettävää. Kommunistisissa maissa käytössä ollut keskusjohtoinen suunnitelmatalous on osoitettu sekä teoreettisesti että käytännössä erittäin ongelmalliseksi muun muassa ekologisuuden, oikeudenmukaisuuden, tehokkuuden ja demokraattisuuden suhteen. Keskusjohtoinen suunnitelmatalous on myös osoitettu äärimmäisen epädemokraattiseksi ja hierarkkiseksi talouden suunnittelun malliksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että talouden suunnittelu ylipäätään on pahasta. Eikä se myöskään tarkoita sitä, että reaalisosialismeilla, kuten Neuvostoliitolla ja Kiinalla, olisi ollut yksinoikeus talouden suunnitteluun.
Vapaiden markkinoiden ideaaliin kuuluu ajatus siitä, että suhteellisen samankokoiset tuottajat kilpailevat keskenään kuluttajista ja tämän kilpailun ansiosta yhteiskunta laajemmin hyötyy, sillä kilpailuasetelma saa tuottajat tehostamaan toimintaansa. Taloustoimijoiden, kuten tässä tapauksessa tuottajien, koolla on merkitystä, sillä jos osa toimijoista saavuttaa merkittävästi toisia paremman valta-aseman, markkinakilpailu alkaa hyödyttää määräävässä asemassa olevaa toimijaa. Suurempi yritys voi väliaikaisella tappiohinnoittelulla pudottaa kilpailijoita pois pelistä tai esimerkiksi ostaa kilpailijoiden ideat, lahjakkuudet tai peräti koko toiminnan itselleen. Tästä syystä nykyisissä markkinatalouksissa on eriasteisia kilpailulainsäädäntöjä, joilla pyritään takaamaan tuottajien suhteellinen samanarvoisuus markkinakilpailussa ja turvaamaan taloudellisen toiminnan yhteiskunnallisia hyötyjä.
Miten tämä kaikki liittyy talouden suunnitteluun? Viime vuosikymmeninä maailmantaloudessa toimivien suuryritysten koko on kasvanut säännöllisesti ja tämän kasvun myötä enenevä osa taloudellisesta toiminnasta on siirtynyt uudenkaltaisen suunnittelun piiriin. Kansainväliset talousinstituutiot, kuten Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto, ovat kannustaneet erityisesti talousvaikeuksissa rämpiviä maita avaamaan lainsäädäntöänsä niin, että maiden veropolitiikka suosisi ulkomaista omistusta ja monikansallisia suuryhtiöitä. Maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen kirjoitti Helsingin Sanomissa, että käytännön kapitalismi on erkautunut kauaksi markkinaintoilijoiden teoreettisista ideaaleista:
Verosuunnittelun lisäksi yritykset harjoittavat muitakin suunnittelun muotoja. Yksinkertainen esimerkki voidaan ottaa yrityksestä, joka lanseeraa uutta tuotetta markkinoille. Kuluttajien kiinnostusta on saatettu mitata erilaisin koekäyttäjäryhmien testein, mutta lopullista tuotteen kysyntää on hyvin vaikea ennustaa etukäteen. Yritys suunnittelee julkaisuaikataulun, ottaa huomioon tuotannossa vaadittavat panokset ja muut kustannukset, asettavat julkaisemansa tuotteen hinnat niin, että arviolta tuotetta ei jää varastoihin, mutta ei myöskään tulisi ylikysyntää ja niin edelleen. Näissä kaikissa vaiheissa suunnittelulla on keskeinen rooli.
Yritykset harjoittavat myös strategista suunnittelua. Markkina-arvoltaan maailman suurimmaksi yhtiöksi hiljattain noussut Apple on harjoittanut strategista suunnittelua tuottaessaan kosketusnäyttölaitteita, joiden teknologia on niin uutta, ettei komponentteja pystytä valmistamaan niin paljon, että määrä vastaisi kysyntää. Tilanne on johtanut siihen, että Apple on tehnyt useiden vuosien mittaisia sopimuksia komponenttivalmistajien kanssa sekä tallennuskomponenteista (flash-muisti) että kosketusnäyttöpaneeleista. Osa näistä sopimuksista sisältää Applen investointeja uusiin tehtaisiin sekä pidemmän aikavälin ostositoumuksia.
Johtuen Applen poikkeuksellisen suuresta käteisvarannosta, yhtiö on voinut ostaa suuren osan valmistettavista komponenteista jo etukäteen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vaikka kilpailijat kehittäisivät merkittävästi paremman tuotteen, heillä ei ole mahdollisuutta valmistaa tuotetta samalla mittakaavalla. Johtuen Applen edullisesta neuvotteluasemasta, yhtiö maksaa komponenteista alan analyytikoiden mukaan selvästi muita alhaisempaa hintaa. Apple on myös pyrkinyt solmimaan yksinoikeussopimuksia komponenttivalmistajien kanssa. BusinessWeekin artikkelissa kuvataan, kuinka Apple hamstrasi lasereiden valmistajien tuotantoa yksinoikeudella itselleen. Tätä yhtiöiden suunnittelun muotoa kutsutaan kauppatieteissä 'toimitusketjun hallinnaksi' (supply chain management). Applen harrastama suunnittelu, 'toimitusketjun hallinta', on yleistä suuryhtiöiden toiminnassa. Esimerkiksi maailman suurimpiin kuuluvat öljy-yhtiöt kontrolloivat Applen tavoin koko tuotantoketjua kuljetuksista ja jalostusprosessista myyntiin asti.
