Onko markkinatalous lääke köyhyyteen?

“Markkinatalous vähentää köyhyyttä parhaiten”, kuulee usein sanottavan. Pitää vain katsoa Kiinan kaltaisia kehittyviä talouksia tai tutustua teollisuusmaiden historiaan. Kun markkinatalous kukoistaa, köyhyys laskee. Jos siis haluaa vähentää köyhyyttä, markkinatalouden kritisoinnin sijaan tulisi laajentaa markkinavoimia.

Esitetty väite on yksioikoinen ja sellaisenaan helposti kritisoitavissa. Venäjä ja itäblokin maat ovat pärjänneet köyhyysrintamalla heikommin sen jälkeen, kun talousinstituutioita rukattiin markkinaehtoisiksi. Valtaosa köyhyyden vähentämisestä on viime aikoina tapahtunut Kiinassa ja sikäläinen keskusjohtoinen, yhden puolueen valtiokapitalismi ei täytä vapaan markkinatalouden kriteerejä oikeastaan millään akselilla. [1]

Tuottavuus avainasemassa

Historiallisesti katsottuna kansantulon kasvu on tuottavuuden kasvun ansiota. Käytännössä tämä tarkoittaa, että asioita tehdään paremmin uusien teknologioiden ja ihmisten kekseliäisyyden ansiosta. Valtion soveltaman talousmallin lipun väri saa kohtuuttoman merkityksen jos tämä unohdetaan. On tärkeää huomata, että Neuvostoliitonkin kaltainen hierarkinen komentotalous kykeni kasvattamaan tuottavuutta massiivisesti ottamalla käyttöön uutta teollista teknologiaa.

Markkinatalous ei auta koko väestöä

Kun siirretään katsetta kokonaisuuteen, huomataan että argumentti markkinataloudesta ja köyhyyden vähentämisestä vaatii tarkennusta. On nimittäin hyvinkin mahdollista, että seuraavat kaksi asiaa pitävät yhtä aikaa paikkansa:

1) Markkinatalous voi vähentää merkittävästi köyhyyttä lisäämällä kansan tulotasoa.

2) On monia väestöryhmiä, joita markkinatalous ei nosta köyhyydestä.

Markkinatalous ei ole menestyksekäs järjestelmä niiden köyhien auttamiseen, jotka eivät syystä tai toisesta saa tuloja työmarkkinoilta. Tämä voi joillekin kuulostaa marginaaliselta ryhmältä, mutta todellisuudessa tämä kattaa noin puolet yhteiskunnasta. Markkinatalouden väitetty köyhyyttä vähentävä taika ei kosketa lapsia, vanhuksia, sairaita, työttömiä, opiskelijoita tai koti-isiä ja -äitejä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa 85-90 prosenttia köyhyysrajan alapuolella elävistä kuuluu edellä mainittuihin ryhmiin.

Virta loppuu kesken?

Onkin tärkeää ymmärtää, että vaikka köyhyysaste saadaan laskettua esimerkiksi 90 prosentista 15 prosenttiin markkinatalouden voimin, on todennäköistä, että alle 15 prosenttiin pääsy edellyttää toisenlaisia talousinstituutioita.

Pohjoismaiset hyvinvointivaltiot ovat menestyneet perinteisiä markkinatalousmaita paremmin köyhyyden vähentämisessä kehittämällä markkinatalouden ulkopuolisia tulonlähteitä niille kansalaisille, jotka eivät työmarkkinoille osallistu. Käytännössä tämä on tarkoittanut erilaisia tukijärjestelmiä.

Tuet paikkaavat markkinatalouden vikoja

Esimerkiksi Suomessa köyhyysaste on selvästi alhaisempi kuin Yhdysvalloissa, koska hyvinvointivaltion tukijärjestelmä on rakennettu juuri työmarkkinoiden ongelmia ajatellen. Kun katsoo Kelan etusivua, näkee erilliset tukipolut juuri edellä mainituille riskiryhmille: opiskelijoille, vanhuksille, sairaseläkettä tarvitseville ja niin edelleen. Pyrkimyksenä on tarjota turvaa niille, jotka jäävät työmarkkinoiden ulkopuolelle.

Näillä sosiaalidemokraattisilla [2] reformeilla on rakennettu yksilöille ja yhteisöille sellaista turvaa, jota markkinatalous ei ole pystynyt kansalaisille tarjoamaan.

Köyhyys ja työttömyys ovat Pohjoismaissakin merkittävä ongelma merkittävistä sosiaalipoliittisista uudistuksista huolimatta. Pohjoismainen malli on kuitenkin osoittanut vahvuutensa köyhyyden vähentämisessä verrattuna muihin markkinatalouden variaatioihin.

Tavoitteena parempi työelämä

On tärkeää ymmärtää, miksi tukijärjestelmät ylipäätään ovat olemassa. Markkinatalous kasvattaa vain tietyn väestönosan tuloja jättäen samalla merkittävän osan ihmisistä ulkopuolelle. Pitkän aikavälin tavoitteena on rakentaa yhteiskunta, jossa erillisiä puutteellisia tukijärjestelmiä ei tarvita, ja kaikki työkykyiset ihmiset voivat tehdä muita hyödyttävää, monipuolista ja palkitsevaa työtä ilman köyhyysriskiä. Ennen sitä on paikattava määrätietoisesti markkinatalouden vakavimpia puutteita.

Lue myös:

Viitteet

[1] Tämä ei tietysti ole estänyt markkinaintoilijoita lukemasta Kiinan talouskasvua ja köyhyyden vähentämistä “vapaan markkinatalouden” ansioksi.

[2] Sosiaalidemokratialla ei viitata tässä puoluepolitiikkaan, vaan kansainvälisesti vakiintuneeseen käsitteeseen "social democracy", jolla tarkoitetaan hyvinvointivaltiota rakentaneita uudistuksia toisen maailmansodan jälkeisillä vuosikymmenillä.

 

Junaliikenteen yksityistäminen Britanniassa ei ollut ihmelääke

Yle:

Aikataulujen yhteensovittaminen monen yhtiön välillä on hankalaa ja matkustaja saattaa joutua odottamaan yhteyttä tuntikaupalla.
[…] Myös lippujen varaaminen tuottaa päänvaivaa.  28 eri junayhtiöllä on omat sivustonsa, joihin täytyy luoda käyttäjätunnukset. Yksityinen Trainline-palvelu tarjoaa keskitettyä lipunmyyntiä lisämaksua vastaan.
[…] Veronmaksajan taakkaa yksityistäminen ei ole keventänyt.

Junaliikenne sai viime vuonna lähes kaksinkertaisen määrän valtiontukia yksityistämistä edeltäneeseen aikaan verrattuna, yli viisi miljardia euroa. Yksi syy tähän ovat matkustajamäärän kasvun vaatimat ratainvestoinnit.

Junayhtiöt maksavat valtiolle rataverkoston käyttämisestä, mutta viime vuonna vain yksi yksityisistä yhtiöstä maksoi valtiolle enemmän kuin mitä se sai erilaisten tukien muodossa.

Lue myös:

Miehen työ on sijoitus, naisen kulu?

Turun Sanomat:

Naisten ja miesten tasa-arvoa edistävissä hankkeissa ongelmaksi nähdään työelämän jakautuminen miesten ja naisten aloihin. Tätä on yritetty purkaa.
Se ei tutkijaa vakuuta.
– En oikein usko jakojen purkamiseen, vaan siihen, että purettaisiin mies- ja naisvaltaisten alojen tärkeysjärjestyksiä.
Nykyinen jako johtaa sukupuolittuneeseen talouteen. Se tuottaa naisten taloutta ja miesten taloutta. Miesten talous on arvokkaampaa. Kuitenkin naisten alat vastaavat merkittäviltä osin verojen maksusta.
Hallituksen leikkauslistakin kohdistuu raskaimmin naisvaltaisiin aloihin.
– Se on tavallaan jatkumo. Hallitsevasta taloudesta on tullut ykkösjuttu. Se lokeroi miehet ja naiset.
Kari-Björkbacka huomauttaa, että monet tehtaatkin voidaan nähdä kuluerinä. Niihin pannaan paljon rahaa, ja sitten tehdas lopettaa. Sekin on resurssien tuhlaamista.

Tutkija Irmeli Kari-Björkbacka nostaa esiin tärkeitä huomioita nykytalouden sukupuolittuneisuudesta ja talousretoriikan yksipuolisuudesta. Miesten töitä pidetään arvokkaina ja vaurautta kasvattavina samalla, kun naisvaltaisia aloja pidetään velkaa kasvattavina menoerinä. Kuten blogissamme on tuotu aiemmin esiin, kyse on asenteelliseta talouspuheesta, jolle ei ole taloustieteellistä perustaa. Perinteisillä taloushierarkioilla ylläpidetään vanhoillisia sukupuolirooleja, mutta nämä yhteiskunnalliset kerrokset eivät ole välttämättömiä.