Myös kapitalistiset valtiot ovat harjoittaneet historiansa aikana monen muotoista talouden suunnittelua tuotantokapasiteettinsa parantamiseksi ja talouskehityksensä turvaamiseksi. Kehittyneiden länsimaiden harjoittama protektionismi, jonka avulla esimerkiksi Englanti aikanaan ja myöhemmin Yhdysvallat vakiinnuttivat taloudellisen johtoasemansa, on yksi tällaisen suunnittelun muoto. Arvovaltaisen taloushistorioitsijan Paul Bairochin mukaan Yhdysvallat harjoitti voimakasta protektionismia valtion itsenäistymisestä alkaen 1920-luvulle asti ja Bairoch painottaa, että tämä vahvan protektionismin aikakausi kiihdytti Yhdysvaltain kasvua ja sen myötä myös kaupankäyntiä. [1] Alexander Hamilton, yksi Yhdysvaltojen talousohjelman merkittävimmistä suunnittelijoista, piti englantilaisten ideoita "vapaasta kaupasta" haitallisina Yhdysvaltojen kehitykselle, koska hänen mielestään "vapaa kauppa" suosii voimakkaasti kolonialistisia ja imperialistisia valtoja. Hamilton puolusti voimakkaasti valtion roolia talouden suunnittelussa erilaisten tullien ja tariffien muodossa. Bairochin mukaan 1900-luvulle tultaessa Yhdysvallat oli maailman protektionistisin valtio.
Toinen valaiseva esimerkki kapitalististen valtioiden taloussuunnittelusta on Yhdysvallat toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeisinä vuosikymmeninä. Sodan aikaan Yhdysvaltojen talous oli voimakkaassa valtion ohjauksessa ja merkittävä osa taloustuotannosta oli suoraan tai epäsuorasti valtion rahoittamaa. Yhdysvaltojen teollinen tuotantokapasiteetti yli kolminkertaistui sodan aikana ja sodanaikainen taloussuunnittelu loi perustan yhdelle taloushistorian suurimmista kasvukausista sodan jälkeisillä parilla vuosikymmenellä. Yhdysvallat ja Iso-Britannia laativat keskenään sodan jälkeisen talousohjelman Bretton Woods -konferenssissa. Tätä vuonna 1944 laadittua ohjelmaa oli suunnittelemassa muun muassa englantilainen taloustieteilijä John Maynard Keynes, joka piti valtioiden taloudellista suvereniteettiä keskeisenä tekijänä taloudellisen kasvun turvaamisessa. Järjestelmä perustui pääoman rajoituksiin ja säädeltyihin valuuttoihin, ja näillä toimilla pyrittiin valtioiden taloudellisen suvereniteetin turvaamiseen. Järjestelmällä mahdollistettiin valtioiden väliintulot markkinoille sosiaalidemokraattisten toimenpiteiden toteuttamiseksi.
Talouden vakauttamiseen pyrkiviä suuryhtiöiden pelastuspaketteja voidaan myös perustellusti kutsua valtioiden harjoittamaksi talouden suunnitteluksi. Tuoreimpia esimerkkejä aiheesta ovat viimeaikaisten finanssikuplien seurauksena myönnetyt valtioiden pelastuspaketit suurille rahoituslaitoksille. Sadoissa miljardeissa euroissa liikkuvat tuet perustellaan välttämättömänä pahana, jotta yhteiskunnalle tärkeää infrastruktuuria tuottavien suuryhtiöiden kaatuminen ei aiheuttaisi yhteiskunnalle valtavan mittakaavan haittoja. On myös tärkeää huomata, että viime vuosikymmeninä jaetut pelastuspaketit eivät rajoitu pelkästään rahoitusyhtiöihin, vaan esimerkiksi Yhdysvalloissa on 1970-luvulta asti pelastettu pankkien ohella autoteollisuutta (esim. Chrysler Corporation), sotateollisuutta (esim. Lockheed Corporation) ja vakuutusyhtiöitä.
Yllä on kuvattu erilaisia talouden suunnittelun muotoja nykyisissä markkinatalouksissa perusteluksi väitteelle, että talouden suunnittelussa itsessään ei varsinaisesti ole mitään uutta. Suuryhtiöiden suunnitteluprosessit ovat kuitenkin äärimmäisen epädemokraattisia johtuen yritysten päätöksentekorakenteesta, joka on lähes poikkeuksetta hierarkkinen. Markkinarakenteet sisältävät myös rakenteellisia vinoumia, jotka johtavat taloudelliseen tehottomuuteen ja ympäristön turmelemiseen.
Osallisuustalouden ideassa esitetty malli demokraattisesta suunnittelusta on laadittu, jotta eriasteiset kokeilut demokraattisemman ja ekologisen talouden kehittämiseksi helpottuisivat. Seuraavaksi tässä tekstissä kuvataan osallistavan suunnittelun eri vaiheet ideaksi siitä, kuinka talouden suunnittelua voitaisiin toteuttaa nykyistä demokraattisemmin.
Osallistava suunnittelu on demokraattisen taloudellisen suunnittelun malli, jossa kuluttajat ja tuottajat luovat yhdessä tarkemman ja tehokkaamman pohjan kysynnän ja tarjonnan täyttämiselle. Kuka tahansa ymmärtää, kuinka tärkeitä järkevä taloudellinen kohdentaminen, työnjako ja tehokkuus ovat. Osallistava suunnittelu tarjoaa tähän vastauksia, jotka eroavat huomattavasti niin keskusjohtoisista suunnitelmatalouksista kuin erilaisista markkinatalouksista.