Kari-Björkbacka huomauttaa myös, kuinka hyvin terveys- ja sosiaalipalvelut työllistävät nyt ja tulevaisuudessa. Siitä huolimatta koko ala niputetaan usein vain hyvinvointipalveluiksi. Miesvaltaiset alat eritellään yksityiskohtaisesti projekteittain ja jyvitetään kärkihankkeiksi.

Sukupuolten välinen tasa-arvo on yksi keskeinen tavoite toimivassa taloudessa ja yhteiskunnassa. Kuten Kari-Björkbacka mainitsee, ei liene realistista olettaa että kaikille aloille saadaan tasaväkisesti naisia ja miehiä. Keskeisempää on muuttaa tärkeysjärjestystä niin, että naisvaltaiset alat saavat nykyistä enemmän arvostusta osakseen. 

Korkman: Lapsilta leikkaaminen kallista ja älytöntä →

Helsingin Sanomat:

Olen ilolla todennut, että myös lapseni ja lastenlapseni ovat saaneet hyötyä korkealuokkaisesta päivähoidosta. Henkilöstö on varsin hyvin koulutettua ja työhönsä sitoutuneita.
Sosiaalisen pääoman merkitystä tutkinut professori Robert Putnam korostaa varhaislapsuuden merkitystä elämässä menestymisen avaintekijänä. Samaa osoittavat talousnobelisti James Heckmanin ja monien muiden tutkimukset.
Investoinnit pikkulasten oppimisen ja sosiaalisten taitojen edistämiseen ovat yhteiskunnan kannattavimpia sijoituksia. Teini-ikäisten kohdalla on jo paljon vaikeampaa ja kalliimpaa korjata varhaislapsuudessa syntyneitä ongelmia.
[…] Käytännössä päätös kohdistuu usein pienituloisiin ja myös maahanmuuttajiin. Päätös kohdistuu juuri niihin lapsiin, jotka erityisesti kaipaisivat sitä tukea, jota meillä on laadukkaissa päiväkodeissamme tarjolla.
Tätä päätöstä ei ole tehty lasten parasta ajatellen.

Lue myös:

Anne Bernerin lapsenlapsen ongelma

Suomessa tienaa kolmella tavalla: työllä, omistamalla ja perimällä. Perinnön merkitys on lähiaikoina nousemassa, sillä suuret ikäluokat ovat paraikaa jättämässä perinnöksi runsaasti kesämökkejä, maata ja taloja. Vauraiden suomalaissukujen tapauksessa tulevat sukupolvet saavat lisäksi merkittäviä osakkuuksia yrityksistä ja muuta tuottavaa omaisuutta.

Suomessa varallisuuserot ovat tasaisesti kasvaneet, sillä vaurain kansanosa on kasvattanut osuuttaan kansantalouden kokonaisvarallisuudesta.

Maailmanlaajuisesti varallisuus on jakautunut äärimmäisen epätasaisesti. Puolet maailman väestöstä, noin kolme ja puoli miljardia ihmistä, omistaa YK:n selvitysten mukaan yhteensä juuri ja juuri prosentin maailman varallisuudesta.

Viime aikoina on Suomessa lisääntynyt keskustelu perintöverotuksen tarpeellisuudesta ja sen sopivasta tasosta. Jotta perintökeskustelussa päästäisiin eteenpäin, on syytä ensin kerrata perusasioita yksilöiden palkitsemisesta.

Vetoava tarina

Perintöjen jättämistä perustellaan vetoavan yksinkertaisesti. Taloutta voidaan ajatella kakkuna, jonka leipomiseen yksilöt osallistuvat. Jotkut tuovat kakun leipomiseen työpanoksen sijaan omistamiaan leivontavälineitä, jonka avulla kakun leipominen nopeutuu selvästi. On siis vain reilua, että esimerkiksi sähköhellan omistaja saa kahvipöydässä suurimman kakkupalan.

Suurperijän ansiokkuus?

Ajatuksenkulussa on kuitenkin merkittävä puute. Siinä ei oteta huomioon tilannetta, jossa Anne Bernerin lapsenlapsi saa tuhatkertaisen määrän kakkua verrattuna korkeasti koulutettuun, yritteliääseen ja tuottavaan siivoojan lapseen. Vaikka Bernerin lapsenlapsi ei tekisi päivääkään työtä elämässään ja siivoojan tytär tekisi viisikymmentä vuotta pitkän kunniakkaan työuran, suurperijän tulot olisivat korkeammat.

Tosiasiassa perinnön saajan ei ole tarvinnut tehdä mitään ansiokasta korkeiden tulojensa eteen. Suurperintöjä on pientä pääomaa helpompi laittaa poikimaan tasaisia tulovirtoja hyödyntämällä rahoitusalan asiantuntijapalveluita. Palveluiden ehdot ovat markkinalogiikan mukaisesti sitä suosiollisemmat, mitä enemmän on laittaa rahaa pesämunaksi.

Valtavan perinnön saajan ansiokkuudesta harvoin edes kiistellään, sillä kultalusikka suussa syntyminen on puhdasta sattumaa. Perintöjä harvoin perustellaankaan perinnön saajan paremmuudella, vaan pikemminkin painotetaan perinnön antajan ahkerointia. Jos vauraus on alunperin kerätty rehdisti ja poikkeuksellisella yritteliäisyydellä, eikö sen haltijalla ole täysi oikeus päättää varojensa käytöstä? Ensiksikin, on tärkeää huomata, että vauraus on monissa suvuissa Suomessakin kertynyt useiden sukupolvien aikana, jolloin osa vauraudesta ei ole omilla ansioilla hankittua. Suurta vaurautta voi kartuttaa myös toimilla, jotka eivät ole kansantaloudelle hyödyllisiä.

Vapaus ja vastuu

On tärkeää huomata, että rikkaiden oikeus jättää valtavat perinnöt jälkeläisilleen on kuitenkin suorassa ristiriidassa seuraavan sukupolven tasavertaisten mahdollisuuksien kanssa. On itsestään selvää, että talouden kilpailuasetelma on vinoutunut, jos osa juoksijoista lähtee sadan metrin juoksuun 80 metrin viivalta.

Vauraus tuo mukanaan myös paremmat neuvotteluasemat ja valtaa. Klassinen liberaali Adam Smith toi esiin klassikkoteoksessaan Kansojen varallisuus, kuinka varakkailla neuvotteluasemat ovat merkittävästi paremmat johtuen heidän taloudellisesti turvatusta asemastaan:

“Työmiehet yrittävät saada mahdollisimman paljon ja isännät antaa mahdollisimman vähän. [...] On kuitenkin helppo ennustaa, kummalla näistä osapuolista on kaikissa tavanomaisissa tilanteissa etulyöntiasema ja kyky pakottaa toinen hyväksymään ehtonsa. [...] Kaikissa sellaisissa tapauksissa isäntien vastarinta kestää [heidän suuremman varallisuutensa turvin] paljon pidempään.”
— Adam Smith: Kansojen varallisuus (2015, s. 85)

Ratkaisu perintöongelmaan

Varallisuuden voimakasta keskittymistä ja tasapuolisten mahdollisuuksien heikentymistä on pidetty merkittävänä ongelmana jo valistuksen ajasta lähtien. Ongelmia on pyritty ehkäisemään perintöoikeutta rajoittamalla. Yksi yleinen ratkaisu on perintöverotus, jota esimerkiksi taloustieteilijä Thomas Piketty on pitänyt Suomessa erinomaisesti toteutettuna. Suomessa perintöverotus on kansainvälisesti korkealla tasolla, ja Suomessa onkin kansainvälisesti katsottuna suhteellisen alhaiset varallisuuserot – vaikka ne ovatkin selvästi tuloeroja suuremmat.

Finanssitalouden paikkaaminen

Maailmantaloutta on viime vuosikymmeninä leimannut erityisesti rahoitusmarkkinoiden laajentuminen. Rahoitusmarkkinoiden kasvun seurauksena kansantaloudet ovat herkempiä kriisiytymään erilaisten markkinakuplien puhkeamisen seurauksena. Rahoitusmarkkinoiden voimakas kasvu on myös tutkitusti yhteydessä tulo- ja varallisuuserojen kasvuun. Näin ollen varallisuuden oikeudenmukaisempi ja tehokkaampi jakautuminen sekä tasavertaisten lähtökohtien edesauttaminen ovat tärkeämpiä kuin koskaan.

Lue myös:

Työntekijöiden yritys

Markkinatalous on epädemokraattinen järjestelmä. Politiikan puolella edustuksellisessa demokratiassa kaikilla kansalaisilla on yksi ääni, mutta taloudessa äänivalta jakautuu lompakon paksuuden mukaan. Tästä syystä esimerkiksi Yhdysvalloissa taitavimmat lääkärinalut suuntaavat usein plastiikkakirurgiaan, koska alalla on enemmän dollareittain kysyntää kuin terveyskeskuslääkärin hommissa. Jos lääkärit jaettaisiin todellisen tarpeen perusteella, erityisesti maan miljoonien köyhien käyttöön suunnatuissa terveyskeskuksissa olisi enemmän lääkäreitä, ja superrikkaiden kasvojen kohotuksiin käytettäisiin vähemmän niukkoja resursseja.

Lisääntyykö vapaus päättää omista asioista työpaikalla? Kun siirrytään järjestelmän tasolta työpaikalle ei demokratiaa tule sen enempää. Nykytalous kannustaa hierarkiseen johtamiseen. Yritysten johtamisjärjestelmät ovat valtaosin autoritäärisiä ja perustuvat komentoketjuun. Toisin sanoen, kun kävelet työpaikalle tai avaat etäyhteyden, luovut monista kansalaisoikeuksista, joita pidät itsestään selvyytenä muualla yhteiskunnassa. Joudut varomaan, mitä mielipiteitä sanot ääneen. Olet myös pitkälti riippuvainen muiden tekemistä päätöksistä. Työpaikalla johtajat eri tasoilla päättävätkin usein työelämäsi tärkeimmät asiat: työn tekemisen tavat, työajat, palkkauksen perusteet ja työkaverisi. 

Työntekijäomistus – hyvää potentiaalia

Yksi vastaus työpaikkojen demokratisointiin on perinteisesti ollut työntekijöiden omistusosuudet. Ideana on, että työntekijöiden osallistumista asioista päättämiseen ja sitoutumista yritykseen lisätään antamalla työntekijöille osaomistus yrityksestä. Tavoitteena on siis sitouttaa työntekijät entistä paremmin yritykseen ja kannustaa tekemään enemmän töitä. Ongelmana on, että työntekijöiden osaomistus ei juurikaan tue demokratiaa, jos osuudet ovat pieniä ja yritys on edelleen rakenteeltaan hierarkinen. Miten vapaus päättää omista asioista laajenee, jos saa vain symbolisen siivun yrityksestä samalla, kun lähiesimiehet ja toimitusjohtaja tekevät edelleen käytännössä kaikki päätökset?

On olemassa lukuisia tapauksia, joissa omistajat ovat pyrkineet eroon tietystä tehtaasta, vaikka se on tehnyt voittoa. Syitä tähän voi olla monia, esimerkiksi pyrkimys keinotella markkinahintoja korkeammiksi vähentämällä tarjontaa. Tällaisissa tilanteissa työntekijät tuntevat perustellusti itsensä petetyiksi. Jotkut työntekijät ovat nähneet ratkaisuna kannattavan tehtaan ostamisen itselleen, yhdessä. Kun työntekijät pyörittävät itse työpaikkaansa ja päättävät työnteon puitteista, etuna on lisääntyneen demokratian ja työhön sitoutumisen lisäksi mahdollisten voittojen suuntaaminen kaikkia työntekijöitä hyödyttävällä tavalla. Voitot voidaan investoida suoraan takaisin liiketoimintaan tai ne voidaan jakaa työntekijöille korkeampina palkkoina. Sen sijaan, että työnteosta päättävät ulkopuoliset, työntekijät voivat pyörittää työpaikkaansa itse. Ajatus työntekijäomistuksesta ja oman taloudellisen kohtalon ohjaamisesta näyttäytyy monille kommentaattoreille näin esitettynä pelottavalta, mutta monelle ajatus on inspiroiva.

Työntekijöiden itsensä omistamassa yrityksessä demokraattinen päätöksenteko on luonteva osa yrityskulttuuria. Tämä ei välttämättä tarkoita yleisen mielikuvan mukaista jatkuvaa äänestämistä, vaan mahdollisuuksia tehokkaaseen yritystoimintaan on monia. Esimerkiksi pienemmissä tiimeissä voidaan kehitellä ehdotuksia ja keskustella ajankohtaisista asioista ja isommissa kysymyksissä kutsutaan koolle isompi kokous. Asiasta riippuen päätöksenteon pohjaksi voidaan vaatia konsensusta tai enemmistöä. Monet pienemmät päätökset voidaan hoitaa liki välittömästi yrityksen intranetin kautta.

Tällainen päätöksenteko on tuttua monilla työpaikoilla. Usein varsinainen päätös on kuitenkin jo tehty johtoportaassa ja kokouksen todellisena tarkoituksena onkin keskustella tehdyistä päätöksistä tai vakuuttaa työntekijät päätösten tarpeellisuudesta. Työntekijöiden itsensä omistamissa yrityksissä päätöksenteko on parhaimmillaan aidosti demokraattista ja päätökset tehdään yhdessä. Lisäksi päätöksentekoa voidaan kehittää edelleen vastaamaan oman työporukan tarpeita.

Demokratiaa pidetään joissain piireissä tehottomana, mutta siinä on potentiaalia nykyistä parempaan. Aito osallistuminen päätöksentekoon parantaa tutkitusti merkittävästi työntekijöiden tuottavuutta – puhumattakaan hyvinvoinnista. 

Vastavirtaan uimista

Perinteisillä hierarkisilla yrityksillä on kuitenkin etulyöntiasema markkinataloudessa. Niin kutsuttu kilpajuoksu pohjalle -ilmiö takaa sen, että halvimmalla tuotteen tai palvelun tarjoavat pystyvät hinnoittelemaan kilpailijoita ulos markkinoilta. Liian usein hintojen polkeminen saavutetaan työntekijöiden etuuksia heikentämällä, yt-neuvotteluilla, tekemällä tuotteista huonompilaatuisia tai siirtämällä tuotannon haittoja muiden maksettavaksi. Näissä tapauksissa hintakilpailu ei ole johtanut positiivisiin innovaatioihin tuotannossa, vaan heikennyksiin työelämän laadussa tai suoranaiseen haittojen ulkoistamiseen. 

Tällaisessa kilpailussa työntekijäomisteiset yritykset ovat heikossa asemassa, sillä inhimilliset arvot ja yhteiskunnallinen vastuuntunto eivät näy markkinahinnoissa. Turvallisemmat tuotteet, korkeampi laatu ja hyvinvoivat työntekijät eivät auta markkinoilla, joissa juostaan kilpaa pohjalle.

Työntekijöiden omistamat yritykset ovat myös usein heikommassa asemassa, kun haetaan rahoitusta. Perinteisten yritysten on helpompi vakuuttaa pankit ja saada lainaa edullisemmin ehdoin. Tämä vain yhtenä esimerkkinä siitä, kuinka työntekijäomisteiset yritykset joutuvat juoksemaan matkaa jatkuvasti ulkokaarteessa.

Hyvä alku, ei oikoreitti onneen

On tärkeää ymmärtää, että työntekijäomistus ei sinällään ratkaise merkittäviä nykytalouden ongelmia. Esimerkiksi lukuisat arvovaltaiset lakiasiainyritykset ovat työntekijöidensä omistamia. Tämä ei silti estä heitä auttamasta monikansallisia suuryrityksiä luonnon turmelemisessa tai veronkierrossa. Työntekijöiden omistus on kuitenkin lupaava ensiaskel talouden uudistamisessa vapaammaksi ja ekologisesti kestävämmäksi. On perusteltua olettaa, että päätökset ovat yhteiskunnallisesti vastuullisempia ja niissä otetaan suurempi ihmisjoukko huomioon, kun päätöksenteossa on mukana laajemmin näkökulmia ja kokemusta. 

Osallistuvamman työpaikkakulttuurin rakentaminen ei ole helppoa, vaan se vaatii jatkuvaa kehitystyötä ja virheistä oppimista. Onnistuneita kokeiluja on myös syytä jakaa muiden demokraattisten työpaikkojen kanssa, mikä on vaikeaa markkinatalouden kilpailupaineiden alla. Menestyksekkäät demokraattiset työpaikat voivat tukea toinen toisiaan verkottumalla ja käymällä keskinäistä kauppaa, jolloin kaupankäynnin hyödyt saadaan investoitua takaisin parempiin työpaikkoihin ja laadukkaampaan tuotantoon. 

Osallisuustalous tarjoaa ideoita demokraattisten työpaikkojen ja kuluttajien keskinäiseen vaihdantaan tavalla, jossa ei juosta kilpaa pohjalle, vaan lisätään tuottavuutta, laatua ja hyvinvointia yhteistyötä painottaen.