Kuvaus, joka annetaan ohessa on hyvin yksinkertaistettu, eikä voikaan antaa riittäviä ja vertailukelpoisia taloustieteellisiä vastauksia siihen, miksi ja miten tällainen suunnittelu voisi olla sekä erilaisia markkinatalouksia että merkittävästi epäonnistuneita keskusjohtoisia suunnitelmatalouksia huomattavasti tehokkaampaa. Tarkoituksena on antaa lyhyt yleiskuvaus tästä yksittäisestä teoreettisesta esimerkistä, sekä ensisijaisesti kannustaa lukemaan lisää niin talouden demokraattisesta suunnittelusta kuin markkinaratkaisujen sisäsyntyisistä ongelmista.
Osallistava suunnittelu koostuu pääpiirteittäin seuraavista vaiheista:
1) Yritykset kirjaavat ylös edellisen kauden tuotantonsa ja arvionsa tarvitsemistaan resursseista seuraavan kauden tuotantoa varten. Yritykset ja eri tuotannonalojen liitot antavat myös arvionsa seuraavan vuoden tuotannon muutoksista: mahdollisuuksista kasvattaa tuotantoa, tuoda uusia tuotteita ja palveluja talouteen tai vastaavasti aikeista pienentää tai muuttaa olemassaolevaa tuotantoa.
2) Vastaavasti asuinalueiden kuluttajien yhdistykset ilmoittavat korttelin, kaupunginosan ja kaupungin tasolla suunnitelmansa tulevan kauden hankinnoista: teiden korjauksista, koulujen laajennuksista, uusista rakennuksista ja niin edelleen. Nämä kuluttajayhdistysten arviot suunnittelemastaan kulutuksesta verrataan tuotannon arvioituihin kustannuksiin, työpaikkojen ja työpaikkayhdistysten laskemien arvioiden mukaisesti.
Samaan aikaan kuluttajien ei yksilöinä tarvitse tehdä mitään tähän suunnitelmaan liittyen. Talouden suunnittelu ei tarkoita “yhtä ostosläjää vuodessa”, vaan suunnittelun tarkoitus on nimenomaan antaa alustavat hintatiedot vuoden mittaan toteutettavaa kulutusta varten. Päivittäinen kulutus tapahtuisi siis hyvin pitkälti nykyisten kaltaisten kauppojen, verkkokauppojen ja palvelupisteiden kautta.
Kuluttajat voivat kuitenkin niin halutessaan ilmoittaa osana suunnitteluprosessia jostain suuremmasta hankinnastaan. Tähän heitä kannustaa tieto siitä, että varhaisemmin ilmoitettu muutos suunnitelmaan on helpompi laskea tarkemmin korjattuihin hintoihin, joka tulee erityisesti (ja lähinnä) suurempien ostosten kohdalla edullisemmaksi. Kuluttajat voivat myös esimerkiksi eritellä joitakin tiettyjä tuotteita, joita ovat vaikkapa aiemmin runsaasti käyttäneet ja tietävät nyt etteivät aio tulevan kauden aikana käyttää, mutta nämä muutokset heidän on aivan yhtä mahdollista tehdä kauden mittaan.
3) Yksinkertaistaen voidaan summata molemmat vaiheet. Tuottajat yrityksissään sanovat periaatteessa muulle yhteiskunnalle: “Jos te muut, joiden kanssa harjoitamme keskinäistä työnjakoa, annatte meidän käyttää tuotannossamme kaikkien yhteisiä tuotannollisia resursseja, me puolestamme lupaamme toimittaa seuraavat tuotteet ja palvelukset muiden käytettäviksi.
Vastaavasti kuluttajien yhdistykset tehdessään ehdotuksia pyytävät lupaa kuluttaa tuotteita ja palveluksia, joiden tuotanto aiheuttaa sosiaalisia kustannuksia. Niiden ehdotusten viesti on siis tämä: ”Uskomme, että työtovereiltamme saamamme arviot näkemästämme vaivannäöstä työpaikoillamme yhdessä kotitalouksien jäsenten saamien palkkioiden kanssa osoittavat meidän ansainneen oikeuden kuluttaa tuotteita ja palveluksia, joiden tuotannon sosiaaliset kustannukset ovat näiden palkkojen tasolla.”
4) Näin saatu ensimmäinen arvio kulutuksen ja tuotannon hinnoista ja vaikutuksista palautetaan arvioitavaksi ja hyväksyttäväksi niin kuluttajille kuin tuottajille. Näitä arvioita voidaan pitää niin kutsuttuina hintaindikaattoreina, koska ne antavat viitteitä siitä, mitä kustannuksia yhteiskunnalle aiheutuu resurssien käyttämisestä ja esimerkiksi saastepäästöjen aiheuttamisesta, sekä mitä tiettyjen tuotteiden ja palvelusten tuottaminen maksaa yhteiskunnalle. Näin jokainen kuluttajayhdistys voi esimerkiksi tarkistaa, haluaako se jatkaa alkuperäisen suunnitelmansa mukaisesti vai esimerkiksi karsia kalliita tuotteita pois alkuperäisestä suunnitelmastaan. Toisaalta yritykset voivat muuttaa tuotantoaan vastaamaan suurempaa kysyntää, joka vastaavasti nostaa heidän työstään saamaa korvausta.