 

Markkinabyrokratia

Byrokratia mielletään nykyään valtion virastojen tarpeettomaksi paperin pyörittämiseksi. Retoriikka on suomalaisille tuttua: virkamiehet pyörittelevät dokumentteja ja kehittävät mitä mielivaltaisempia uusia sääntöjä samalla, kun yksilöitä ja yhteisöjä pakotetaan täyttämään jos jonkinlaista kaavaketta. Tosiasiassa byrokratiaa löytyy nyky-yhteiskunnan kaikilta alueilta ja ajoittain sille on myös tarvetta.

Byrokratiaa kaikkialla

Historioitsija David Graeber on tutkinut byrokratiaa teoksessaan "The Utopia of Rules", ja tullut siihen johtopäätökseen, että nyky-yhteiskunnan kyllästämä kaavakkeiden täyttäminen ja loputon sääntöviidakko on sekä yksityisten että julkisten toimijoiden käsialaa. Näkemykseen on helppo yhtyä, jos on kokemusta viallisten tuotteiden reklamaatioiden tekemisestä laitevalmistajalle tai kauppaketjulle. Kuluttajaa pompotetaan helposti eri tahojen välillä vastuuta vältellen. Teleoperaattorien kanssa toimiminen puolestaan muistuttaa usein pikemminkin Kafkan Oikeusjuttua kuin taloudellista vapautta.

Byrokraattisuus ei ole siis vain julkisen sektorin ilmiö, vaan leimallinen piirre koko nyky-yhteiskunnassa. Monet nyky-yhteiskunnan normaaleiksi mielletyt instituutiot ovat tarkemmin katsottuna läpikotaisin byrokraattisia.

Pankit

Markkinatalous edellyttää toimiakseen välikäsiä, jotka siirtävät käyttämättömänä lojuvia resursseja sinne, missä niille on kova tarve. Ideana onkin, että lainatoiminnalla saadaan lojuvat resurssit hyötykäyttöön. On kuitenkin tärkeää huomata, että pankit eivät tuota mitään konkreettista, eivätkä näin ole osa niin kutsuttua reaalitaloutta. Itse asiassa koko rahoitussektorin tarkoitus on vain sujuvoittaa rahatalouden toimintaa.

Rahoitussektorin säännöllisesti aiheuttamat kriisit ovat osoittaneet, että kyseessä on epävakaata ja usein reaalitaloudelle haitallista byrokratiaa. Finanssikuplien puhjetessa vahingot eivät kosketa pelkkiä sijoittajia, vaan koskettavat työttömyyden ja konkurssien kautta valtaosaa ihmisistä. Todellisuudessa rahoitustoiminta tulisikin nähdä markkinatalouden itseään ruokkivana byrokratiana – ja vaarallisena sellaisena.  

Patentit

Markkinataloudessa kannustimet on luotu niin, että innovaatiot ovat hyödyksi yritykselle, jos ne saa omittua itselleen. Jos oma kehitystyö hyödyttää välittömästi muita, miksi edes vaivautua? Hyvin nopeasti havaittiin, että säälimätön markkinakilpailu vie terän rohkeilta innovaatioilta, sillä halvat kopiot syntyivät nopealla tahdilla heti, kun jotain parempaa keksittiin. Tämä on lannistanut monen uudistushenkisen yrittäjän, joka on luullut nauttivansa pitkään kehitystyönsä hedelmistä.

Ongelmaa on pyritty paikkaamaan poliittisilla patenttisopimuksilla, joiden tarkoituksena on ollut turvata innovatiiviselle yritykselle mahdollisuus monopolihinnoitteluun tietyksi määräajaksi. Toisin sanoen markkinatalouden kilpailua rajoitetaan tietyksi ajaksi, jotta yritys voisi nauttia innovaatioidensa turvin korkeammista voitoista.

Järjestelmän ongelmat ovat nykyään laajalti tiedossa. Patenttijärjestelmä suosii suuria yrityksiä, koska heidän asianajajansa osaavat patentoida pienimmätkin muutokset ja korjaukset tuotteissaan. Patenttiriitoja selvitetään vuosia kestävissä oikeudenkäynneissä, jotka sitovat valtavia määriä resursseja silkkaan sopimuspaperien pyörittämiseen.

Yritysten uudistushalukkuutta on pyritty tukemaan sopimuksilla, jotka ovat lisänneet talouteen valtavan määrän tarpeetonta byrokratiaa. Alkuperäinen ongelma on kuitenkin todellinen: mikä yrityksiä kannustaa markkinataloudessa innovaatioihin, jos patenttijärjestelmästä luovutaan?

Hyvä byrokratia?

Erityisesti modernissa yhteiskunnassa on pidettävä tarkkaan kirjaa henkilötiedoista, omistuksista ja vaihdannasta, jotta järjestelmä pysyisi edes jossain määrin luotettavana. On itsestään selvää, että kirjanpito sen itsensä vuoksi on resurssien hukkaa. Byrokratian kohdalla onkin tapauskohtaisesti mietittävä, milloin se on tarpeen ja onko olemassa tehokkaampia tapoja saman tavoitteen saavuttamiseen. Kirjanpito ja rekisterit ovat modernissa taloudessa tarpeen ja helpottavat arkea. Loputonta kaavakkeiden täyttämistä ja puhelinjonossa seisottamista taas on aina syytä karsia – oli sektori mikä hyvänsä.

Lue myös:

Adam Smith vastusti eriarvoisuutta

DePaul-yliopiston valtiotieteen professori David Lay Williams nostaa kirjoituksessaan esiin vähemmän tunnettuja yksityiskohtia Adam Smithin ajattelusta. Vapaamarkkina-ajattelun kantaisä Adam Smith on jo Kansojen varallisuutta kirjoittaessaan ollut tietoinen taloudellisesta eriarvoisuudesta ja sen haitallisuudesta yksilöiden ja yhteisöjen hyvinvoinnille.

Ihmisluonto ja eriarvoisuus

Kansojen varallisuus julkaistiin vuonna 1776 vahvana vastalauseena Britanniassa vakiintuneelle merkantilistiselle järjestelmälle. Smith oli kuitenkin saavuttanut akateemista mainetta jo vuonna 1759 julkaistulla teoksellaan Moraalituntojen teoria. Smithin mukaan taloudellinen eriarvoisuus syntyy ihmisluonnosta – oman edun tavoittelusta, luonnollisesta halusta saada hyväksyntä kanssaihmisiltä sekä synkästä halusta hallita muita.

Smithin mukaan kansalaisten ihailu rikkaita kohtaan on moraalista ajattelua eniten korruptoiva voima. Rikkauksien esittelyllä ei ollut Smithin mukaan muuta tarkoitusta kuin ruokkia vauraiden luonnollista itsekkyyttä ja ahneutta.

Köyhyys nöyryyttää

Köyhyys puolestaan näyttäytyy Smithille häpeällisenä. Mitä suurempi kuilu vallitsee vauraiden ja köyhien välillä, sitä alempiarvoisina hyväosaiset pitävät köyhiä. Heidän on eriarvoisuuden kasvaessa vaikeampi asettua alempien yhteiskuntaluokkien asemaan. Smith oli myös huolissaan puuduttavasta ja monotonisesta palkkaorjuudesta, johon kuristava köyhyys voi ajaa valtavan joukon ihmisiä.

Smith puolusti Kansojen varallisuudessa kannattamaansa markkinataloutta merkantilismia tehokkaampana järjestelmänä absoluuttisen köyhyyden vähentämiseen. Smith argumentoi, että markkinatalous tuottaa niin paljon yhteiskuntaan vaurautta, että myös köyhät hyötyvät. Smith myös kannatti progressiivista verotusta oikeudenmukaisena ratkaisuna.

Köyhyys ja eriarvoisuus eri asioita

On kuitenkin tärkeää huomata, että absoluuttisen köyhyyden poistaminen on eri asia kuin eriarvoisuuden vähentäminen. Smithin kuvaamat yhteiskunnan kerrostumisen ongelmat olisivat edelleen läsnä, vaikka absoluuttisesta köyhyydestä päästäisiinkin. Valitettavasti markkinatalous ei ole lunastanut edes Smithin odotuksia absoluuttisen köyhyyden poistamisesta – huolimatta siitä, että järjestelmä on osoittautunut erittäin dynaamiseksi ja energiseksi. Vaurautta on luotu ennennäkemättömiä määriä, mutta se on jakautunut erittäin epätasaisesti.

Lue myös:

Tuottavuus – reilu palkan peruste?

Palkkaa pitää maksaa työtuntien mukaan. Tulotason on perustuttava ahkeruuteen ja vaivannäköön. Palkkaa on maksettava tuottavuuden perusteella. Taloudessa voidaan palkita työn tekijää monella tavalla. Suomessa ovat viime aikoina yleistyneet elinkeinoelämän liikkelle laittamat vaatimukset siitä, että palkkojen pitäisi perustua yksilöiden tuottavuuteen. Onko tuottavuuden mittaaminen yksiselitteistä? Ja onko palkanmaksu tuottavuuteen vedoten oikeudenmukaista? 

Ensin on syytä ottaa askel taaksepäin ja katsoa lyhyesti palkkauksen historiaa Suomessa. Täällä on pitkään ollut käytössä kansainvälisesti katsottuna harvinainen työkalu – keskitetty palkkaratkaisu. Keskitetty palkkaratkaisu perustuu solidaarisen palkkapolitiikan perinteeseen, joka on ollut yksi pohjoismaisen yhteiskuntamallin piirteitä. Palkkoja ei ole jaettu esimerkiksi vain tuottavuuden perusteella, vaan tuloja on tietoisesti jaettu tasaisemmin eri alojen työntekijöille.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kehnon palkan töistä maksetaan markkinahintaa hieman paremmin ja korkean palkan töistä maksetaan markkinahintaa hieman vähemmän. Idea solidaariseen palkkapolitiikkaan keksittiin sotavuosina, kun haluttiin turvata heikoimmassa asemassa oleville suurimmat korotukset.

Viime vuosina suomalainen elinkeinoelämä on voimakkaasti ajanut keskitetyn palkkaratkaisun poistamista. Vaatimuksen perusteluksi esitetään usein ajatus siitä, että yksilön on saatava palkkaa tuottavuutensa mukaan. Näkemys on yksinkertaisuudessaan vetoava – jos kerran saan enemmän aikaan, miksei minulle kuuluisi myös enemmän palkkaa? Pintaraapaisulla ehdotus on vetoava ja käy järkeen. Asiaa on kuitenkin syytä perata tarkemmin.

Helppo mitata?

Ensimmäinen ongelma tuottavuuden perusteella palkitsemisessa on mittaaminen. Jos mittarit ovat sattumanvaraisia, palkan peruste on huono. 

On tärkeää kysyä, kuka tuottavuuden mittaa? Nykyisellään tuottavuutta arvioivat usein pomot vailla sen tarkempia mittareita. Usein tulospalkkauksen perusteena olevat tuottavuuden kriteerit ovat keinotekoisia ja pahimmillaan mielivaltaisia, mikä ohjaa työtätekevien energiaa vääriin asioihin. Tuore Harvard Business Review:n artikkeli käy läpi lukuisia esimerkkejä siitä, miten työntekijöiden arviointi on useimmiten vain tehotonta paperinpyörittelyä ja mielivaltaista politikointia. Ei ole myöskään harvinaista, että kyynärpäätaktiikalla, sosiaalisella pelaamisella ja hyvillä puheenlahjoilla saa aikaiseksi palkankorotuksia, vaikkei työn tulos olisikaan kollegoita kummempaa.

Tuottavuutta on myös todellisuudessa vaikea määritellä yksilön aikaansaannokseksi. Liukuhihnalla pakkausten lukumäärän mittaaminen vielä onnistuu, mutta työpöydän ääressä tehtävien töiden tuottavuuden mittaaminen on jo vaikeampaa. Ja liukuhihnallakin tuottavuuteen vaikuttaa helposti yksilön panosta enemmän liukuhihna – miksi äärimmäisen nopean ja tehokkaan pakkaajan pitäisi saada vähemmän palkkaa vain koska tehtaan johto ei ole asennuttanut yhtä nopeita laitteita kuin kilpailija? 

Urheilussa yksilön tuottavuuden mittaaminen on luultavasti helpointa ja silläkin saralla käydään loputtomia väitteitä eri mittareiden hyödyistä ja ongelmista. Esimerkiksi huippuyksilöt eivät usein pärjää joukkuelajeissa ilman  saumatonta yhteistyötä roolipelaajien ja valmennusportaan kanssa.  

Monella alalla työnteko on joukkuelaji ja nykyisen työn hedelmät ovat usein monin tavoin edeltäjien avustamia. Tieto ja osaaminen kasautuvat sukupolvelta toiselle ja työpaikoilla  tietotaito voi karttua saman periaatteen mukaisesti. Kun työn tulos on joukkueen aikaansaannos, ja joukkueen tuottava panos voi olla pitkänkin ajan yhteisen puurtamisen saldo, vaikeutuu tuottavuuden mittaaminen entisestään.

Rehti peruste?

On intuitiivista ajatella, että hyvän työn tehneenä saa hyvän palkkion. Todellisuus on kuitenkin monimutkaisempaa. Ensinnäkin, modernissa taloudessa tuottavuus liittyy usein vahvasti yksilön ulkopuolisiin tekijöihin. Yksilön tuottavuus on korkeaa, jos hänen taidoistaan on työmarkkinoilla huutava pula. Tämä voi johtua työmarkkinoiden epätasapainosta tai huonosti suunnitellusta koulutuspolitiikasta. Nämä tekijät eivät ole lainkaan yksilön ansioita.

Toinen ongelma liittyy siihen, kuinka paljon ihminen voi vaikuttaa omaan tuottavuuteensa. Rehdin palkkauksen takana on usein ajatus siitä, että tulokseen voi itse vaikuttaa. Jos työskentelet ahkerammin ja saat enemmän aikaan, ansaitset vastaavasti enemmän. Tuottavuus ei kuitenkaan ole vain yksilön ahkeruudesta kiinni. Ihmisten välillä on valtavia eroja esimerkiksi temperamenteissa ja lahjakkuudessa. Oikeudenmukaisuuden näkökulmasta on kiistanalaista palkita yksilöä synnynnäisistä ominaisuuksista. Jos voittaa geneettisessä lotossa, onko se peruste nauttia koko elämän ajan korkeammista tuloista?

Taloustieteilijät: Leikkauspolitiikan vastustaminen on taloustieteen valtavirtaa

Increasing child poverty and cutting support for the most vulnerable is unjustifiable. Cutting government investment in the name of prudence is wrong because it prevents growth, innovation and productivity increases, which are all much needed by our economy, and so over time increases the debt due to lower tax receipts.

Kymmenet arvovaltaiset taloustieteilijät julkaisivat The Guardianissa yhteisen avoimen kirjeen, jossa painotettiin, että englantilaisen poliitikon Jeremy Corbynin leikkauksia vastustava linja on taloustieteen oppien mukaista. Brittiläisessä mediassa kiristyspolitiikan vastustaminen on kuvattu vastuuttomana äärilaidan linjana. Taloustieteilijöiden avoimessa kirjeessä painotettiin, että edes konservatiivinen IMF (Kansainvälinen valuuttarahasto) ei suosittele nykytilanteessa leikkauksia.

Lapsiköyhyyden kasvattaminen ja tuen vähentäminen heikoimmilta on vastuunpakoilua ja vailla perusteita. Julkisten investointien karsiminen on taantumassa haitallista, koska se heikentää kasvua, innovaatioita ja tuottavuuden kasvua. Ajan myötä myös velkataakka kasvaa leikkausten seurauksena, talouden supistuessa ja verokertymän jatkuvasti heikentyessä.

Lue myös:

Kaksi kirjaa, yksi ongelma

Vuoden 2008 finanssiromahduksen jälkeen on julkaistu kaksi käänteentekevää yhteiskunnallista tietokirjaa, jotka ovat kohonneet nopeasti kansainvälisiksi myyntimenestyksiksi.

Thomas Pikettyn Capital vyörytti lukijalle valtavan historiallisen datan siitä, kuinka kapitalismi luontaisesti kasvattaa varallisuuseroja ja ilman vahvoja toimenpiteitä johtaa koroilla elävien vapaamatkustajien yhteiskuntaan.

Richard Wilkinsonin ja Kate Pickettin The Spirit Level puolestaan osoitti kattavan tilastoaineiston turvin, kuinka yhteiskunnan kerrostuminen aiheuttaa lukuisia vakavia yhteiskunnallisia ongelmia.

Capital ja The Spirit Level -teoksilla on lukuisia yhtäläisyyksiä. Aiheena on laveasti katsottuna eriarvoisuus. Kirjojen pääargumentteja tuetaan poikkeuksellisen laajalla tilastollisella todistusaineistolla. Teokset herättivät myös julkaisunsa yhteydessä runsaasti mediahuomiota – ja nostattivat johtopäätöstensä vuoksi markkinaintoilijoiden joukossa äänekästä paheksuntaa.