5) Nyt jo huomattavasti tarkemmat hinnat palautetaan vielä arvioitavaksi ja suunnitelma siirtyy käytäntöön ellei suuria, kaikkia koskevia valituksenaiheita ole. Tuotantoon on näin mahdollista tuoda mukaan esimerkiksi ympäristöhuolenaiheet tai muut seikat, joiden ratkaiseminen riippuu tuottajien ja tuotannon vaikutukset kantavien kuluttajien (esimerkiksi louhinta-alueen tai uuden rautatien lähialueiden asukkaiden) välisistä päätöksistä. Isompien päätösten kanssa apuna on jatkuvasti mahdollisimman tarkat ja täysin avoimet tiedot tuotannon kustannuksista ja vaikutuksista, sillä millään osapuolella ei ole rakenteellisia kannustimia arvioida näitä vaikutuksia väärin.
Suunnitteluprosessi on laadittu sellaiseksi, että käy selväksi, milloin yrityksen tuotantoehdotus sisältää tuhlausta ja milloin kuluttajayhdistyksen ehdotus on epäreilu ja kohtuuton. Prosessi antaa muille yrityksille ja kuluttajayhdistyksille mahdollisuuden evätä ehdotuksia, jos ne vaikuttavat tuhlailevilta tai epäreiluilta. Mutta prosessin alussa tehdyt alkuperäiset ehdotukset ja ehdotuksiin sittemmin tehdyt korjaukset ovat täysin kunkin yrityksen ja kuluttajayhdistyksen harkinnassa. Toisin sanoen, jos yrityksen työntekijäyhdistyksen tuotantoehdotusta tai asuinalueyhdistyksen kulutusehdotusta ei hyväksytä, vain ehdotuksen tehnyt yhdistys voi korjata ehdotustaan arvioimalla hintasignaaleja haluamallaan tavalla. Tämä osallistavan suunnittelun piirre erottaa sen myös merkittävällä tavalla kaikista muista suunnittelumalleista. Taloudellisen vapauden kannalta on nimittäin oleellista, että työntekijät yrityksissään ja kuluttajat voivat harjoittaa todellista itsehallintoa ilman byrokraattien tai erilaisten keskusjohtoisten tahojen saneluvaltaa.
Osallistavan suunnittelun mallissa tavoitellaan yksilöille vapautta päättää joustavasti kulutuksestaan yksilöinä ja yhteisöinä, hyläten järjestelmällisesti talouden keskusjohtoisen suunnittelun tunnetut ja perustavanlaatuiset ongelmat. Kuluttajat voivat tehdä valintoja vielä markkinatalouksiakin joustavammissa olosuhteissa ilmoittaen kulutustoiveitaan tarkkojen hintasignaalien avulla tuottajille niin varsinaisen suunnittelukierroksen aikana kuin jatkuvasti oman arkisen kulutuksensakin kautta. Osallistava suunnittelu on toisin sanoen demokraattinen prosessi investointien vapaaseen ohjaamiseen ja suunnitteluun yritysten ja kuluttajien välillä.
Tämän tekstin yhteydessä ei ole tilarajoitteiden vuoksi mielekästä syventyä osallistavan suunnittelun yksityiskohtiin, mutta aiheesta voi selvittää lisää osallistumalla Parecon Finlandin järjestämään tilaisuuteen tai tutustumalla aiheesta kirjoitettuun kirjallisuuteen. Osallistavasta suunnitteluprosessista on suositeltava kokonaisesitys luettavissa muun muassa teoksista The Political Economy of Participatory Economics (Michael Albert & Robin Hahnel) ja Kilpailusta yhteistyöhön – kohti oikeudenmukaista talousjärjestelmää (Robin Hahnel).
---
[1] Paul Bairochin yleisteos Economics and World History (Chicago: University of Chicago Press, 1993) on suositeltavaa luettavaa erityisesti Yhdysvaltain taloushistorian alkuvaiheista kiinnostuneille.
---
[2] Osallistavan suunnittelun kuvausta päivitetty 14.3.2013
Esitellessämme osallisuustalouden ideaa kohtaamme usein yleisen käsityksen siitä, että talouden suunnittelu on kommunistista ja näin ollen vältettävää. Kommunistisissa maissa käytössä ollut keskusjohtoinen suunnitelmatalous on osoitettu sekä teoreettisesti että käytännössä erittäin ongelmalliseksi muun muassa ekologisuuden, oikeudenmukaisuuden, tehokkuuden ja demokraattisuuden suhteen. Keskusjohtoinen suunnitelmatalous on myös osoitettu äärimmäisen epädemokraattiseksi ja hierarkkiseksi talouden suunnittelun malliksi. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että talouden suunnittelu ylipäätään on pahasta. Eikä se myöskään tarkoita sitä, että reaalisosialismeilla, kuten Neuvostoliitolla ja Kiinalla, olisi ollut yksinoikeus talouden suunnitteluun.