Eriarvoisuus aiheuttaa pahoinvointia

Vuonna 2009 Richard G. Wilkinson ja Kate Pickett julkaisivat The Spirit Level -teoksen, jossa tutkittiin yhteiskunnallisen kerrostumisen ongelmia. Teoksessa esitellään yksityiskohtaisesti, kuinka eriarvoisuus lisää pahoinvointia ja ongelmia yhteiskunnissa. Talouskasvu on edelleen käytetyin yhteiskunnallisen hyvinvoinnin mittari, vaikka sen yhteys hyvinvointiin on varsin heikko. Wilkinson ja Pickett yllättyivät tutkimuksissaan, kuinka hyvinvointia selittivät tuotannon arvon (BKT:n) kasvun sijaan kokonaan muut tekijät. Tutkijoiden mukaan tasavertaisuus lisää yhteiskunnallista hyvinvointia, ja laaja tutkimusdata tukee johtopäätöstä vahvasti.

Käänteisesti, kasvavalla eriarvoisuudella on vahva yhteys esimerkiksi yhteisön luottamuksen heikkenemiseen, ahdistuksen ja sairauksien lisääntymiseen sekä kerskakulutuksen kasvuun – kaikki ovat osaltaan oireita pahoinvoivasta yhteiskunnasta.

Kulta-ajasta kohti vanhan ajan koronkiskontaa

Thomas Pikettyn "Capital" julkaistiin alunperin vuonna 2013 ja vuosi myöhemmin englanninkielisen käännöksen ilmestyttyä teoksesta tuli nopeasti kansainvälinen bestseller. Capital-teoksen pääviesti on globaalin varallisuuden systemaattinen kasautuminen entistä harvemmalle joukolle. Pikettyn tilastollista työtä on pidetty laajalti uraauurtavana, sillä varallisuusdataa on ollut vaikeasti saatavilla, eikä sitä ole johdonmukaisesti pyritty keräämään ja analysoimaan pidemmällä aikavälillä.

Piketty nostaa esiin myös merkittävän poikkeuksen, toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet, joita kutsutaan usein "kapitalismin kulta-ajaksi". Kasvavien luokkaerojen ja talouskriisien sijaan nautittiin poikkeuksellisen reippaasta tuottavuuden kasvusta ja talouden kasvun hedelmät jakautuivat myös rivikansalaisille. Itse asiassa monissa maissa yhteiskunnan kerrosten välisiä eroja kavennettiin merkittävästi.

Viime vuosikymmeninä on kuitenkin palattu kohti perinteisempää kapitalistista mallia, jossa varallisuus keskittyy harvempiin käsiin ja erimuotoiset talouskriisit ovat pikemminkin sääntö kuin poikkeus.

U-käännöksen sijaan suoraan metsään

Harva on kuitenkaan ollut valmis vetämään teoksista loogista johtopäätöstä. Nykymuotoinen talous, miksi sitä nyt haluaakin kutsua, aiheuttaa eriarvoisuuden lisäämisen ja ympäristön turmelemisen seurauksena mittavaa yhteiskunnallista pahoinvointia. Nykytalouden innokkaat kannattajat rientävät todistelemaan kapitalismin dynaamisuuden ja energisyyden eduista. Näitä piirteitä on nykyjärjestelmästä vaikea kyseenalaistaa. Dynaamisuus muodostuu kuitenkin vakavaksi ongelmaksi, kun kehityksen suunta on väärä. Hallitun U-käännöksen sijaan kaahataan suoraan metsään.

Uusi talous

On aika suhtautua vakavasti tehokkaan, oikeudenmukaisen ja luontoa kunnioittavan talouden rakentamiseen. Lähivuosina projekti kattaa välttämättä sisälleen lukuisia pienimuotoisempia uudistuksia, jotka helpottavat elämää nykytalouden oloissa.

Pidemmän päälle on rakennettava kestäviä kokeiluja uudesta taloudesta, jotka eivät perustu luonnon köyhdyttämiseen ja ihmisten asettamiseen toisiaan vastaan. Yksittäisistä menestystarinoista päästään eteenpäin niitä yhteenverkottamalla ja samalla luomalla kestäviä talousinstituutioita toimivien käytäntöjen suuntaisesti.

Lue myös:

 

Markkinataloudessa pyörä keksitään uudelleen

Markkinataloudessa pyörä keksitään uudelleen ja uudelleen. Dynaamisuudestaan ja energisyydestään tunnettu järjestelmä sisältää paljon tehottomuuksia, joista harvemmin puhutaan suoraan. On paikallaan esittää kaksi esimerkkiä.

1) Autoteollisuuden innovaatioiden päällekkäisyys

Autoteollisuudessa uuden keksiminen on kallista. Eri maissa on erilaiset vaatimukset ja tämän lisäksi automerkkejä on runsaasti. Jokainen autovalmistaja joutuu kehittämään samat asiat oman yrityksensä sisällä, sillä tietotaitoa ei jaeta laajemmin taloudessa. Ongelmana ovat markkinatalouden kannustimet – kenenkään ei kannata jakaa oman kehitystyönsä tuloksia, sillä muuten muut pääsevät vapaamatkustamaan. Kokonaisuutena hukataan valtava määrä ihmisten aikaa ja arvokkaita niukkoja resursseja. 

2) Kartta-autot kiertävät maapalloa

Teknologiayritysten kiinnostus karttoihin on herännyt viime vuosina, minkä seurauksena useamman yrityksen autot kiertävät maailman teitä kuvatakseen näkymiä ja kerätäkseen tietoa tieverkostoista. Sen sijaan, että yksi instituutio keräisi datan mahdollisimman tarkasti yhteiseen käyttöön, useampi yritys kiertää omalla henkilökunnallaan, omalla välineistöllään maailman 65 miljoonan kilometrin tieverkostoa läpi. Resurssihukka on ilmeistä.

Yhteistyö vaivalloista

Autoteollisuudessa ja teknologiateollisuudessa on ymmärretty yhteisen kehitystyön ja resurssien jakamisen välttämättömyys tietyissä tilanteissa. Keskenään kilpailevat yritykset istuvat yhteisissä komiteoissa sopimassa standardeista ja kehittämässä perustutkimusta kaikkien käyttöön, koska muuten tuotteet olisivat merkittävästi heikompia ja menisivät huonommin kaupaksi. Nämä ratkaisut ovat kuitenkin markkinataloudessa ongelmallisia, sillä yrityksillä ei ole kannustimia helpottaa kilpailijoidensa työtä. Määräävässä markkina-asemassa olevat yritykset usein käyttävät valtaansa ohjatakseen kehitystä itselleen suotuisaan suuntaan.

Autoteollisuudessa on yleistynyt käytäntö, jossa kilpailevat yritykset satsaavat yhdessä esimerkiksi moottoriteknologian kehitystyöhön, koska se on yksittäiselle autovalmistajalle liian suuri riski.

Perustutkimuksessa suuret riskit

Perustutkimus on erittäin kallista ja vaatii usein tasaista rahoitusta pitkällä tähtäimellä. Tästä syystä merkittävät teknologiset innovaatiot, jotka ovat luoneet uusia markkinoita ja mahdollisuuksia tuottavuuden kasvuun, ovat syntyneet julkisella sektorilla. Esimerkiksi internet, GPS, langattomat verkkotekniikat ja kosketusnäytöt on kehitetty alunperin julkisen rahoituksen voimin.

Julkisen perustutkimuksen kiistattomana etuna on, että kehitetyt innovaatiot ovat vapaasti kaikkien yritysten ja yhteisöjen käytössä ja näin ollen parannuksista päästään nauttimaan laajalti yhteiskunnassa parempien tuotteiden kautta. Yksityisillä toimijoilla on kehitystyössään kannustimet patentoida pienetkin edistysaskeleet ja estää parannusten leviäminen kilpailijoille. Kokonaisuutena talous kärsii, koska paremmat käytänteet eivät leviä laajemmin. 

Lue myös:

Osakemarkkinoilla kannattaa panikoida ensimmäisenä

Taloussanomat:

Iltapäivällä kello 15.10 Suomen aikaan eurooppalaisten osakkeiden laaja indeksi Stoxx Europe 600 oli menettänyt arvostaan 4,6 prosenttia. Aiemmin päivällä indeksi kävi yli viisi prosenttia miinuksella.
Uutistoimisto Bloombergin mukaan kyseessä on indeksin suurin päivänsisäinen romahdus sitten vuoden 2011. 
[…] – Kaikki tuntuvat tänään myyvän. Nyt on paniikki. Järjellisiä valintoja ei tehdä, eikä asioihin reagoida järjellä, kommentoi sijoitusyhtiö Lampe Asset Managementin Michael Woischneck uutistoimisto Bloombergille.

Osakemarkkinat ovat luonnostaan epävakaat, mikä aiheuttaa säännöllisesti romahduksia. Epävakauden juuret ovat siinä, kuinka osakemarkkinoilla kannattaa käyttäytyä.

1) Älä mene paniikkiin!

Kaikki haluavat muiden noudattavan tätä sääntöä, koska silloin hintajärjestelmän romahdus on epätodennäköinen ja mahdolliset tappiot maltillisempia.

2) Mene ensimmäisenä paniikkiin!

Jos jokin menee vikaan, ensimmäisten joukossa myyvät selviävät säikähdyksellä. Hitaammin reagoivat maksavat kalliisti.

Nämä osakemarkkinoiden epäviralliset säännöt ovat täydellisessä ristiriidassa keskenään. On myös tärkeää huomioida, että nykyään reaalitalous (varsinainen hyödykkeiden tuotanto) on entistä vahvemmin sidoksissa finanssijärjestelmään. Tämän seurauksena taloudet ovat alttiimpia jyrkille ailahteluille.

Lue myös:

Syksyllä keskustelua osallisuustaloudesta

Markkinatalous ajautuu kriiseihin, kannustaa ympäristön turmelemiseen ja asettaa ihmiset toisiaan vastaan. Työttömyydestä ei päästä eroon ja työhön uuvutaan. Mitä tilalle?

Ihmiskunnan monimuotoisuus ja rikkaus voivat tarjota kaikille mahdollisuuden puhtaaseen ilmaan, juomaveteen, maksuttomaan koulutukseen, hyvinvointiin ja omien kunnianhimojen toteuttamiseen. On kehitettävä yhteistyöhön perustuva talous, jossa kivikovat realiteetit palvelevat johdonmukaisesti ympäristön hyvinvointia ja ihmisten mahdollisuuksia tavoitella vapaasti unelmiaan.

Syksyn aikana on useampi tilaisuus kuulla lisää osallisuustaloudesta. Osallisuustalous on kunnianhimoinen, vapaushenkinen taloustieteellinen malli – ilman markkinoita.

Parecon Finland järjestää lokakuun alussa Turussa ja Tampereella tilaisuudet, joissa on mahdollisuus tutustua osallisuustalouden perusteisiin. Tilaisuudet ovat myös erinomainen mahdollisuus tulla esittämään kysymyksiä ja keskustelemaan.

  • Perjantaina 2.10. klo 17 alkaen keskustelutilaisuus Tampereella, Ravintola Telakassa
  • Lauantaina 3.10. klo 12–14 avoin luento osallisuustaloudesta Turun pääkirjaston Studiossa

Lisäksi Helsingissä 7.–8.10 SOSTE (Suomen sosiaali ja terveys ry) järjestää SOSTEtalk! -keskustelufoorumin Finlandia-talolla. Parecon Finlandin puheenjohtaja Antti Jauhiainen puhuu 7.10. klo 15 Tulevaisuuden talousmallit -paneelissa osallisuustalouden ideoista luontoa ja kanssaihmisiä kunnioittavan vapaan yhteiskunnan rakentamiseen.

 

Mielenosoitus perusoikeuksien ja hyvinvoinnin turvaamiseksi

Helsingissä järjestetään lauantaina 22.8. mielenosoitus leikkauspolitiikkaa vastaan, perustavien ihmisoikeuksien ja hyvinvoinnin puolesta. Lisätietoa mielenosoituksesta.

Leikkauspolitiikka on monin tavoin myrkkyä sekä ihmisten vapauksien edistämiselle että luontomme suojelulle. Talouspoliittisesti Suomen hallituksen linja on lyhytnäköistä ja kestämätöntä. 

Poliitikkojen ja elinkeinoelämän päättäjien keskuudessa tuntuu vallitsevan yksimielisyys leikkauspolitiikan hyödyllisyydestä. Sitä se onkin, mutta vain heille itselleen. Lapsien, nuorten, opiskelijoiden, perheiden, työssäkäyvien, sairaiden, työttömien, vanhusten – siis selvän valtaosan ihmisistä – mahdollisuuksia ihmisarvoiseen elämään ja itsensä toteuttamiseen kavennetaan häikäilemättömästi ja turhaan. 

Leikkauspolitiikka kuristaa ihmisten hyvinvointia sekä yritysten ja yhteisöjen toimintamahdollisuuksia. Politiikasta kärsivien on pysäytettävä se.

Mielenosoittaminen on yksi korvaamattoman tärkeä keino näyttää, että leikkauspolitiikan sijaan Suomessa kannatetaan todellisia kovia arvoja: vastuunkantoa, välittämistä ja vapautta. Tämä tarkoittaa toisten auttamista, toisista välittämistä ja yhteisen vaurauden reilua hyödyntämistä kaikkien hyvinvoinnin ja tulevaisuuden mahdollisuuksien parantamiseen.

Lue myös:

Kesätauko

Parecon Finlandin blogi siirtyy kesätauolle. Myös tauon aikana otamme mielellämme vastaan hyödyllisiä linkkejä, yhteistyöideoita, palautetta ja kommentteja toiminnastamme esimerkiksi etusivun palautepainikkeen avulla, sosiaalisen median kautta tai sähköpostitse. Ole rohkeasti yhteydessä, jos sinulla on mahdollisuus auttaa toiminnassamme.

Kulunut kevät on ollut hyvää jatkoa Parecon Finlandin aiemmalle toiminnalle. Avoimet luennot pääkaupunkiseudun kirjastoissa jatkuivat keväällä jo viidettä vuotta. Syksyllä tilaisuudet jatkuvat ensimmäistä kertaa toisilla paikkakunnilla, josta tiedotetaan syksyn alussa sivuillamme tarkemmin.

Artikkelilinkitysten ja kommentaarien lisäksi sivuiltamme löytyy nyt luettavaksi otteita Osallisuustalouden aakkoset -kirjasta, ja kaikki blogimme vanhemmat tekstit on koottu yhteen uudelle arkisto-sivulle. Sivuston sisältöjen kehitys jatkuu syksyllä.

Esimerkkejä muutamista kiinnostusta ja linkityksiä keränneistä teksteistä kevään ajalta:

Parecon Finlandin Joona-Hermanni Mäkinen kävi viime kuukausina pariin otteeseen AFP:n Suomen kirjeenvaihtajan ja EVA:n "Euroopan parhaat reseptit" -raportin kirjoittajan Raine Tiessalon kanssa debattia Euroopassa tarvittavista rakenneuudistuksista.

Lue lisää: "Debatti: Mitä rakenneuudistuksia nyt tarvitaan?"

Ihminen on sosiaalinen laji ja siksi vertaammekin jatkuvasti itseämme muihin. Pärjäämme vähällä, jos muutkin ympärillämme pärjäävät. Kun toiset syövät paremmin, pukeutuvat hienommin ja käyttävät uudempaa tekniikkaa, alamme kaivata samoja parannuksia omaan elintasoon.
Tiettyyn pisteeseen asti tämä on terve piirre ja motivoi ihmisiä ahkeroimaan oman ja yhteisen hyvän eteen. Ilmiö voi kuitenkin vahvistua liikaa, jolloin kuluttamisesta itsessään syntyy ajanvietettä ja uuden ostamisesta tulee pakkomielle. Tätä yhteiskunnan ylikaupallistumista kutsutaan usein konsumerismiksi.

Lue lisää: "Kulutuksen kilpajuoksu"

Markkinatalouden ideaalissa suhteellisen tasaväkiset yritykset kilpailevat keskenään kuluttajista, joiden kysyntä määrittelee yritysten tuottaman tarjonnan. Tarinassa kuluttajat äänestävät lompakoillaan ja tämä johtaa tehokkaaseen tuotantoon sekä parempaan laatuun, koska huonot tuotteet ja valmistajat kilpaillaan ulos markkinoilta. Jos tämä pitäisi tosielämässä paikkansa, tiedottaminen myytävistä tuotteista ja palveluista olisi yhdistelmä Kuningaskuluttaja-ohjelman sisältöä, alan harrastajien arvioita nettifoorumeilla sekä tuttavapiirin puskaradiota. Todellisuudessa valtava määrä informaatiota saatavilla olevista tuotteista ja palveluista välitetään mainosten kautta. 

Lue lisää: "Mainonnan haitoista"

Taloussanomat: Seuraavan talouskokeen nimi on säästämisen paradoksi

Taloussanomat muistuttaa, kuinka vahingollista leikkauspolitiikka voi olla kansantaloudelle:

Jos kaikki päättävät ryhtyä samaan aikaan kasvattamaan säästöjään, supistuvat kaikkien tulot enemmän kuin oli tarkoitus saada säästöön. Syntyy pattitilanne, jota viime vuosisadan suurimpiin taloustieteilijöihin kuulunut brittiekonomisti John Maynard Keynes kutsui säästämisen paradoksiksi.