Vapaiden markkinoiden ideaaliin kuuluu ajatus siitä, että suhteellisen samankokoiset tuottajat kilpailevat keskenään kuluttajista ja tämän kilpailun ansiosta yhteiskunta laajemmin hyötyy, sillä kilpailuasetelma saa tuottajat tehostamaan toimintaansa. Taloustoimijoiden, kuten tässä tapauksessa tuottajien, koolla on merkitystä, sillä jos osa toimijoista saavuttaa merkittävästi toisia paremman valta-aseman, markkinakilpailu alkaa hyödyttää määräävässä asemassa olevaa toimijaa. Suurempi yritys voi väliaikaisella tappiohinnoittelulla pudottaa kilpailijoita pois pelistä tai esimerkiksi ostaa kilpailijoiden ideat, lahjakkuudet tai peräti koko toiminnan itselleen. Tästä syystä nykyisissä markkinatalouksissa on eriasteisia kilpailulainsäädäntöjä, joilla pyritään takaamaan tuottajien suhteellinen samanarvoisuus markkinakilpailussa ja turvaamaan taloudellisen toiminnan yhteiskunnallisia hyötyjä.
Miten tämä kaikki liittyy talouden suunnitteluun? Viime vuosikymmeninä maailmantaloudessa toimivien suuryritysten koko on kasvanut säännöllisesti ja tämän kasvun myötä enenevä osa taloudellisesta toiminnasta on siirtynyt uudenkaltaisen suunnittelun piiriin. Kansainväliset talousinstituutiot, kuten Maailmanpankki ja Kansainvälinen valuuttarahasto, ovat kannustaneet erityisesti talousvaikeuksissa rämpiviä maita avaamaan lainsäädäntöänsä niin, että maiden veropolitiikka suosisi ulkomaista omistusta ja monikansallisia suuryhtiöitä. Maailmanpolitiikan professori Teivo Teivainen kirjoitti Helsingin Sanomissa, että käytännön kapitalismi on erkautunut kauaksi markkinaintoilijoiden teoreettisista ideaaleista:
Maailmankaupasta kiistellessään sen enempää oikeisto kuin vasemmistokaan ei liiemmin vaivaa päätään sillä, että huomattava osa kansainvälisestä kaupasta käydään monenlaista säätelyä harjoittavien suuryritysten sisällä. OECD:n uusimpien arvioiden mukaan jopa yli puolet maailmankaupasta käydään kansainvälisten konsernien eri maissa sijaitsevien tytäryhtiöiden välillä.
Kun yritysten yhteenliittymä ostaa itseltään ja myy itselleen, hinnanmuodostus poikkeaa taloustieteen ideaalimallien olettamasta vapaasta kysynnästä ja tarjonnasta. Siirtohinnoittelulla suuryritysten strategisen suunnittelun konttorit pyrkivät ohjaamaan voitot sinne, missä se on niille verotuksellisesti hyödyllisintä. Tällöin on vapaiden markkinoiden sijaan aiheellista puhua kapitalistisesta suunnitelmataloudesta.
Yhdysvaltain tulliviranomaisten tilastoista löytyy satojen dollareiden yksikköhintaan Trinidadista ostettuja kuulakärkikyniä ja Israelista hankittuja appelsiinimehupurkkeja. Yritykset säätelevät voittojensa kohdentumista myös kirjaamalla markkinahinnasta poikkeavia konsulttipalkkioita tai velkajärjestelyjä omille yksiköilleen.
Tarkkaan suunnitelluilla kirjanpitokoukkauksilla alhaisen tai olemattoman verotuksen alueelle suuret banaaniyritykset ovat saaneet Latinalaisen Amerikan tuottajamaiden tytäryhtiöitään tarvittaessa näyttämään tappiollisilta. Ne ovat kirjanneet Jerseyn tai Caymansaarten kaltaisissa veroparatiiseissa sijaitsevat toiset tytäryhtiönsä veloittamaan tuottajayhtiöitään erilaisten hallinto-, rahoitus- ja vakuutuspalveluiden käytöstä.Teivainen huomauttaa myös, että hänen kuvaamansa 'kapitalistinen suunnitelmatalous' on pääasiassa lainmukaista, koska verosuunnitteluun erikoistuneet asiantuntijayritykset osaavat ottaa asiakkaidensa 'kirjanpitokoukkauksissa' paikallisen verottajan vaatimukset hyvin huomioon.
Verosuunnittelun lisäksi yritykset harjoittavat muitakin suunnittelun muotoja. Yksinkertainen esimerkki voidaan ottaa yrityksestä, joka lanseeraa uutta tuotetta markkinoille. Kuluttajien kiinnostusta on saatettu mitata erilaisin koekäyttäjäryhmien testein, mutta lopullista tuotteen kysyntää on hyvin vaikea ennustaa etukäteen. Yritys suunnittelee julkaisuaikataulun, ottaa huomioon tuotannossa vaadittavat panokset ja muut kustannukset, asettavat julkaisemansa tuotteen hinnat niin, että arviolta tuotetta ei jää varastoihin, mutta ei myöskään tulisi ylikysyntää ja niin edelleen. Näissä kaikissa vaiheissa suunnittelulla on keskeinen rooli.
Yritykset harjoittavat myös strategista suunnittelua. Markkina-arvoltaan maailman suurimmaksi yhtiöksi hiljattain noussut Apple on harjoittanut strategista suunnittelua tuottaessaan kosketusnäyttölaitteita, joiden teknologia on niin uutta, ettei komponentteja pystytä valmistamaan niin paljon, että määrä vastaisi kysyntää. Tilanne on johtanut siihen, että Apple on tehnyt useiden vuosien mittaisia sopimuksia komponenttivalmistajien kanssa sekä tallennuskomponenteista (flash-muisti) että kosketusnäyttöpaneeleista. Osa näistä sopimuksista sisältää Applen investointeja uusiin tehtaisiin sekä pidemmän aikavälin ostositoumuksia.