Itse asiassa talouden kohtalaisen hyvä tila onkin nimenomaan sosiaalisen turvaverkon ja muun valtion takaaman kulutuksen ja työllisyyden ansiota.

Toistaiseksi Suomen talous on säästynyt tuolta koko taloutta kutistavalta säästämisen paradoksilta yhä suurempaa velkataakkaa kantavien kotitalouksien ja julkisen talouden automaattisten vakauttajien vaikutuksesta.

Taloutta ei kehitetä leikkauslistoin, vaan voimakkain ekologisin investoinnein ja panostamalla väestön koulutukseen ja hyvinvointiin.

Lue myös:

Matt Bruenig: Työmarkkinat eivät yksin ratkaise köyhyysongelmaa

Matt Bruenig havainnollistaa Yhdysvaltojen valtavaa köyhyysongelmaa. Erityisesti hän nostaa esiin sen, kuinka Suomessakin usein ratkaisuna köyhyyteen esitetty työpaikkojen luominen ja ylipäätään työllistämisen "kynnysten" madaltaminen ei lopulta ole kestävä ratkaisu kysymykseen.

Kuten olemme aiemmin kirjoittaneet, ei yksinkertaisesti ole perusteltua olettaa työttömien ja vähävaraisten olevan työttömiä laiskuudesta tai jonkinlaisesta nirsoudesta matalasti palkattuja ja raskaita työtehtäviä kohtaan. Työhön pakottaminen köyhyyden ja puristavien olosuhteiden pakolla ei sekään ole terve lähtökohta, mikäli haluaa tavoitella ihmisten vapauksia kunnioittavaa yhteiskuntaa.

Onkin hyödyllistä tarkastella tilastoja siitä, ketkä oikeastaan ovat köyhiä. Bruenigin kokoamat tilastot osoittavat vähemmän yllättävästi, että vanhukset, lapset, kehitys- ja liikuntavammaiset. pitkäaikaisesti sairaat ja opiskelijat muodostavat valtaosan vähävaraisista Yhdysvalloissa. Toisin sanoen kyseessä on suuri joukko ihmisiä, joita työmarkkinat eivät niin sanotusti tarvitse.

Bruenigin havainnoista:

The super-majority of the poor are unemployable right from the start. The "Working" and "Unemployed" are employable, while the "Caring" and "Rest" are maybes. Of course many of the unemployable poor live in families with the employable poor (especially children) and so through that family income mechanism, many of them would benefit as well from market income boosts. But be that as it may, it's still the case that the story of poverty is overwhelming the story of those the market, by its core nature, discards as useless. This means market income mechanisms are likely always going to struggle to actually stamp out poverty.

Bruenig nostaakin esiin kuinka tulonsiirrot ovat pitkään olleet toimiva ratkaisu tilanteisiin, joissa markkinat eivät kykene ottamaan huomioon seikkoja, jotka vaikuttavat ihmisten hyvinvointiin niin yksilöinä kuin yhteisöinäkin. Toisista huolehtiminen onkin useimpien kannattama perusarvo.

Toisista huolehtiminen jää todistetusti jalkoihin markkinoilla, joissa yksilöllinen etu asettuu ristiriitaan toisten ihmisten sekä yhteisen hyvinvoinnin kanssa. Tästä johtuen on lapsilisien, äitiyslomien ja turvattujen eläkkeiden kaltaisia ratkaisuja edistetty onnistuneesti pitkään esimerkiksi kaikissa Pohjoismaissa.

Lue myös:

HS: Tutkimus: Rotat auttavat lajitoverinsa pulasta

Helsingin Sanomat:

Tuore tutkimus tarjoaa vahvan näytön rottien toisiaan kohtaan tuntemasta empatiasta. Siinä rotat kieltäytyivät herkkupalasta voidakseen auttaa lajitoverinsa pinteestä.
[…]
Tulokset osoittivat, että rotat säännönmukaisesti auttoivat kaverinsa pinteestä ja päästivät ne kuivalle puolelle. Ne eivät tehneet sitä silloin, jos molemmat puolet olivat kuivia, joten kyse ei ollut seuranhalusta. Empatiaan viittaa myös se, että jos kuivalla puolella oleva rotta oli itse joutunut uimakokeeseen, se pelasti kaverinsa lyhyemmässä ajassa.
Kun rotille tarjottiin mahdollisuus saada joko suklaapala tai pelastaa kaverinsa, yli puolessa testatuista tapauksista rotat käänsivät selkänsä suklaalle ja päästivät kaverinsa kuivattelemaan.

Lue myös:

Vaurauden luojat

Usein kuulee väitettävän, että yksityinen sektori luo yhteiskunnan vaurauden ja julkinen sektori "elää muiden varoista". Näkemys pohjautuu 1980-luvun reaganilaiseen ja thatcherilaiseen retoriikkaan, joka oli pitkään Suomessa vierasta johtuen vahvasta tuesta hyvinvointipalveluille ja tulonsiirroille – toisin sanoen pohjoismaiselle mallille. Viime aikoina tämän tyyppinen talouspuhe on kuitenkin rantautunut Suomeenkin. 

Suomalaisesta työvoimasta 24% on julkisella sektorilla ja valtaosa julkisen puolen työntekijöistä on naisia. Väite siitä, etteivät nämä suomalaiset ole luomassa kasvun edellytyksiä ja näin ollen luomassa yhteiskuntaan vaurautta, on epäkunnioittava ja virheellinen.

Seuraavassa kuvitteellisessa keskustelussa on korjattu ilmeisimpiä edellä mainitun vanhoillisen näkemyksen ongelmia.

___

"Johtajien palkat nousevat samalla, kun pieni- ja keskituloisilta vaaditaan palkkamalttia. Mitä?!"

"Tavallaan karua, mutta onhan se reilua."

"Mitä?!!"

"Me yksityisellä sektorilla maksamme kaikkien julkisen sektorin työntekijöiden palkat. On vain reilua, että tiukassa paikassa julkisella puolella kiristetään vyötä."

"En ole koskaan ymmärtänyt tätä ajatuksenkulkua. Myönnän, että maksat minun palkkaani mutta minäkin maksan sinun palkkaasi."

"Mitä?!!"

"Työskentelet teleoperaattorilla. Minä puolestani olen sairaanhoitaja."

"Niinpä, maksamillani veroilla maksetaan palkkasi."

"Pointti onkin siinä, että maksamme toisillemme. Puhelinlaskuni nimittäin maksaa sinun palkkasi. Nykytaloudessa raha liikkuu joka suuntaan. Kaikki maksavat toistensa palkkoja – paitsi omavaraiset viljelijät ja selviytyjät metsissä. Pohjoismaissa valtiot vielä omistavat merkittäviä osuuksia lukuisista suuryrityksistä, joten mustavalkoinen yksityinen vastaan julkinen -jako ei päde."

"Mutta..."

"Esimerkiksi Neuvostoliitto ei kaatunut yksityisen sektorin puutteeseen, vaan totalitarismiin, vapauden puutteeseen ja järjettömiin kannustinongelmiin. Ei ole rationaalista syytä sille, miksi talous ei voisi olla 100% julkista sektoria. Puheestasi saa käsityksen, että tämä olisi jotenkin matemaattinen mahdottomuus."

"Neukkula on tuskin hyvä mainos julkisen sektorin toimivuudelle? Yksityinen sektori luo vaurautta."

"Ei tietenkään ole. Esimerkiksi keksijät, tutkijat ja yrittäjät luovat vaurautta. Mikään looginen peruste ei estä heidän työskentelyään julkisella sektorilla tai vapaaehtoistyössä. Esimerkiksi iPhonen pääteknologiat, kuten kosketusnäyttö, GPS, HTTP ja puheentunnistus, on kehitetty julkisella sektorilla. Myös viime vuosikymmenten tuottavuusbuumi on perustunut alunperin julkisin varoin kehitettyyn internetiin. Wikipedia ja globaali palvelininfrastruktuuri perustuvat puolestaan täysin vapaaehtoiseen yhteistyöhön, jonka hedelmät kuuluvat kaikille."

"Taidat unohtaa yksityisen sektorin vaurautta luovat visionäärit, kuten Steve Jobsin?"

"Maailmassa on taitavia yksilöitä, jotka tekevät uskomattomia asioita. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että yksityinen ja julkinen sektori molemmat tuottavat hyödykkeitä ja palveluita. On absurdia väittää, että vaurautta voidaan luoda vain, jos rahoitus toiminnalle tulee markkinatapahtumasta verojen sijaan."