Johtuen Applen poikkeuksellisen suuresta käteisvarannosta, yhtiö on voinut ostaa suuren osan valmistettavista komponenteista jo etukäteen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että vaikka kilpailijat kehittäisivät merkittävästi paremman tuotteen, heillä ei ole mahdollisuutta valmistaa tuotetta samalla mittakaavalla. Johtuen Applen edullisesta neuvotteluasemasta, yhtiö maksaa komponenteista alan analyytikoiden mukaan selvästi muita alhaisempaa hintaa. Apple on myös pyrkinyt solmimaan yksinoikeussopimuksia komponenttivalmistajien kanssa. BusinessWeekin artikkelissa kuvataan, kuinka Apple hamstrasi lasereiden valmistajien tuotantoa yksinoikeudella itselleen. Tätä yhtiöiden suunnittelun muotoa kutsutaan kauppatieteissä 'toimitusketjun hallinnaksi' (supply chain management). Applen harrastama suunnittelu, 'toimitusketjun hallinta', on yleistä suuryhtiöiden toiminnassa. Esimerkiksi maailman suurimpiin kuuluvat öljy-yhtiöt kontrolloivat Applen tavoin koko tuotantoketjua kuljetuksista ja jalostusprosessista myyntiin asti.
Myös kapitalistiset valtiot ovat harjoittaneet historiansa aikana monen muotoista talouden suunnittelua tuotantokapasiteettinsa parantamiseksi ja talouskehityksensä turvaamiseksi. Kehittyneiden länsimaiden harjoittama protektionismi, jonka avulla esimerkiksi Englanti aikanaan ja myöhemmin Yhdysvallat vakiinnuttivat taloudellisen johtoasemansa, on yksi tällaisen suunnittelun muoto. Arvovaltaisen taloushistorioitsijan Paul Bairochin mukaan Yhdysvallat harjoitti voimakasta protektionismia valtion itsenäistymisestä alkaen 1920-luvulle asti ja Bairoch painottaa, että tämä vahvan protektionismin aikakausi kiihdytti Yhdysvaltain kasvua ja sen myötä myös kaupankäyntiä. [1] Alexander Hamilton, yksi Yhdysvaltojen talousohjelman merkittävimmistä suunnittelijoista, piti englantilaisten ideoita "vapaasta kaupasta" haitallisina Yhdysvaltojen kehitykselle, koska hänen mielestään "vapaa kauppa" suosii voimakkaasti kolonialistisia ja imperialistisia valtoja. Hamilton puolusti voimakkaasti valtion roolia talouden suunnittelussa erilaisten tullien ja tariffien muodossa. Bairochin mukaan 1900-luvulle tultaessa Yhdysvallat oli maailman protektionistisin valtio.
Toinen valaiseva esimerkki kapitalististen valtioiden taloussuunnittelusta on Yhdysvallat toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeisinä vuosikymmeninä. Sodan aikaan Yhdysvaltojen talous oli voimakkaassa valtion ohjauksessa ja merkittävä osa taloustuotannosta oli suoraan tai epäsuorasti valtion rahoittamaa. Yhdysvaltojen teollinen tuotantokapasiteetti yli kolminkertaistui sodan aikana ja sodanaikainen taloussuunnittelu loi perustan yhdelle taloushistorian suurimmista kasvukausista sodan jälkeisillä parilla vuosikymmenellä. Yhdysvallat ja Iso-Britannia laativat keskenään sodan jälkeisen talousohjelman Bretton Woods -konferenssissa. Tätä vuonna 1944 laadittua ohjelmaa oli suunnittelemassa muun muassa englantilainen taloustieteilijä John Maynard Keynes, joka piti valtioiden taloudellista suvereniteettiä keskeisenä tekijänä taloudellisen kasvun turvaamisessa. Järjestelmä perustui pääoman rajoituksiin ja säädeltyihin valuuttoihin, ja näillä toimilla pyrittiin valtioiden taloudellisen suvereniteetin turvaamiseen. Järjestelmällä mahdollistettiin valtioiden väliintulot markkinoille sosiaalidemokraattisten toimenpiteiden toteuttamiseksi.
Talouden vakauttamiseen pyrkiviä suuryhtiöiden pelastuspaketteja voidaan myös perustellusti kutsua valtioiden harjoittamaksi talouden suunnitteluksi. Tuoreimpia esimerkkejä aiheesta ovat viimeaikaisten finanssikuplien seurauksena myönnetyt valtioiden pelastuspaketit suurille rahoituslaitoksille. Sadoissa miljardeissa euroissa liikkuvat tuet perustellaan välttämättömänä pahana, jotta yhteiskunnalle tärkeää infrastruktuuria tuottavien suuryhtiöiden kaatuminen ei aiheuttaisi yhteiskunnalle valtavan mittakaavan haittoja. On myös tärkeää huomata, että viime vuosikymmeninä jaetut pelastuspaketit eivät rajoitu pelkästään rahoitusyhtiöihin, vaan esimerkiksi Yhdysvalloissa on 1970-luvulta asti pelastettu pankkien ohella autoteollisuutta (esim. Chrysler Corporation), sotateollisuutta (esim. Lockheed Corporation) ja vakuutusyhtiöitä.
Yllä on kuvattu erilaisia talouden suunnittelun muotoja nykyisissä markkinatalouksissa perusteluksi väitteelle, että talouden suunnittelussa itsessään ei varsinaisesti ole mitään uutta. Suuryhtiöiden suunnitteluprosessit ovat kuitenkin äärimmäisen epädemokraattisia johtuen yritysten päätöksentekorakenteesta, joka on lähes poikkeuksetta hierarkkinen. Markkinarakenteet sisältävät myös rakenteellisia vinoumia, jotka johtavat taloudelliseen tehottomuuteen ja ympäristön turmelemiseen.
Osallisuustalouden ideassa esitetty malli demokraattisesta suunnittelusta on laadittu, jotta eriasteiset kokeilut demokraattisemman ja ekologisen talouden kehittämiseksi helpottuisivat. Seuraavaksi tässä tekstissä kuvataan osallistavan suunnittelun eri vaiheet ideaksi siitä, kuinka talouden suunnittelua voitaisiin toteuttaa nykyistä demokraattisemmin.
Osallistava suunnittelu on demokraattisen taloudellisen suunnittelun malli, jossa kuluttajat ja tuottajat luovat yhdessä tarkemman ja tehokkaamman pohjan kysynnän ja tarjonnan täyttämiselle. Kuka tahansa ymmärtää, kuinka tärkeitä järkevä taloudellinen kohdentaminen, työnjako ja tehokkuus ovat. Osallistava suunnittelu tarjoaa tähän vastauksia, jotka eroavat huomattavasti niin keskusjohtoisista suunnitelmatalouksista kuin erilaisista markkinatalouksista.
Kuvaus, joka annetaan ohessa on hyvin yksinkertaistettu, eikä voikaan antaa riittäviä ja vertailukelpoisia taloustieteellisiä vastauksia siihen, miksi ja miten tällainen suunnittelu voisi olla sekä erilaisia markkinatalouksia että merkittävästi epäonnistuneita keskusjohtoisia suunnitelmatalouksia huomattavasti tehokkaampaa. Tarkoituksena on antaa lyhyt yleiskuvaus tästä yksittäisestä teoreettisesta esimerkistä, sekä ensisijaisesti kannustaa lukemaan lisää niin talouden demokraattisesta suunnittelusta kuin markkinaratkaisujen sisäsyntyisistä ongelmista.
Osallistava suunnittelu koostuu pääpiirteittäin seuraavista vaiheista:
1) Yritykset kirjaavat ylös edellisen kauden tuotantonsa ja arvionsa tarvitsemistaan resursseista seuraavan kauden tuotantoa varten. Yritykset ja eri tuotannonalojen liitot antavat myös arvionsa seuraavan vuoden tuotannon muutoksista: mahdollisuuksista kasvattaa tuotantoa, tuoda uusia tuotteita ja palveluja talouteen tai vastaavasti aikeista pienentää tai muuttaa olemassaolevaa tuotantoa.
2) Vastaavasti asuinalueiden kuluttajien yhdistykset ilmoittavat korttelin, kaupunginosan ja kaupungin tasolla suunnitelmansa tulevan kauden hankinnoista: teiden korjauksista, koulujen laajennuksista, uusista rakennuksista ja niin edelleen. Nämä kuluttajayhdistysten arviot suunnittelemastaan kulutuksesta verrataan tuotannon arvioituihin kustannuksiin, työpaikkojen ja työpaikkayhdistysten laskemien arvioiden mukaisesti.
Samaan aikaan kuluttajien ei yksilöinä tarvitse tehdä mitään tähän suunnitelmaan liittyen. Talouden suunnittelu ei tarkoita “yhtä ostosläjää vuodessa”, vaan suunnittelun tarkoitus on nimenomaan antaa alustavat hintatiedot vuoden mittaan toteutettavaa kulutusta varten. Päivittäinen kulutus tapahtuisi siis hyvin pitkälti nykyisten kaltaisten kauppojen, verkkokauppojen ja palvelupisteiden kautta.
Kuluttajat voivat kuitenkin niin halutessaan ilmoittaa osana suunnitteluprosessia jostain suuremmasta hankinnastaan. Tähän heitä kannustaa tieto siitä, että varhaisemmin ilmoitettu muutos suunnitelmaan on helpompi laskea tarkemmin korjattuihin hintoihin, joka tulee erityisesti (ja lähinnä) suurempien ostosten kohdalla edullisemmaksi. Kuluttajat voivat myös esimerkiksi eritellä joitakin tiettyjä tuotteita, joita ovat vaikkapa aiemmin runsaasti käyttäneet ja tietävät nyt etteivät aio tulevan kauden aikana käyttää, mutta nämä muutokset heidän on aivan yhtä mahdollista tehdä kauden mittaan.
3) Yksinkertaistaen voidaan summata molemmat vaiheet. Tuottajat yrityksissään sanovat periaatteessa muulle yhteiskunnalle: “Jos te muut, joiden kanssa harjoitamme keskinäistä työnjakoa, annatte meidän käyttää tuotannossamme kaikkien yhteisiä tuotannollisia resursseja, me puolestamme lupaamme toimittaa seuraavat tuotteet ja palvelukset muiden käytettäviksi.
Vastaavasti kuluttajien yhdistykset tehdessään ehdotuksia pyytävät lupaa kuluttaa tuotteita ja palveluksia, joiden tuotanto aiheuttaa sosiaalisia kustannuksia. Niiden ehdotusten viesti on siis tämä: ”Uskomme, että työtovereiltamme saamamme arviot näkemästämme vaivannäöstä työpaikoillamme yhdessä kotitalouksien jäsenten saamien palkkioiden kanssa osoittavat meidän ansainneen oikeuden kuluttaa tuotteita ja palveluksia, joiden tuotannon sosiaaliset kustannukset ovat näiden palkkojen tasolla.”
4) Näin saatu ensimmäinen arvio kulutuksen ja tuotannon hinnoista ja vaikutuksista palautetaan arvioitavaksi ja hyväksyttäväksi niin kuluttajille kuin tuottajille. Näitä arvioita voidaan pitää niin kutsuttuina hintaindikaattoreina, koska ne antavat viitteitä siitä, mitä kustannuksia yhteiskunnalle aiheutuu resurssien käyttämisestä ja esimerkiksi saastepäästöjen aiheuttamisesta, sekä mitä tiettyjen tuotteiden ja palvelusten tuottaminen maksaa yhteiskunnalle. Näin jokainen kuluttajayhdistys voi esimerkiksi tarkistaa, haluaako se jatkaa alkuperäisen suunnitelmansa mukaisesti vai esimerkiksi karsia kalliita tuotteita pois alkuperäisestä suunnitelmastaan. Toisaalta yritykset voivat muuttaa tuotantoaan vastaamaan suurempaa kysyntää, joka vastaavasti nostaa heidän työstään saamaa korvausta.
5) Nyt jo huomattavasti tarkemmat hinnat palautetaan vielä arvioitavaksi ja suunnitelma siirtyy käytäntöön ellei suuria, kaikkia koskevia valituksenaiheita ole. Tuotantoon on näin mahdollista tuoda mukaan esimerkiksi ympäristöhuolenaiheet tai muut seikat, joiden ratkaiseminen riippuu tuottajien ja tuotannon vaikutukset kantavien kuluttajien (esimerkiksi louhinta-alueen tai uuden rautatien lähialueiden asukkaiden) välisistä päätöksistä. Isompien päätösten kanssa apuna on jatkuvasti mahdollisimman tarkat ja täysin avoimet tiedot tuotannon kustannuksista ja vaikutuksista, sillä millään osapuolella ei ole rakenteellisia kannustimia arvioida näitä vaikutuksia väärin.
Suunnitteluprosessi on laadittu sellaiseksi, että käy selväksi, milloin yrityksen tuotantoehdotus sisältää tuhlausta ja milloin kuluttajayhdistyksen ehdotus on epäreilu ja kohtuuton. Prosessi antaa muille yrityksille ja kuluttajayhdistyksille mahdollisuuden evätä ehdotuksia, jos ne vaikuttavat tuhlailevilta tai epäreiluilta. Mutta prosessin alussa tehdyt alkuperäiset ehdotukset ja ehdotuksiin sittemmin tehdyt korjaukset ovat täysin kunkin yrityksen ja kuluttajayhdistyksen harkinnassa. Toisin sanoen, jos yrityksen työntekijäyhdistyksen tuotantoehdotusta tai asuinalueyhdistyksen kulutusehdotusta ei hyväksytä, vain ehdotuksen tehnyt yhdistys voi korjata ehdotustaan arvioimalla hintasignaaleja haluamallaan tavalla. Tämä osallistavan suunnittelun piirre erottaa sen myös merkittävällä tavalla kaikista muista suunnittelumalleista. Taloudellisen vapauden kannalta on nimittäin oleellista, että työntekijät yrityksissään ja kuluttajat voivat harjoittaa todellista itsehallintoa ilman byrokraattien tai erilaisten keskusjohtoisten tahojen saneluvaltaa.
Osallistavan suunnittelun mallissa tavoitellaan yksilöille vapautta päättää joustavasti kulutuksestaan yksilöinä ja yhteisöinä, hyläten järjestelmällisesti talouden keskusjohtoisen suunnittelun tunnetut ja perustavanlaatuiset ongelmat. Kuluttajat voivat tehdä valintoja vielä markkinatalouksiakin joustavammissa olosuhteissa ilmoittaen kulutustoiveitaan tarkkojen hintasignaalien avulla tuottajille niin varsinaisen suunnittelukierroksen aikana kuin jatkuvasti oman arkisen kulutuksensakin kautta. Osallistava suunnittelu on toisin sanoen demokraattinen prosessi investointien vapaaseen ohjaamiseen ja suunnitteluun yritysten ja kuluttajien välillä.
Tämän tekstin yhteydessä ei ole tilarajoitteiden vuoksi mielekästä syventyä osallistavan suunnittelun yksityiskohtiin, mutta aiheesta voi selvittää lisää osallistumalla Parecon Finlandin järjestämään tilaisuuteen tai tutustumalla aiheesta kirjoitettuun kirjallisuuteen. Osallistavasta suunnitteluprosessista on suositeltava kokonaisesitys luettavissa muun muassa teoksista The Political Economy of Participatory Economics (Michael Albert & Robin Hahnel) ja Kilpailusta yhteistyöhön – kohti oikeudenmukaista talousjärjestelmää (Robin Hahnel).
---
[1] Paul Bairochin yleisteos Economics and World History (Chicago: University of Chicago Press, 1993) on suositeltavaa luettavaa erityisesti Yhdysvaltain taloushistorian alkuvaiheista kiinnostuneille.
---
[2] Osallistavan suunnittelun kuvausta päivitetty 14.3.2013